EVA SUNDGREN

Amerikkalaisen runoilijan Sylvia Plathin (1932–1963) ainoa romaani, hänen omiin kokemuksiinsa nojaava Lasikello ilmestyi alun perin vuonna 1963. Tästä klassikosta on tänä syksynä saatu uusi, loistava suomennos. Romaanin päähenkilö on Esther Greenwood, 19-vuotias opiskelija, joka on älykäs ja kiinnostunut monenlaisista asioista. Romaani kerrotaan minämuodossa hänen näkökulmastaan, mikä on erittäin toimiva ratkaisu. Nykyhetken rinnalla kerronnassa on takaumia. Esther on terävä, sanavalmis, itsetietoinen ja viiltävän ironinen. Vaatimattomista lähtökohdistaan hän on päässyt pitkälle lahjakkuutensa ansiosta, joka on tuonut hänelle stipendejä ja avannut tien yliopistoon. Hän on tietoinen luokkaeroista kuten muistakin ihmisten välisistä eroista, esimerkiksi älykkyydestä ja pituudesta. Hän on itse 178-senttinen.

Esther on kirjoittamalla voittanut stipendin, jolla hän on päässyt New Yorkiin Ladies’ Day -muotilehteen kuukaudeksi. Siellä hän asuu muiden stipendiaattien, kuten Hildan, Doreenin ja Betsyn, kanssa naisille tarkoitetussa hotellissa, josta heidät haetaan limusiinilla muotinäytöksiin, hienoihin ravintoloihin ja tapaamaan tärkeitä alan ihmisiä. Lehti kustantaa kaiken ja tarjoaa heille kampaamokäyntejä, meikkejä, muotivaatteita ja lippuja kulttuuritapahtumiin. Esther tapaa ihmisiä ja osallistuu tilaisuuksiin, joissa joutuu tekemisiin asioiden kanssa, joita ei tunne ennestään, kuten hienoja ruokalajeja ja niiden syömiseen tarkoitettuja välineitä. Hän on välillä kuin maalainen suurkaupungissa, mutta oppivaisuus ja ironia tuovat hänelle suojaa:

”Nimittäin kun olin aikani hermoillut, mitä lusikkaa pöydässä milloinkin piti käyttää, olin huomannut, että jos tekee jotain etiketin vastaista tarpeeksi ylimielisesti, ja sen näköisenä että tietää täsmälleen, miten kuuluu toimia, se menee täydestä eikä kukaan pidä sitä huonoina pöytätapoina tai surkeana kotikasvatuksena. Siitä saa vain originellin ja älykkään ihmisen maineen.” (s. 39)

Tämän asenteen avulla hän pystyy esimerkiksi rohmuamaan itselleen muidenkin kaviaariannokset. Esther vie tilaa ja käyttäytyy vastoin naisille varattuja käytösnormeja. Hän siis käyttäytyy kuin ihminen – siis mies – eikä kuten nainen, varsinkaan hieno (eli siveellinen nainen), jonka piti olla kaunis, hoikka ja hillitty pulskien miesten juhliessa samassa pöydässä.

Esther ei ymmärrä ylempiluokkaisia tyttöjä, joille stipendi ja opiskelu ovat lähinnä ajanvietettä ennen avioitumista. Doreen ja Betsy sekä Estherin tapaamat miehet taas eivät ymmärrä hänen kunnianhimoaan. Esther haluaa opiskella ja luoda uraa, mutta muut eivät suhtaudu siihen vakavasti vaan tyrkyttävät jatkuvasti hänelle miesehdokkaita. Estherin äidin ystävän poika Buddy Willard on muka Estherin tuleva mies, mutta Esther on huomannut, että Buddy on tekopyhä teeskentelijä, sillä tämä ei ole säästänyt itseään Estherille vaan ”antanut vietellä itsensä”, vieläpä ollut sängyssä arviolta yli 30 kertaa ”lutkamaisen tarjoilijan” kanssa. Esther kokee kolauksen. Pikkuhiljaa hänelle valkenee, että naisille ja miehille on eri säännöt, vaikkei sitä ääneen lausutakaan. Vaikka Lasikello käsittelee 1950-luvun alkuvuosien tapahtumia, siinä kuvatut asenteet ovat edelleen voimissaan suurimmassa osassa maailman maita ja jossain määrin myös maissa, joissa tasa-arvokehitys on pisimmällä.

