RISTO NIEMI-PYNTTÄRI

Elizabeth Gilbertin muistelmateos kertoo rakkaan ihmisen kuolemasta, ja hänestä itsestään syöpäsairaan kumppanina. Kyseessä on luopumistarina, jota hallisee additiksi tulkittu rakkaus ja läheisriippuvuus.

Tämä ei siis ole fiktiota, vaan tunteelliset ja rajut muistelmat: Rayyan ja Lizin yhteinen taival on välillä helvetillinen. Heittäydyttyään epätoivon ja onnen rakkausmyskyyn, heidän onnensa muuttuu kivuliaaksi tunneryteiköksi ennen kuin tuli lopullinen hyvästijätön aika.

Kanssasi joelle asti, viittaa ystävään, joka tulee mukana viimeiselle rannalle. Gilbertin kuvaama matka on aluksi hurmioitunut mutta loppuvaihetta voi kuvata jätteiden, muovien, saasteiden jokiranantana.

Teos alkaa kuvitteellisista Rayyan puheista Lizille muutama vuosi tämän kuoleman jälkeen. Sanat ovat hyvin tunteellisia, mutta kannustavia Lizille, joka osallistuu toipumisohjelmaan kaiken tapahtuneen jälkeen.

Gilbert käsitteli rakkaus- ja seksiriippuvuuttaan jo edellisessä Eat Pray Love – muistelmissa. Miljoonat ihmiset ovat lukeneet sen. Vaikka autobiografian kirjoittaja on Gilbert, kertomuksen henkilö on hänen eräs minänsä, Liz.

Nyt Liz on riippuvainen entistä voimakkaammasta rakkaudesta, mutta hän päättää onnistua samoin keinoin kuin aiemminkin: Litz tarvitsee yksinäisyyttä, sekä hengelliset ja luovat toimensa.

Gilbert kirjoittaa Rayyan surkeasta, nöyryyttävästä viimeisestä vuodesta, kun huumeet ottavat Rayan valtaansa vielä kerran. Gilbert huomaa samalla olleensa myös itse varsin manipuloiva.

Liz on siis toipumisohjelmassa ja parantumassa siitä, millaiseen rakkausmyrskyyn hän joutui Rayyan kanssa. Niinpä hän esittäytyy AA kerholaisten tapaan:

”Hei, olen Liz, seksi- ja rakkausaddikti. Olen myös pakkomielteinen romantikko, fantasia- ja adrenaliiniaddikti… ja läheisriippuvainen pahinta laatua” (41).

Gilbertin on kumman pakko uskoa metaforaan, jossa intohimoinen rakkaus on äärimmäinen addikti. Sellaisena rakkaus rinnastuu huumeisiin, stimulantteihin ja muihin kemiallisiin addikteihin. Ehkä liianki suoraan myös ihmissuhteisiin, läheisriippuvuuksiin ja psykoottisiin käänteisiin elämässä. Niissä lienee paljon totta, mutta jotain hukataan kemiakeskeisiin krapulavertauksiin ja narkkarin piikittämispakkoihin.

Silti Gilbertin muistelmateos on kertomus rakkaudesta kuoleman äärellä. Rakkaushuumeen sijaan jotain hyvää löytyy rujon rakkauden puolelta.

Kaikki alkoi siitä, kun Litzin ystävältä Rayylta paljastui parantumaton syöpä, ja koska aikaa on vähän Liz koke, että hänen on pakko tunnustaa rakkautensa. Hän pyytää Rayyaa elämään loppuajat kanssaan.

Kun Gilbert kuvaa Rayyan loisteliaassa ylisanojen ryöpyssä, kuvaus kuulunee Lizin itsensä taudinkuvaan. Hän koristelee rakkaansa pitkiin ihailuihin… teksti alkaa tuntua mantralta, ylisanojen rukousnauhalta:

”Rayya, joka oli hyvä, lähes kaikille rakkailleen ja perheenjäsenilleen se kaikkein tärkein ihminen. Kaikkien uskottu ystävä. Joka pysyi kaikkien exiensä ystävänä. Joka oli meidän peruskalliomme. Jolla oli kaikkien vara-avaimet ja salasanat…” 23

Näin liiotellen ja haltioituneena kirjoittaa vain rakkaus-annoksen saanut addikti. Samalla pieni itseironia Gilbert osoittaa, että hän on kaikkea muuta kuin luotettava tiedon antaja Rayyan suhteen. Hän kertoo peitetysti itsestään Rayyan ihailijana.

