EVA SUNDGREN

Pimeällä puolella sisältää kaksitoista kertomusta, joista kymmenen on novelleja ja kaksi pikemminkin pienoisromaaneja. Kaikkien päähenkilö on poika tai mies, ja useimmissa on minäkertoja. Henkilöissä on usein jotain erikoista, kuten neurovähemmistöön kuuluminen ja jonkinlainen ulkopuolisuuden kokemus. Esimerkiksi novellin Seko-Willie päähenkilö on 10-vuotias poika, jota kiusataan koulussa ja jota hänen isänsä, äitinsä ja sisarensa eivät ymmärrä ja jonka yli he puhuvat esimerkiksi ruokapöydässä. Samassa taloudessa asuva isoisä suhtautuu häneen kuitenkin asiallisesti, heidän välillään on epätavallinen yhteys – tämäkin yleinen teema Kingillä.

Mikäli kerronta tapahtuu kolmannessa persoonassa, kysymyksessä on kaikkitietävä kertoja, joka kuvailee arkisia yksityiskohtia, välittää vuoropuhelun ja esittää huomautuksia suluissa. Tällainen vaatii lukijalta keskittymistä mutta on kuitenkin enimmäkseen viihdyttävää:

”James Jonas Fiedler, alias isoisä, alias vaari, alias vanha veikko, astui silloin tällöin ulos huoneestaan (jota Sharon kutsui hänen pesäkseen ja Richard hänen luolakseen) istuutuakseen ruokapöytään ja joskus takakuistille sauhuttelemaan (kolme tupakkaa päivässä), mutta enimmäkseen hän pysytteli talon takaosan kopperossa, jota äiti oli viime vuoteen asti käyttänyt työhuoneenaan. Toisinaan isoisä katsoi hiukan tv:tä, joka oli lipaston päällä (kolme kanavaa, ei kaapeli-tv:tä). Enimmäkseen hän joko nukkui tai istui hiljaa huoneen jommassakummassa rottinkituolissa katsellen ikkunasta ulos.” (s. 83)

Kertoja osaa myös olla sarkastinen, ja sarkasmi kohdistuu usein henkilöiden asenteisiin:

”Frank Brown istuu kädet Buickin ohjauspyörällä kello kymmenen ja kahden kohdalla ja tuijottaa pitkän konepellin yli. Ennen vanhaan osattiin tehdä kunnon menopelejä, hänen isänsä toisinaan tokaisee. Puhe oli silloin tietenkin vanhoista hyvistä ajoista, jolloin kukaan itseään kunnioittava nainen ei lähtenyt ostoksille pukematta ensin ylleen liivejä ja kiinnittämättä nailoneita sukkanauhavyöhön, vanhoista ajoista, jolloin homot pelkäsivät henkensä edestä ja kaikissa halpahalleissa myytiin niggerbabies-lakritsikarkkeja. Niinpä niin. Mikään ei vedä vertoja vanhoille hyville ajoille.” (s. 282–283)

Kuten sitaatit osaltaan havainnollistavat, Kingin luottosuomentaja Ilkka Rekiaro on tapansa mukaan tehnyt upeaa työtä. Siksi ihmettelen, miten hän on voinut kirjoittaa sanan ’vuoksi’ genetiiviksi vuoksin eikä vuoksen. Tämä on toki pientä näin laajassa teoksessa.

Kertojan banaali jaarittelu antaa lukijalle samaistumispohjaa ja tuudittaa hänet arkiseen turvallisuuteen, johon jossain vaiheessa tulee särö. Silloin kuvaan astuu freudilainen Unheimlich, englanniksi uncanny, jolle ei ole täsmällistä, yksisanaista suomenkielistä vastinetta. Kysymyksessä ei ole suoranainen kauhu vaan epämääräisempi hiipivä pelon ja turvattomuuden tunne.

Yllä siteeraamassani novellissa Slide Inn Roadilla Frank, hänen vaimonsa Corinne, lapsensa Billy ja Mary sekä isänsä Donald istuvat autossa matkalla isoisän 80-vuotiaan siskon luo, joka tekee kuolemaa. Novelli kuvaa tilannetta, joka on jokaiselle jollain tavalla tuttu. Pitkä automatka asumattomalla seudulla on aina ahdistava, sillä jos autoon tai ihmiseen tulee vikaa, apua ei ole saatavilla, varsinkaan jos puhelimetkaan eivät toimi syrjäseudulla. Suljetussa tilassa ihmiset alkavat käydä toistensa hermoille, ja mahdollisista vääristä valinnoista kulkuneuvon tai reitin suhteen aletaan helposti syyttää muita. Aikaa tuntuu olevan loputtomiin, ja lapset käyvät kärsimättömiksi. Yksitoikkoisella tiesuoralla mielikuvitus voi lähteä lentoon. Lisäksi matkan varrella voi sattua hyvin ikäviä asioita, kuten tässä tapauksessa. Novellissa ei ole mitään yliluonnollista vaan sen kauhistavuus on puhtaasti psykologista. Sama pätee lähes kaikkiin kokoelman novelleihin.

