RISTO NIEMI-PYNTTÄRI

Punaisen omaelämäkerta on runoelma Geryonin elämästä, pojan hirveistä vaikeuksista. Se voitaisiin rinnastaa Taiteilijan omaelämäkertaan nuoruuden vuosilta (James Joyce), tosin taiteilijaksi tuleminen merkitsee nyt punaista lihaa ja laavaa, sekä omaelämäkertaa. Myös Joycen toinen teos Odysseus, jossa vanha Homeros velloo pinnan alla, niin Anne Carsonilla vellovat Herakleen uroteot, Geryonin nykyaikaisten vaikeuksien alla.

Myytissä Herakles tappoi hirviön nimeltä Geryon, nyt tämä surma kerrotaan romanssina. Herakleen julmuus on kuin viilto punaisessa lihassa, se sai Geryonin hehkumaan ja potemaan hellyyttä. Punainen liha äityi kuolettavaksi rakkaudeksi. Nimensä mukaisesti kyse on punaisella vereslihalla elämisestä, riekalaisesta ajasta ilman kertomusta. Runoteos koostuu Geryonin  tunteista, tilanteista paitsi Herakleen, myös äidin ja veljen kanssa.

Ensimmäinen Geryonin yritys omaelämäkerraksi lienee se punainen tomaatti, johon hän kiinnitti tupakantumpin ja revityn setelin sillä aikaa, kun äiti puhui puhelimessa.

Toisen lapsuuskokemuksen avainsana oli ”kukin” (each) . Siitä alkaa Geryonin yksilöllistyminen, irtoaminen äidin sylistä ja isoveljen väkivaltaisesta otteesta. Kun Geryon ihmetteli sanaa ”kukin”, äiti vastasi: Kukin tarkoittaa esimerkiksi, että sinulla ja veljelläsi on oma huone kullakin,” (32). Saman tien Geryon menettää huoneensa: se tarvitaan väliaikaisesti mummolle. Geryon joutuu veljen huoneeseen, alistetuksi sekä hyväksikäytetyksi. Samoin tapahtuu myöhemmin hänen rakkaudelleen, juuri kun hän saa sen, se menetetään.

Kirjoittamaan opittuaan Geryon laati muistikirjan kanteen sanan ”elämäkerta”. Ensimmäiselle sivulle hän kirjoitti faktat Geryonista: hän on myyttinen hirviö, jonka urotekoihin pyrkivä Herakles tappaa. Opettaja ihmettelee, ”mistä tuo poika saa noita ideoitaan”.

Hienossa esipuheessaan Carson esittelee myytin Geryon -hirviöstä. Hän käsitelee alussa myös kreikkalaista Stesikhoros -runoilijaa, jonka fragmentteihin perustuu nykyinen kuva Geryonista – hirviönä, jolla on kuusi jalkaa ja kuusi siipeä. Hänellä on punainen karja, jonka Herakles teurastaa ensiksi. On myös punainen koira, jonka Herakles surmaa vasta Geryonin tappamisen jälkeen. Teoksen lopussa Carson palaa vielä Stesikhorokseen, ja esittää hänen haastattelunsa,

Carsonin kääntämillä Stesikhoros -fragmenteilla on yllättävän moderni otsikko: ”Punaista lihaa”. Se osoittaa, että nykyaika punoutuu myös käännökseen. Silti antiikin tutkijana ansioitunut Carson välittää fragmenttien myötä ikuista, arkaaista maailmaa. Siihen liittyy luontevasti myös pieni nykyaikainen poika Geryon -naamarissaan.

”Onko paljon pieniä poikia jotka luulevat olevansa
Hirviö? Minä sentään olen siinä oikeassa”. (18)

”Punaista lihaa” -fragmentit luovat pienoiskuvan, ikuistetun ja lasinkirkkaan kiteytymän, kun taas Punaisen omaelämäkerta on pinnaltaan rentoa ja arkista. Teos nimetään myytin surmatyöstä huolimatta romanssiksi. Herakleitos ja Geryon ovat kaksi nuorukaista, jotka kohtaavat bussin ahtaassa oviaukossa. Heidän välilleen syttyy rakkaus.

Carsonin runosäkeet puolestaan ovat täynnä merkitystä, ja romaaniksi purettuna teos olisi mammuttimainen. Mutta miksi rasittaa lukijaa kertovalla venyttelyllä ? Hänellä on käytössään tuttu kuvasto nuorten aikuisten angstista ja tunnemyrskyistä. Kuten Herakleen kohtaaminen:

… seurasi yksi noita hetkiä
jotka ovat sokeuden vastakohta.

Maailma myllersi edestakaisin heidän katseissaan.

… muutamaa tuntia myöhemmin he seisoivat
rautatiekiskoilla
opastinvalojen luona lähekkäin. Ylhäällä liikahteli suunnaton yö
ja ripotteli pisaroitaan.” (45)

Kristiina Drews on tavoittanut hyvin Carsonin luontevuuden. Asetelma on lähes ikuinen, kun maailmankaikkeus todistaa hetkeä, jolloin kaksi ihmistä löytävät toisensa.

… and there it was one of those moments
that is the opposite of blindness.
The world poured back and forth between their eye once or twice …

… some hours later they were down
at the railroad tracks
standing close together by the switch of lights. The huge night moved overhead
scattering drops of itself.