Teokseen sisältyy vaivaannuttavan huonoja runoja. Niitä en pystynyt lukemaan edes haavekuvina, vaan hyppäsin jokaisen yli. Ja vaikka Gilberton kielen virtuoosi, aivan pitelemätön retorisesti, niin silti kliseemäisiä toteamuksia ja amerikkalaisia huudahduksia riittää. Siispä keskityin siihen, mikä teoksessa vaikuttaa hyvältä. Sitä on paljon.

Liz oli antanut Rayyalle talon missä sairastaa. Se oli asunnoksi muutettu kirkko – kuin taivaallisia onnenhetkiä varten. Sen jälkeen kun Liz paljasti Rayyalle rakkautensa, hän jätti miehensä ja he muuttivat yhteen.

Myöhemmin Liz huomasi, että myös addikti hänessä oli herännyt. Alkukuukaudet olivat pelkkää huumaa ja taivaallista onnea, mutta tunnehuume paljastui kun koitti arki eli putoaminen.

Vaikka Rayya oli narkomaani, entinen ja tuleva, molemmille oli kyse ihmissuhteen täysillä elämisestä, anteliaisuudesta, yhteisestä luovuudesta, hyvien hetkien löytämisestä. Rayya osasi elää myös sosiaalisesti. Harmi vaan, että kaikki ankeat asiat jäivät hoitamatta, ja harmi, että Liz ei pakottanut häntä jatkamaan tukiryhmän istunnoissa ja kemoterapiassa.

Rayya alkoi vähitellen sortua. Ensin käsilaukussa oli pullo, sitten kokaiinia, pillereitä, ja lopulta piikitettävät aineet sinetöivät alamäen. Samalla Lizin läheisriippuvuus paljastui yllättävän rumana. Hän maksoi kaiken. Hän mahdollisti kaiken, hän ei voinut kieltää Rayyalta mitään.

Rayya, nyt zombimainen narkkari, teki sen tavallisen tempun. Hän kävi syyttämään Liziä omasta aineiden käytöstään. Tämähän oli ”heittäytynyt hänen syliinsä” juuri, kun hän oli saanut tiedon syövästä ja heikoimmillaan. Ei ihme, että hän tarrautui Lizziin ja jätti tukiryhmänsä. Sillä eikö ole jokseenkin kyseenalaista tempaista juuri kuolemantuomion saanut, entinen narkkari, onnenhuumeiden keskelle. Silloin Liz ei ollut nähnyt mitään huolestuttavaa Rayyan asenteessa: ”Eletään täysillä, kunnes kuolen”.

Yhteiselämä kirkko-huoneistossa loppui Rayyan laukomiin totuuksiin. Liz lähti ja seuraavan kerran he tapaavat vasta kuukausien jälkeen Rayyan ex-naisen luona. Hän oli tolkun ihminen, ja auttanut Rayyaa varsinaisesti selviytymään sille viimeiselle rannalle asti.

Tämän jälkeen Gilbert kertoo kieltäytyneensä romanttisista suhteista. Hän ajoi tukkansa pois, lopetti juomisen ja kaikki huumeet. Seuraavat viisi vuotta hän omistautui toipumiselle. Nyt lukija huomaa, että teos alkoi juuri näistä haikeista mutta seesteisistä tunnelmista.

 

Elizabeth Gilbert: Kanssasi joelle asti. Rakasta. Menetä. Vapaudu. Suom. Taina Helkamo, Gummerus 2026.

Risto Niemi-Pynttäri on kirjallisuuden ja kirjoittamisen dosentti Jyväskylän yliopistosta.