VESA LAHTI

”Nainen oli toistanut saman matkan joka vuosi kuudentenatoista elokuuta samaan kellonaikaan, saman taksin tuomana ja samalta kauppiaalta ostettua kukkakimppua kantaen, saman köyhän hautuumaan kärventävässä päivänpaisteessa, laskeakseen kimpun tuoreita miekkaliljoja äitinsä haudalle. Sen jälkeen hänellä ei ollut mitään tekemistä ennen kello yhdeksää seuraavana aamuna, jolloin päivän ensimmäinen lautta lähtisi paluumatkalle.

Naisen nimi oli Ana Magdalena Bach. Hän oli neljäkymmentäkuusivuotias ja ollut kaksikymmentäseitsemän vuotta onnellisesti aviossa miehensä kanssa, jota hän rakasti ja joka rakasti häntä. Ana Magdalena oli mennyt naimisiin ennen valmistumistaan taidehistorian ja humanististen tieteiden alalta, edelleen neitsyenä ja vailla aikaisempia seurustelusuhteita.” (10)

Postuumina julkaistun teoksensa Elokuussa nähdään, En agosto nos vemos alkusivuilla Gabriel Garcia Márquez (1927 – 2014) kuvailee päähenkilöään Anaa yllä siteeraamallani tavalla. Pienoisromaanissa tehdään lauttamatkoja nimeämättömälle Karibianmeren saarelle, sen nuhruisiin hotellihuoneisiin ja vieraillaan kukkulan laella sijaitsevalla sangen vaatimattomalla hautausmaalla. Ana antautuu lemmenseikkailuihin, joiden syytä tai alkuperää hän ei oikein itsekään tiedä. Ehkä siinä on jotain alitajuista, tiedostamatonta. Ulkonaisesti hänen avioliittonsa voi hyvin, vaikka miehensä onkin tunnetusti hanakka juoksemaan toisten naisten perässä. Heidän seksielämänsä sujuu vielä ja perheen elämä on muutoinkin tasapainossa lukuun ottamatta tyttären hinkua mennä luostariin. Entä miksi Ana palaa saarelle täsmälleen aina elokuun kuudentenatoista päivänä?

Ana on fiksu, oppinut nainen, joka tuntee klassisen musiikin ja lukee kirjallisuuden klassikkoja, kuten Camus´ta, Hemingwayta, Bradburya, Bram Stokerin Draculaa, Graham Greenea, ja Daniel Defoeta. Joukossa on näin ollen tarinoita kauhusta, scifistä, poissaolosta ja toiseuden mahdollisuudesta. Nämä teokset heijastelevat yhtä lailla hänen musiikkimakujensa kautta Anan syvimpiä tuntoja. Hän on ikään kuin heräämässä syvästä unesta.

”Terminó de prisa, tratando de sobreponerse a la humillaciön de comer sola, pero se sintió bien con la música, que era suave y sedante, y la niña sabia cantar. Cuando terminó sólo quedaban tres parejas en mesas dispersas, y justo frente a ella un hombre distinto que no había visto entrar. Vestía de lino blanco, con el cabello metálico y el bigote romántico terminado en puntas. Tenía en la mesa una botella de brandy y una copa a la mitad, y parecía estar solo en el mundo.” (liite)

”Ana Magdalena söi leivän nopeasti ja yritti peittää kiusaantuneisuutensa siitä, että istui pöydässä yksin. Silti hän nautti pehmeästä ja rauhoittavasta musiikista, ja tyttö lauloi hyvin. Kun musiikki taukosi, eri puolilla salia näkyi enää kolme pariskuntaa, ja suoraan vastapäätä istui tyylikäs herra, jonka tuloa Ana Magdalena ei ollut huomannut. Miehen yllä oli valkoinen pellavapuku ja hänen mustat hiuksensa olivat metallinkiiltävät. Hänen edessään pöydällä oli brandypullo sekä aromilasi puolillaan, ja mies näytti olevan ypöyksin maailmassa.” (15–16)

Yllä olevasta siteerauksesta ja tapahtumista alkaa vyöry, jota Anan on vaikea pysäyttää. Pieni jännityskertomus on kehkeytymässä ja lukija odottaa jännityksellä, milloin Anan toimet paljastuvat ja käykö hänen mahdollisesti köpelösti jonkun väkivaltaisen rakastajan käsittelyssä.

Jyrki Lappi-Seppälän käännös soljuu notkeasti espanjasta suomeen, kuten siteeraamani esimerkki osoittaa. Marquezin toisinaan kuivahko ja naseva esitystyyli pehmentyy oivallisesti suomalaisen lukijan mieleiseksi silti vähentämättä tai lisäämättä mitään suhteessa lähtötekstiin. Lappi-Seppälä on suomentanut muun muassa Cervantesin Don Quijoten lisäksi muun muassa Isabel Allenden, Julio Cortázarin, Sergio Ramírezin, Luiz Ruffaton ja Mario Vargas Llosan teoksia. Olen kirjoittanut myös Lappi- Seppälän käännöstyöstä enemmän arviossani Maailmankirjoihin Ramirezin teoksesta Kuinka kaunis on meri, Margarita.

Marquez palaa tässä kirjassaan menestysteoksensa Rakkautta koleran aikaan teemoihin ja käy lähes samansisältöisen uskottomuusriidan läpi molemmissa teoksissaan. Vanhemmassa kirjassa Fermina Daza kovistelee miestään tohtori Urbinoa nukkumaanmenon aikaan.

