RISTO NIEMI-PYNTTÄRI

Fossen Septologiaan kätkeytyy sisäistä levottomuutta, vakavaa kiintymysten ja menetysten draamaa , kuoleman kohtaamista – silti tapahtumien pinta on arkista. Fosse puhuu jostain, mitä ei voi sanoin välittää. Ja sanoo siitäkin laajan tekstin ohessa vain vähän, keskittäen.

Fosse kirjoittaa hidasta proosaa, toistaen ja palaten samaan. Kese ei ole ajatuspinttymistä, vaan ikäänkuin asioiden koskettamisesta useampaan otteeseen. Päivastoin siis kuin oppikirjamainen proosa, joka poistaa aina kaiken mitä on jo sanottu. Tällainen samaan palaaminen toimii kuin mantra, hypnoottisesti, niin että lukija ei enää odotakaan yllätyksiä. Samalla Fossen proosa on kirkasta ja selkeää, niin että tuloksena on meditatiivinen lukukokemus.

Nyt julkaistu keskimmäinen volyymi koostuu kirjoista III – V ja on nimeltään Minä on toinen ** (arvoitukselliset asteriksit kuuluvat nimeen). Septologia sijoittuu seitsemään päivään ennen joulua. Ja päivät 3 – 5 ovat Toinen nimi -teosksen jälkeisiä päiviä.

Sama vanheneva taiteilija torkahtelee takkavalkean äärellä, norjalainen vuono näkyy ikkunasta. Jokainen Septologian kirja alkaa samoin sanoin ”ja minä näen itseni katsomassa kuvaa…”. Asle katsoo maalaustaan, lisää välillä puita takkaan ja torkahtelee, katsoo kohta mielikuviaan.

Nämä kuvat ovat muutakin kuin muistikuvia, mukana on myös näkyjä. Tällä kertaa kertojan mieleen nousee kuvia, joista hahmottuu taiteilijan synty nuorena. Nuo kuvat ovat varsin järkyttäviä, Asle ei halua muistaa lapsuutta. Hän haluaa kuva kerrallaan vapautua muistoista, ja nyt vanhana tekijänä, hän on pääsemässä siihen, että voisi jo lopettaa maalaamisen.

Nuoruuden negatiivis-positiiviset kokemukset kuvan tekemisestä rinnastuvat vastaavaan kokemukseen joka aamu, kun Asle uppoutuu katselemaan tekeillä olevaa maalaustaan. Hän haluaisi hävittää sen, maalata sen päälle, antaa sen pois. Tai hän ei halua mistään hinnasta luopua siitä, se on kaikki kaikessa, se on hänen paras työnsä. Tai surkeudessaan se on parhaiten hänen elämäänsä läpäisevä työ.

Fossen Septologian seitsemän kirjaa, on samalla seitsemän päivää adventin alla: siihen miten jumalainen saapuu. Teossarjasta on löydetty paljon katolista symboliikkaa, tuntuu kuitenkin että kyse on enemmän rituaaleista, toistoista joiden syvintä merkitystä ei voi tietää. Jokainen seitsemästä kirjasta päättyy rukoukseen jossa kielikin vaihtuu välillä latinaksi.

Minä on toinen -nimi viittaa ehkä läheisiin ihmisiin, niihin jotka ovat osa häntä, tai joihin hän on sulautunut. Heidän herättämiä mielikuvia Asle elää uudelleen. Henkilöt nousevat esiin, mutta ei yksilöinä vaan oudosti toisiinsa peilautuvina, toisiinsa sekoittuvina.

Sehän on tarkoituskin. Taiteilija Aslella on kaksoisolento, myös taiteilija joka pukeutuu samoin ja on aivan saman näköinen. Mieleen tulee Samuel Beckettin henkilöhahmot, kuten Winnie ja Willie Happy days -näytelmästä. Fossen keskeiset henkilönimet muistuttavat toisiaan: kahden Aslen lisäksi on, sisko Alida, vaimo Ales, ja naapurin kaveri Åsleik. Näissä nimissä tuntuu olevan sama, syntymän ja hengen ähkäisy !

Ja siinä välillä tapahtuu se, että minä katsoo toista ja on toinen; vierras mutta läheinen.

Se, että romaanissa on kaksi Aslea näyttää aiheuttaneen hämminkiä englanninkielisissä kritiikeissä, ehkä ongelma johtuu käännöksestä. Katriina Huttusen suomennoksessa nimet ja persoonat hahmottuvat. Muutenkin vaikuttaa siltä että käännös on luotettava: Fossen selkeä proosa välittyy. Lukija voi luottaa, että teksin jotkut oudolta tuntuvat kohdat eivät ole lipsahduksia, vaan ne ilmaisevat jotain.

Käännöksestä välittyy hyvin se, että kertoja tarkastelee nuorta minäänsä etäältä katsoen kuin toisena. Kun torkkuessaan minäkertoja liukuu omaan lapsuuteensa, silloinen Asle ilmestyy. Lapsi, joka tykkää piirtämisestä, koska on mukava olla pitkiä aikoja itsekseen – ja samalla se on yhä hänelle kuvien tekemisen toinen ydin: monenlaisten traumojen työstäminen.