Buddy opiskelee lääkäriksi mutta on sairastunut tuberkuloosiin, johon todennäköisesti kuolee. Niinpä hänen äitinsä tyrkyttää Estherille toista sulhaskandidaattia, Constantinia, joka ”oli totta kai aivan liian lyhyt”. Esther ei osaa niitä asioita, joita hänen (naisena) pitäisi hänen äitinsä mielestä osata, eivätkä ne kiinnosta häntä vähääkään. Esther yrittää kuvitella, millaista olisi olla Constantinin kanssa naimisissa ja ajattelee, että se olisi vain ilotonta ja tylsää raatamista kotona miehen ollessa mielenkiintoisessa työssä, aivan hukkaan heitettyä elämää tytölle, joka on 15 vuoden aikana saanut pelkkiä kiitettäviä arvosanoja. Buddy Willardin äitikin vain raatoi kotona aamusta iltaan, vaikka oli sentään yliopistonopettajan vaimo ja itsekin ollut yksityiskoulun opettaja.

Esther käy tapaamassa Buddya tämän yliopistolla. Buddy puhuu naimisiinmenosta, mutta Esther sanoo, ettei hän aio ikinä mennä naimisiin. Buddy sanoo häntä hulluksi eikä ota häntä vakavasti. Esther ei ole koskaan lasketellut mutta lähtee Buddyn seuraksi, onhan siellä kauniit maisemat. Laskettelurinteen huipulla hänen mieleensä tulee ajatus, että hän voisi tappaa itsensä. Lopputuloksena on kaksi katkennutta jalkaa. Tämä on käännekohta, jonka jälkeen Esther alkaa vajota masennukseen.

Doreen suostuttelee Estherin country clubille tanssiaisiin, jonne tulisi hänen poikaystävänsä Lennyn perulainen kaveri Marco, joka Doreenin mukaan voisi kiinnostaa Estheriä. Marcon tapaamisesta ei seuraa hyvää. Vaikka Esther on nuori ja kokematon, hän on terävä:

”En ollut koskaan ennen tavannut naistenvihaajaa. Näin päältä, että Marco oli naistenvihaaja, sillä vaikka huone oli sinä iltana täynnä malleja ja tv-tähtösiä, hän ei kiinnittänyt huomiota kehenkään muuhun kuin minuun. Se ei johtunut ystävällisyydestä eikä edes uteliaisuudesta vaan siitä, että minut oli sattumoisin jaettu hänelle kuin pelikortti samanlaisten korttien pakasta.” (s. 137)

Kun Esther haluaa juoda rauhassa neljännen daiquirinsa eikä suostu tanssimaan Marcon kanssa tangoa, tämä machoilija vetää hänet väkisin tanssiin ja sitten pariovista puutarhaan. Lyhyen keskustelun jälkeen Marco yhtäkkiä pahoinpitelee Estherin ja yrittää raiskata tämän haukkuen lutkaksi. Miten tuttu tämäkin ahdistava kohtaus on monelle naiselle.

Aamuyöllä Estherin hotellin kattoterassilla on autiota. On hänen viimeinen yönsä. Esther ei välitä saamistaan muotivaatteista:

”Syötin vaatekaappini sisällön yötuuleen vaate kerrallaan, ja harmaat riekaleet kulkeutuivat lepattaen matkoihinsa kuin rakkaan läheisen tuhkat laskeutuakseen sinne tänne, minulle ikuisesti tuntemattomiksi jääviin paikkoihin New Yorkin pimeään sydämeen.” (s. 144)

Esther istuu junassa matkalla Bostoniin. Hän on pukeutunut Betsyn antamiin vaatteisiin, koska oli heittänyt kaikki vaatteensa kattotasanteelta. Hän ei ole pessyt verta kasvoistaan ja ihmettelee, miksi ihmisten pitää tuijottaa häntä. Äiti noutaa hänet asemalta ja kertoo, että hän ei päässyt kirjoittajakurssille, jota oli suuresti odottanut. Kotona Esther alkaa selvästi menettää otetta elämästään, hän on ikään kuin itsensä ulkopuolella. Mikäli lukija on itse sairastanut masennusta, hän ymmärtää heti, mistä on kysymys.