Mielenkiintoinen tapaus kokoelmassa on novelli nimeltä Laurie. Sen päähenkilö Lloyd on eläkkeellä oleva leski, jolle hänen sisarensa tuo koiran, jota hän ei haluaisi ottaa vastaan. Koiran nimi on Laurie, ja Lloyd suostuu antamaan sille mahdollisuuden. Hän alkaa pikkuhiljaa kiintyä koiraan. Yhdellä kävelylenkillään he löytävät vedestä naapurinsa alligaattorin tappamana. Matelijapeto käy myös heidän kimppuunsa, mutta he selviytyvät. Novelli on sympaattinen kertomus koiran ja ihmisen ystävyydestä, mutta ei se edusta kauhugenreä.

Pimeällä puolella -kokoelman pisin kertomus on Danny Coughlinin paha uni, jolla on pituutta yli 160 sivua. Se on kafkamainen painajainen, johon koulun vastaavana talonmiehenä työskentelevä Danny joutuu. Hän näkee todentuntuisen painajaisen ja tekee sen pohjalta hakuja koulun kirjaston koneella. Se käy päinsä, koska on kesä ja koulussa on vain Danny ja hänen apulaisensa. Danny lähtee hakutulostensa perusteella ajelemaan, löytää unessa näkemänsä paikan – ja unessa näkemänsä ruumiin, jonka käsi törröttää maasta. Tietysti hän ilmoittaa asiasta poliisille, mutta hän haluaa tehdä sen anonyymisti, koska pelkää joutuvansa outoon valoon unensa takia ja koska ei muuten osaisi selittää päätymistään syrjässä sijaitsevan vuosia sitten suljetun huoltoaseman pihaan. Huolimatta varotoimista hänen henkilöllisyytensä saadaan selville ja hän joutuu tekemisiin painajaismaisen poliisin kanssa, jolla on pakkomielteitä. Onneksi tarinassa on myös järkevä poliisi.

Kokoelman toiseksi pisin kertomus on Kalkkarokäärmeet. Sen kerronta tapahtuu minämuodossa päähenkilön Vic Trentonin näkökulmasta. Vic on 72-vuotias leski, joka asuu tilapäisesti varakkaan ystävänsä Gregin talossa Floridassa koronapandemian aikaan. Naapurissa asuu eläkeläinen Alita Bell, joka työntää joka päivä kaksosrattaita, joihin on asetettu lastenvaatteet, ja esittelee 4-vuotiaat poikansa Jackin ja Josephin, jotka osaavat kävellä mutta ovat laiskoja ja tykkäävät siksi istua rattaissa. Alitan lapset kuolivat yli 40 vuotta sitten kalkkarokäärmeiden tappamina. Myös Vic on menettänyt lapsen, tämä kuoli kuumaan autoon, jota piiritti vesikauhuinen Cujo-niminen koira. Sitten Vic löytää ulkoa Alitan kuolleena ja korppikotkien nokkimana. Asianajaja ottaa yhteyttä ja kertoo Alitan testamentanneen koko omaisuutensa Vicille. Kysymyksessä on miljoonaomaisuus, mutta Vic ei halua ottaa sitä vastaan, sillä kummittelevat kaksoset kuuluvat pakettiin.

Suurin osa Pimeällä puolella -kokoelman kertomuksista edustaa pikemminkin psykologista jännitystä kuin kauhua, joskin luokitteluja tärkeämpää on mielestäni kiinnostava ja koskettava kertomus. Niitä tässä kokoelmassa on täysi tusina. Jokaisessa kertomuksessa on erilaisia tasoja: on juoni, joka tarjoaa pohdintaa vaikkapa havaintojen suhteesta todellisuuteen ja ihmisen toiminnan motiiveista, mutta on myös syvällisempiä teemoja, kuten syyllisyys ja mahdollinen kuolemanjälkeinen elämä.

Stephen Kingiä luonnehditaan kauhun kuninkaaksi, ja sitä hän toki on, mutta karsinointi myös kahlehtii. Se ei tee oikeutta tällekään kokoelmalle ja saattaa tuottaa pettymyksen lukijoille, jotka odottavat nimenomaan kauhua. Ehkä markkinointitekstien laatijat voisivat ajatella hieman laaja-alaisemmin.

 

Stephen King: Pimeällä puolella. Suomentanut Ilkka Rekiaro.

Eva Sundgren on kirjoittamisen ja sosiologian maisteri Jyväskylän yliopistosta.

 

LUKUNÄYTE