PEKKA J, PAUSSU

”Kukaan ei tiedä, kuka minä olen, kaikkein vähiten minä itse. Kukaan ei tiedä, kuinka minusta tuli orja, kaikkein vähiten minä itse. Kenties vanhempani olivat orjia, ja minä synnyn orjaksi.”  Varpunen, s. 91

Pojalla ei ole nimeä. Hän on tullut Rooman valtakunnan myöhempien vuosien aikaiseen Espanjan Karthago Novaan orpona jostain Välimeren takaa, kukaan ei tiedä mistä, eikä poikakaan muista.

Hänellä ei vaikuta olevan mitään salattua, ylhäistä syntyperää eikä suurta, sankarillista kohtaloa. Hän on vain pusus, pelkkä poika. Tai varpunen, samanlainen pieni selviytyjä, pojan alter ego joka nousee maallisten tapahtumien yläpuolelle kun ne käyvät liian rankoiksi ja traumatisoiviksi kestää.

Yhdysvaltalaisen James Hynesin (s. 1955) kuudes romaani on kuvaus orjan – myös seksiorjan, elämästä, kokemuksista mitä länsimaisen, korkeaa elintasoa ja suurta henkilökohtaista vapautta nauttivan nykyihmisen on vaikea tavoittaa.

Ei kuulosta ihan siltä tyypilliseltä, hollywoodilaiselta Rooman valtakuntaan sijoittuvalta tarinalta, eikä olekaan. Toivo paremmasta lepää ainoastaan siinä, että takautuva muoto paljastaa kuitenkin jo alussa, myös ylevän tyylinsä kautta, että pojasta tulee joskus oppinut ja vapaa mies.

Pieni satamakaupunki herää yksityiskohtaisten kuvausten myötä todella eloon, joka onkin romaanin suuri ansio. Tavernan yläkerran prostituoidut joita nimitetään susiksi, ovat pojalle kuin äitejä tai sisaria. He tyydyttävät iltaisin pokansa, miehet eri sosiaaliluokista, mutta jotka ovat yhtä kaikki kovia ja karkeita. Nuo alistetut naiset ovat kuin viemäri, johon kaupungin kaikki törky valuu. Seksiorjat, joilla on keskinäistä toveruutta ja jotka pyrkivät suojelemaan poikaa, vaikuttavat olevan inhimillisempiä kuin miehet – mutta ovatko lopulta? Kaiken yläpuolella ovat omistavan luokan vallanpitäjät, Dominukset. Mutta kuka lopulta on vapaa, ja kenestäkin, jos kukaan?

Taustalla häälyvät myös kysymykset zeitgeistissa kytevistä muutoksista, kun antiikin aikakausi vaihtui varhaiskeskiaikaan, noina vuosina kun Rooman valtakunnan vanhat uskonnot elivät yhdessä kristillisyyden kanssa, joka saavutti yhä suurempaa jalansijaa myös Hispaniassa. Molemmilla järjestelmillä on omanlaisensa moraalikäsitykset liittyen erityisesti prostituutioon ja jotka aiheuttavat jännitteitä, mutta oli moraalikoodisto mitä hyvänsä, on ulkokultaisuus se, joka pysyy. Mitäpä roomalaisilla filosofeilla, kuten Senecalla on sanottavanaan tähän aiheeseen? Lukeneena miehenä Hynes tuo mukaan myös tätä ulottuvuutta, mutta josta voisi saada enemmänkin irti?


”Olen nostanut kiven irti maasta ja nähnyt, kuinka madot kiertelevät sen alla. Se, mitä pokat tekevät susien kanssa yläkerrassa, ei paljoa eroa siitä, kun Audo pieksää Focariaa tai jotakuta susista tai minua.”  s. 253


Teoksen graafisen väkivallan, erityisesti seksuaalisen, kuvaukset ovat herättäneet keskustelua, ja tyypilliseen nykyajan henkeen kuuluen, myös vaatimuksia sisältövaroituksista. Joissa herää esiin kysymys, että miten lukija pystyy käsittelemään tunteitaan joita tällaiset vaikeat asiat herättävät, jos potentiaalinen lukija jättää kirjan väliin varoitusten takia?


Kasvaminen ja kypsyminen lukijana kun on sitäkin, että oppii ottamaan vastaan erilaisia sisältöjä ilman että ne järkyttäisivät kohtuuttomasti. Asia on monitasoinen siksikin, että lukukokemuksessa kaikki ei ole koskaan läsnä sillä hetkellä kun kohdataan jotain epämiellyttävää, vaan kokemus elää ja muuttuu kun tunnekuohukin tasaantuu.


Usein helpottava, poeettinen oikeus toteutuu vasta myöhemmin ja aivan eri tavoin kuin osataan, tai halutaan arvata, kuvio on osa sitä draamallisuutta, jolla lukijan kiinnostusta pidetään yllä. Hankalana koetun kirjan pelkkä loppuun pääseminenkin voi antaa katarttisen kokemuksen, jossa sieti ja kävi läpi vaikeitakin tunteita.
Mutta, omallakin kohdallani seksuaalisen väkivallan kuvaukset saivat välillä laskemaan kirjan kädestäni. Tehoavuus kertoo tietenkin siitä, että kuvauksilla on vaikuttavuutta, jota on yhtä lailla tekojen moraalisessakin iljettävyydessä.

Vaikka kerronnan ratkaisut ovatkin tavanomaisia ja perinteisiä, on se rytmitetty hyvin:
Kauheutta seuraa kauneutta ja herkkyyttä, vaatimatonta elämäniloa yksinkertaisista asioista. Jota onkin pakko löytää, jos ei ole vaihtoehtoja. Asetelma pitää varpaillaan, kun rujo väkivalta voi väijyä aina seuraavan nurkan takana.

Varpunen on ensimmäinen teos romaanisarjasta jonka seuraavissa, vielä ilmestymättömissä osissa Hynes kertoo nuoreksi mieheksi varttuneen pojan myöhemmistä vaiheista. Sarjalle voi odottaa menestystä historiallisten romaanien lajityypissä, sillä teos yhdistää mielenkiintoista tarinankerrontaa siten että se luultavasti tulee vetoamaan niin viihteellisemmän kuin korkeakirjallisuudenkin ystäviin – erityisesti jos Hynes osaa hieman tiivistää ilmaisuaan, eikä sorru amerikkalaisten prosaistien helmasyntiin.

 

James Hynes: Varpunen (Sparrow, 2023) Suom. Risto Mikkonen, Sitruuna Kustannus, 2024, 576 s.


Pekka J. Paussu, kirjallisuuden ja kirjoittamisen maisteri Jyväskylän yliopistosta