Kun Buddylta tulee kirje, Esther ruksaa tekstin yli ja kirjoittaa paperin toiselle puolelle, että on kihloissa eikä enää koskaan halua nähdä Buddya. Hän menee päättäväisenä ulos kirjoittamaan romaania talon ja autotallin väliseen pihakatokseen, suojaan rouva Ockendenilta, joka on ikkunassa päivystävä juoruileva eläkeläinen. Kun äiti saapuu töistä, hän ihmettelee, että Esther on edelleen yöpaidassa. Esther tajuaa, missä vika piilee: Hän tarvitsee kokemuksia. ”Miten osaisin kirjoittaa elämästä, kun minulla ei ollut koskaan ollut rakkausjuttua eikä vauvaa enkä ollut nähnyt kenenkään kuolevan?”

Hänen äitinsä on pikakirjoituksen opettaja ja ehdottaa, että Esther opettelisi pikakirjoitusta, koska se toisi hänelle työpaikan. Äiti yrittää opettaa Estheriä, mutta tämä ei ole kiinnostunut. Sylvia Plath kuvaa taitavasti Estherin mielen asteittaista hajoamista, päähenkilön ajatukset ja mielleyhtymät muuttuvat yhä oudommiksi ja hän vieraantuu ympäröivästä todellisuudesta.

Esther menee perhelääkäri Teresan vastaanotolle pyytämään lisää unilääkkeitä. Teresa ei suostu kirjoittamaan reseptiä vaan suosittelee tohtori Gordonia, joka on psykiatrian erikoislääkäri. Esther ei ole vaihtanut vaatteita eikä pessyt hiuksia kolmeen viikkoon eikä nukkunut seitsemään yöhön. Hän tapaa tohtori Gordonin ja inhoaa tätä. Esther tapaa puistossa merimiehen, jolle valehtelee nimensä ja väittää olevansa Chicagosta. Hän valehtelee myös olevansa 30-vuotias ja orpo. Hän istuu puistossa lukemassa lehteä, jota hänen äitinsä on nimittänyt skandaalilehdeksi, ja toteaa sen olevan ainoa, mitä hän nykyisin enää kykenee lukemaan. Hän kuljeskelee ympäriinsä ja pohtii Chicagoon lähtemistä.

Esther viedään tohtori Gordonin yksityissairaalaan, jossa hänelle annetaan sähkösokkeja. Jälkeenpäin hän miettii, mistä häntä oikein rangaistaan. Hän ilmoittaa äidilleen saaneensa tarpeekseen tohtori Gordonista. Hän kuljeskelee taas ympäriinsä käsilaukussaan Gillette-teriä ja ajattelee itsemurhaa. Ranteiden viiltäminen kylpyammeessa ei olekaan helppoa. Hän istuu pitkään rannalla, kunnes alkaa palella. Hän herättää kummastusta muissa ihmisissä.

Esther on rannalla ystävänsä Judyn, tämän poikaystävän Markin ja tämän kaverin Calin kanssa. Judy uskoo, että Esther voisi pitää Calista. Esther epäilee äitinsä soittaneen Judylle, että tämä kutsuisi Estherin luokseen, jotta tytär ei vain viruisi huoneessaan. Rannalla Estheristä alkaa tuntua, että ihmisiä on liikaa, ja muiden seura alkaa käydä hänen hermoilleen. Hän pelkää menettävänsä itsehillintänsä ja paljastavansa, ettei pysty lukemaan, kirjoittamaan eikä nukkumaan. Maisema ja Estherin mieliala kietoutuvat toisiinsa runollisessa kerronnassa:

”Hermoistani tuntui nousevan samanlainen savu kuin grilleistä ja auringon kyllästämästä tiestä. Koko maisema – ranta ja niemi ja meri ja kallio – värisi edessäni kuin näyttämön taustakangas. Mietin, missä vaiheessa taivaan typerä tekosininen muuttui mustaksi.” (s. 199)

Esther yritti hirttäytyä aamulla mutta epäonnistui. Hän arvelee olevansa toivoton tapaus, jota ei voi parantaa. Hän ei halua mielisairaalaan, koska äidin rahojen huvetessa hän joutuisi kunnalliseen ankeaan paikkaan, jonne hänet unohdettaisiin loppuiäksi. Kerronta palaa uimiseen Calin kanssa. Estherin kerronta siirtyy ajassa ja paikassa, mikä ei tässä teoksessa häiritse ollenkaan.

Esther menee sairaalaan vapaaehtoistyöhön, koska hänen äitinsä mielestä ”liiallisesta omien asioidensa vatvomisesta paranisi auttamalla jotakuta, jonka asiat ovat vielä huonommin”. Estherin tehtävä on toimittaa synnytysosaston potilaille heille lähetetyt kukat, mutta hän onnistuu mokaamaan sinänsä yksinkertaisen tehtävän, sillä hän ajattelee liikaa. Saatuaan vähemmän kannustavaa palautetta hän häipyy.

Kun Esther etsii hautausmaata, italialainen osoittaa hänelle tien metodistikirkon takana. Siitä hänelle tulee mieleen, että hän oli ollut metodisti elämänsä ensimmäiset yhdeksän vuotta, kunnes isä kuoli ja perhe kääntyi unitaareiksi. Äiti ja Libby-täti olivat olleet katotilaisia, kuten isovanhempansa. Esther oli harkinnut katoliseen kirkkoon liittymistä, koska katolilaisille itsemurha on hirvittävä synti, ja siksi heillä kenties oli keinot vieroittaa hänet itsemurha-ajatuksista. Mutta:

”En tietenkään uskonut kuolemanjälkeiseen elämään enkä neitseelliseen syntymään enkä inkvisitioon enkä apinannaamaisen paavin erehtymättömyyteen ynnä muuhun, mutta eihän minun sitä papille tarvinnut näyttää, voisin keskittyä vain syntiini ja pappi auttaisi minua katumaan.” (s. 208)

Hän oli myös pohtinut nunnaksi ryhtymistä, jotta hänen ei tarvitsisi elää maailmassa, mutta äiti oli nauranut hänelle. Mutta tämä oli ennen kuin ihmiset olivat alkaneet katsoa häntä hassusti. Hän on kuitenkin ”melko varma, että katolilaiset eivät kelpuuttaisi hulluja nunniksi.” Esther käy isänsä haudalla musta harso kasvoillaan ja itkee isänsä kuolemaa ensimmäistä kertaa elämässään. Kotona hän ottaa äitinsä lukitusta lippaasta kaikki unilääkkeensä sekä lasin vettä ja menee kellarin kautta kuiluun ulkokatoksen alle. Piilopaikassa hän nielee kaikki pillerit ja tulee pimeys.

Esther herää sairaalassa, josta hänet siirretään mielisairaalaan. Tämä on romaanin toinen varsinainen käännekohta. Onneksi psykiatrinen hoito on nykyisin inhimillisempää kuin 1950-luvun alussa ja onneksi on toimivia lääkkeitä, toisin kuin tuolloin. Siihen aikaan niin sanottu hoito oli pikemminkin rangaistus ei-toivotusta käyttäytymisestä. Jos ihminen ei ollut hullu joutuessaan mielisairaalaan, hänestä kyllä tuli sellainen aikanaan. Estherin äiti sanoo, että lääkärit ovat valittaneet tämän yhteistyöhaluttomuutta – ikään kuin äiti haluaisi varoittaa häntä.