” Mustasukkaisuutta ei hänen talossaan tunnettu: yli kolmenkymmenen rauhallisen avioliittovuoden aikana tohtori Urbino oli usein kehunut julkisuudessa, ja siihen asti se olikin pitänyt paikkansa, olevansa kuin ruotsalaiset tulitikut, jotka syttyivät vain omassa laatikossaan. Mutta hän ei tiennyt kuinka niin ylpeä nainen kuin hänen vaimonsa, niin omanarvontuntoinen ja lujaluontoinen, suhtautuisi todeksi näytettyyn uskottomuuteen.” (324) …Hän haisteli jokaista vaatekappaletta tekemättä elettäkään, joka olisi paljastanut hänen raivonsa, kietaisi ne jonkinlaiseksi mytyksi ja viskasi pajuiseen pyykkikoriin. Hän ei löytänyt hajua mutta se oli samantekevää: huomenna olisi toinen päivä. Ennen kuin polvistui rukoilemaan makuuhuoneen pienen alttarin eteen tohtori Urbino päätti vaivojensa luetteloinnin ja lisäksi vilpittömään huokaukseen: ”Luulen että kuolen pian.” Fermina Daza ei edes silmiään räpyttänyt vastatessaan. – Niin olisi parasta, hän sanoi. – Saisimme sitten olla molemmat rauhassa.” (325)

Vaikka siis teoksen Elokuussa nähdään Ana on itse syyllistynyt aviopetokseen, niin kolmannen saarimatkansa jälkeisissä ahdistuksen ja syyllisyyden kalvavissa tunnoissa Ana ryhtyy kovistelemaan aviomiestään.

 – Puhu nyt kerrankin totta, Doménico.
Mies tiesi, että hänen ristimänimensä vaimon lausumana oli myrskyn merkki ja pyrki siis rauhalliseen tapaansa saamaan selville, mistä oli kyse.
– Mistäs nyt tuulee?
Ana Magdalena jatkoi aikaisempaan tahtiin:
– Montako kertaa olet ollut minulle uskoton?
– Uskoton? En koskaan, mies vastasi.
– Mutta jos tarkoitat sitä, olenko ollut jonkun muun kanssa sängyssä, muistathan kuinka vuosia sitten sanoit, ettet halua kuulla.

Eikä siinä kaikki: heidän naimisiin mennessään Ana Magdalena oli sanonut, ettei välittänyt vaikka mies kävisi vieraissa, kunhan se ei olisi aina sama nainen, tai jos kyse oli vain yhdestä kerrasta: Mutta totuuden hetkellä sellaiset puheet saivat väistyä,” (69)

Kuten monessa Marquezin teoksessa, niin tässäkin nainen on pääosassa ja miehet jäävät vähemmälle kuvaukselle. Tekstistä voi aistia Karibianmeren väreilevän lämmön. Voisi sanoa, että nyt Marquezille ominainen maaginen realismi ei ole vahvasti esillä. Kirjailija itse on sanonut teoksestaan ”Tämä kirja ei kelpaa mihinkään. Se täytyy hävittää.” Onneksi kävi toisin. Teoksen alkulehdillä Marquezin lapset perustelevat kirjan julkaisemista ja kertovat tähän johtaneista seikoista.

”Teksti ei ole tietenkään yhtä hiottu kuin hänen tärkeimmät teoksensa. Siinä on aukkoja ja pieniä epäjohdonmukaisuuksia, mutta ei mitään sellaista mikä estäisi nauttimasta Gabon tuotannon säkenöivimmistä piirteistä, joita ovat mielikuvituksen lento, kielen runollisuus, vangitseva kerronta, ihmisluonnon syvällinen ymmärtäminen sekä hellä suhtautuminen omiin elämänkokemuksiin ja vastoinkäymisiin eri aloilla – mutta ennen kaikkea rakkaus.” (6)

Tästä ei voi olla kuin samaa mieltä, koska romaanin loppuosan Toimittajan jälkisanat kertovat vaihe vaiheelta teoksen julkaisemiseen johtaneet seikat. Ilahduttavaa on myös lukea kirjailijan merkintöjä alkuperäiseen käsikirjoitukseen. Kirjan loppuun tekijä on rakentanut yllätyksen, jossa on häivähdys mestarin kädenjäljestä. Kokonaisuutena pieni helmi.

”Piano aloitti Debussyn ”Clair de lunen” uskaliaana bolerosovituksena, ja puoliverinen tyttö lauloi sen lemmekkäästi. Liikuttunut Ana Magdalena tilasi ginigrogin, ainoan alkoholijuoman jota sieti joten kuten. Jo ensimmäisestä siemauksesta maailma muuttui. Ana Magdalena tunsi olevansa nokkela ja rohkea, iloinen, kaikkeen kykenevä, musiikin ja ginin taivaallisen yhteisvaikutuksen tuloksena kaunistunut.” (16)

 

Gabriel Garcia Márquez. Elokuussa nähdään. Suom. Jyrki Lappi-Seppälä.  Helsinki: WSOY. 2025. 115 s.

Gabriel Garcia Márquez. Rakkautta koleran aikaan. Suom. Matti Brotherus. Juva: WSOY. 1988. 454 s.

 

Vesa Lahti on runoilija, kirjoittamisen ja kääntämisen tutkija, FT Jyväskylän yliopistosta