Geryonin elämä tapahtuu punaisten syvyyksien, laavan, lihan ja kaiken punaisen päällä; juonen pintaa etenevä kertomus hukkaisi olennaisen, sen omimmat syvyydet. Nuori Geryon ottaa valokuvia, satunnaisen tuntuisia välähdyksiä: jalat pöydän alla, kärpänen lätäkössä, laavaa, sekä ruusuja jotka näyttävät olevan tulessa. Hän kokoaa valokuvista omaelämäkertaa.

Autenttiset välähdykset Geryonin todellisuudesta ovat ulkopuoliselle mielenkiinnottomia, niillä on merkitystä vain hänelle. Nämä tiiviit, paljon puhuvat tuokiot, ovat kaikki tunnistettavia, elokuvallisia, ilmaisevia. Ne ovat asetelmia, kuten myös äiti ovensuussa ja ulos haluava nuori:

”Minä tuskin enää tunnen sinua, äiti sanoi ja nojautui hänen huoneensa ovenpieleen.”

Enempää ei tarvita, koko asian ilmaiseva säe korvaa kokonaisen luvun romaanijaarittelua.

Carsonin runoteos on helppolukuinen, koska se etenee tällaisin metonymioin – lukija tunnistaa vaivatta laajemman kokonaisuuden, johon yksityiskohdat viittaavat. Näin esimerkiksi Geryonin koti suorastaan huutaa merkityksettömyyttä, sen jälkeen kun hän rakastuu. Hänen positionsa on rakastunut-nuori-kotona: hänellä ei ole mitään puhuttavaa eikä koti puhuttele häntä mitenkään.

Geryon pakenee kotoa Heraklen kanssa Haadekseen. Romanssin kehittyessä Herakles kutsuu Geryonin mukaan vierailulle vanhempiensa kotiin Haadeksen kaupungissa. Siellä majailee vain isoäiti, muistojen ja varjojen taiteilija. Mummo on suurten taiteilijoiden tuttu, hän tuntee myös tulivuorten tuhkat ja laavat.

Haades – tuo varjojen valtakunta – suo Geryonille leppoisaa aikaa, juopottelua, pössyttelyä ja ajelehtivia keskusteluja. Kaikki muuttuu, kun Herakles kehottaa Geryonia lähtemään kotiin. Paluu Haadeksesta todellisuuteen ottaa voimille. Paluu ihmisten ilmoille ilman Heraklesta tuntuu Geryonista mahdottomalta, samoin kuin Orfeuksella kun hän joutuu jättämään rakkansa Haadekseen. Geryon väsähtää, menettää voimansa muuttuu uneliaaksi ja uppoaa alitajuntaansa. Orfeus löysi musiikin ja Geryon löysi jotain omaelämäkertaansa:

Tässä tilassa Geryon mielellään suunnitteli
omaelämäkertaansa, tajunnan sumussa
valveen ja unen rajamailla, kun sielujen sisääntuloväylät ovat liiankin avoinna.
Niin kuin maankuori,
joka on suhteellisesti katsoen kymmenen kertaa munankuorta ohuempi, sielun kuori
on keskinäisten paineiden puristuksessa suoranainen ihme. (66)

Geryon palaa kotiin ja yrittää elää tavallista elämää: omaelämäkertaan tulee valokuvia kirjaston työntekijöiden jaloista.

Seuraavassa vaiheessa Geryon onkin muuttanut Buenos Airesiin, jossa hän kuvaa kaupunkia ja yrittää sinnitellä vähillä rahoillaan. Sitten hän tapasi Heraklen ja tämän kumppanin Ancasin – ja tuska palasi.

Geryonin mieli ja sisäinen maailma ei ole lainkaan psykologinen, vaan se on suoraviivaista ”emootioiden hillintää”. Tämän merkittävän sisäisen huomion myötä Geryon onnistuu hallitsemaan tunteitaan, ja kolme miestä viettävät aikaa keskenään.

Punaisen omaelämäkerran loppuvaihe huipentuu retkeen toimivan tulivuoren luo. Vaikka läpi teoksen Geryonia on luonnehdittu punaiseen laavaan ja maanalaiseen paineeseen viittavin kuvin, tulivuori vapauttaa hänen voimansa. Entä urotöistään tunnettu Herakles ? Matkalla tulivuorelle Geryon ihmettelee ystävänsä latteita kuvia:

Herakles katseli ikkunasta ulos.
Uskomaton valo, hän sanoi. Aivan kuin televisio. (140)

Joltain Gerionissa kuolee ja jotain vapautuu. Vaikka jo teoksen alun lapsuudenkuvista tiedetään, että Geryonilla on siivet paidan alla piilossa. Samalla Geryonin siivillä on paljon muitakin merkityksiä, hän oli harvinainen olento. Nyt hän syöksyy lentoon tulivuoren kidan ylle.

Anne Carsonin runoelma on nykyaikainen klassikko.

 

Anne Carson: Punaisen omaelämäkerta, (Autobiography of Red, 1998) suom. Kristiina Drews, Osuuskunta Poesia, 2025

Risto Niemi-Pynttäri on kirjallisuuden ja kirjoittamisen dosentti Jyväskylän yliopistosta