Mutta Estherillä onkin onnea, sillä kuuluisa kirjailija Philomena Guinea on lukenut hänen tapauksestaan lehdestä. Guinea on itse ollut joskus mielisairaalassa, ja hän kiinnostunut Estherin tapauksesta. Tämä rikas hyväntekijä ottaa Estherin pois kaupunginsairaalan ahtaudesta ja vie hänet loistoautollaan hienoon yksityissairaalaan, jonka hoidon myös kustantaa ikään kuin stipendinä. Äiti sanoo, että Esther on kuluttanut hänen rahansa lähes loppuun ja että Estherin pitäisi olla kiitollinen rouva Guinealle. Esther ymmärtää sen mutta hän ei tunne mitään:

”Jos rouva Guinea olisi antanut minulle matkalipun Eurooppaan tai risteilyn maailman ympäri, se ei olisi hetkauttanut minua vähän vähää, sillä istuisinpa missä tahansa – laivan kannella tai katukahvilassa Pariisissa tai Bangkokissa – istuisin saman lasikellon alla, hautuisin omassa eltaantuneessa ilmassani.” (s. 234)

Esther yllättyy saadessaan lääkärikseen naisen, sillä hän oli luullut, ettei naispuolisia psykiatreja ole. Hänen huoneeseensa tulee kuitenkin liuta vieraita miehiä. Hoitaja antaa Estherille insuliinipistoksia, ja toinen potilas esittelee hänelle lobotomia-arpiaan.

Estherin tuttava Joan tulee potilaaksi viereiseen huoneeseen yritettyään itsemurhaa. Joan näyttää lehtileikkeitä Estheristä, ja saamme tietää, miten hän oli pelastunut itsemurhayrityksestään. Sairaalassa ravaa paljon ihmisiä katsomassa Estheriä, eikä hän pidä siitä. Esther saa sähköhoitoa oikealla tavalla eli nukutuksessa, ja siitä alkaa hänen toipumisensa. Lasikello kohoaa ylös ja antaa ilman kiertää Estherin ympärillä. Estheriä ei pidetä lukkojen takana vaan hän saa välillä poistua sairaalasta ulkomaailmaan.

Esther ryhtyykin tarmokkaasti hankkimaan elämänkokemusta. Pessaarin sovitukseen liittyy häpeää ja salailua, mutta saatuaan sen hän on ”itsellinen nainen”. Enää pitää vain löytää ”tarkoitukseen sopiva mies”. Esther löytää pian miehen, jonka avulla pääsee eroon neitsyydestään. Tragikoominen kohtaus johtaa kuitenkin komplikaatioihin, ja Esther hakeutuu Joanin luo, joka toimittaa hänet sairaalaan. Esther on päässyt jaloilleen ja saanut ystävän, mutta Joan ei ehdi toipua vaan hirttäytyy. Joanin hautajaisissa Esther ajattelee olevansa elossa. Romaanin lopussa häntä jännittää mennä lääkäreiden johtokunnan kokoukseen, jossa arvioidaan, voiko hänet kirjoittaa ulos mielisairaalasta.

Lasikello on mestariteos. Vakavasta aiheesta on kerrottu suorastaan hauskasti; musta huumori kuorruttaa kertomuksen, joka muuten voisi olla raskasta luettavaa. Teos on täynnä nokkelia tragikoomisia kohtauksia ja siirtymiä niiden välillä, kirkkaana purona solisevaa tajunnanvirtaa. Sylvia Plathista olisi voinut tulla loistava stand up -koomikko. Lasikello käsittelee taitavasti ja uskottavasti nuoren älykkään naisen vaikeuksia yhteiskunnassa, kun hän törmää luokka- ja sukupuolijärjestelmiin ja niihin liittyvään tekopyhyyteen. Se on kehityskertomus, joka tavoittaa psykologisen syvyyden lisäksi sosiaalisen kontekstin. .

 

Sylvia Plath: Lasikello. Suomentanut Kaijamari Sivill. Siltala 2026

Eva Sundgren on kirjoittamisen ja sosiologian maisteri Jyväskylän yliopistosta.