Tag .
PENJAMI LEHTO: Rappiolla oleva synkkä ja vanha maalaiskartano, jota köyhtyneen aatelissuvun viimeiset jälkeläiset isännöivät, on romantiikan aikakauden goottilaisen kirjallisuuden peruskuvastoa: Talo oli tietysti pienempi kuin muistin – ei suinkaan sellainen valtava herraskartano kuin muistoissani – mutta siihen olin osannut varautua…. Continue Reading →
PENJAMI LEHTO Klassikkokirjailijoiden vähäpätöisempien teosten kohtalona on yleensä jäädä kirjaston hyllyyn pölyttymään, kun vierestä viedään esimerkiksi Rikos ja rangaistus tai Idiootti tai Karamazovin veljekset. Silti ”100 klassikkoa” tai ”500 romaania, jotka jokaisen tulee lukea”-listausten ulottumattomiin jäävät teokset saattavat olla yllättävän… Continue Reading →
Penjami Lehto essee: CONRAD JA MERI Avatessani kirjalähetystä, jonka sisällöksi arvelen Joseph Conradin romaania Varjolinja (suom. Heikki Salojärvi, 2010, Basam Books), mielessäni ei ole painotuore, lukematon kirjayksilö. Hetken aikaa kuvittelen olevani Carlos María Domínguezin romaanin Paperitalo kertoja. Kun hän avaa… Continue Reading →
Penjami Lehto: KUINKA KUOLLEITA KÄSITELLÄÄN (kirjoittaja käsittelee samoja teemoja kolmiosaisessa kirjoitussarjassa Highgaten hautausmaa) Illalla, 13. elokuuta vuonna 2002, helteinen sää muuttuu Tukholman alueella täysin sietämättömäksi. Ilma sähköistyy, ihmisiä vaivaa valtava päänsärky, eläimet käyttäytyvät oudosti eikä sähkölaitteita saa pois päältä. Yhtäkkiä… Continue Reading →
Penjami Lehto NUKKE, PYGMALION JA NUKKEKOTI Arkielämän ihmissuhdesotkujen kuvauksiin romaaneissa kyllästyy helposti, jos kirjailijalla ei ole tarjottavana mitään erikoista ja tuoretta näkökulmaa aiheeseen. Islantilaisella Guðrún Eva Mínervudóttirilla on: romaanissa Nukentekijä (2008, suom. Juha Peura, 2010, Atena) kerrotaan liikaa töitä tekevän… Continue Reading →