Siellä on lapsi joka haluaa ”… päästä eroon niistä kuvista, jotka ovat hänen päänsä sisällä ” (s.71)

Asle kammoaa koulua ja haluaa vain piirtää. Tosin lukeminen ja kirjoittaminen ovat mukavia, mutta niihin liittyy asia, jota hän pelkää eniten. Ääneen lukeminen. Varsinkin oman vuoron odottaminen on niin sietämätöntä, että Asle haluaa vain päästä koulusta eroon.

Sinä et ole tehnyt koskaan läksyjä, äiti sanoo
En olekaan, Asle sanoo
Sitä sinä saat katua, äiti sanoo
Varmasti saat, isä sanoo (s.58)

Aslen nuoruusvuosina äidin sovinnaisuus pahenenee, eikä kotona ei ole enää hyvä olla. 70-luvun nuorten tapaan Asle polttaa ja juo. Pahinta äidille on kuitenkin pitkä tukka, ja juuri se on Aslelle tärkeintä.

Kuivan humoristisesti, Beckettin slapstick-huumorin tapaan, Fosse tuo esiin 70 -luvun taiteellisten nuorten kliseitä. Musta samettitakki, ruskea nahkainen olkalaukku, pitkä tukka poninhännällä – kääritään sätkiä ja juodaan olutta. Lähes kaikista tuon ajan taiteellisista lukiolaispojista voisi käyttää nimeä Asle !

Samaa komiikkaa on Guro -nimisessä naisessa, jonka Asle tapaa sattumalta aina kaupungissa käydessään. Ehkä kaikki ikääntyvät, yksin baarissa istuvat naiset, joilla on vaalea polkkatukka ovat Aslelle jotain samaa. Niin ovat kaikki Asletkin, samoissa 90-luvun baareissa, taiteilijahuiveissaan, harmaantuva tukka poninhännällä.

Se, miksi Septologiassa on kaksi samannimistä ja samannäköistä taitelilijaa ovat ulkonaisesti täysin samantyylistä kulttuuriväkeä. Mutta Fosse kuvaa sitä, miksi me kaikki olemme osin fraaseja – ja pienen henkäyksen verran omaa itseämme.

Tätä Fosse kuvaa kahden lähes identtisen taiteilijan ensimmäisessä tapaamisessa. Kun kaksi Aslea istuivat samassa baaripöydässä, molemmilla oli samanlaiset asut. Taiteilijapoikien samettitakit ja olkalaukut, pitkät tukat harteilla. Molemmilla oli tavoiteena päästä Taidekouluun.

Keskustelussa paljastuu, että he puhuvat samalla tapaa siitä, mitä haluavat taiteellaan sanoa. Molemmat ovat herttaisen yksimielisiä siitä, että he pyrkivät maalaamalla ilmaisemaan sitä, mitä ei voi sanoa.

”Minä mietin kaikkia niitä, jotka ovat joskus juoneet olutta jonkin pöydän ääressä tässä vanhassa hotellissa ja jotka ovat nyt poissa, Asle sanoo
Joo, Kaima sanoo

Ja se mitä minä yritän maalata liittyy jotenkin siihen, hän sanoo
Sama täällä, Asle sanoo
Mutta siitä mistä me nyt puhumme ei voi sanoa, tai ehkä sen voi maalata, tehdä jotenkin näkyväksi, Kaima sanoo
Joo, Asle sanoo” (s.299)


Tähän paradoksiin Fosse tuntuu huipentavan ”minä on toinen” -teemansa. Olemme toistemme kopioita. Sanat ovat samoja ja paljon toistettuja: ainutkertaisen ilmaiseminen ei ole mahdollista kielellä. Kuten Asle miettii keinutuolissaan, jokaisessa on uskonnollisesti oma henki. Tai fyysisesti: jokainen aslen ähkäys kurkun gurous tulee silti jokaisen omasta kurkusta

Kukin Septologian kirja päättyy rukoukseen, 3 kirjan lopussa kertoja istuu pysäköidyssä, kylmässä autossa ja rukoilee sairaalassa olevan Aslen puolesta. Lunta sataa ja se peittää ikkunan. 4 -osan lopussa hän keskustelee kuolleen vaimonsa Alesin kanssa. Tässä keskustelussa aiheena on katolinen usko, sellaisena kuin Asle välitti ja jakoi sen Alesille. Nyt Asle keskustelee kuolleen kanssa itsekseen – tai antaa vaimonsa tulla hänen kieleensä:

”minä ajattelen ja sanon hänen sanojaan, ei hän niitä itse sano, sillä hänelle kaikki mikä on olemassa on kieltä” (s. 224)

On siis kiinnostavaa lukea uskonnollista romaania, vaikka ei itse uskovainen olisikaan. Aslen rukouselämä on syvällistä. Silti mukana on Fossen komiikkaa: Aslen naulakkoon on kertynyt paljon erilaisia rukousnauhoja. Samassa naulakossa on myös hänen taiteilijahuivinsa. Molempien keräily on Aslen heikkous.

 

Jon Fosse: Septologia III-V Minä on toinen .. Suom. Katriina Huttunen, WSOY 2026

Risto Niemi-Pynttäri on kirjallisuuden ja kirjoittamisen dosentti Jyväskylän yliopistosta