RISTO NIEMI-PYNTTÄRI

Sally Rooney tuntuu löytäneen ihmisten välisistä suhteista uudenlaista kieltä, tavallisten ihmisten epätavallisuutta. Se alkoi jo Normal People tv sarjaan päätyneessä romaanissa. Nyt hän kuvaa kahden miehen, veljesten, emotionaalista maailmaa.

Tustalla on suru, isän menetyksen jälkeinen aikaa kahden veljesten kokemana. Rooney annostelee tarkasti ja vähän tätä surun teemaa, oikeastaan suru unohtuu rakkausasioihin, iloihin ja nautintoihin. Harvassa romaanissa viihdytään sängyssä niin pitkiä aikoja kuin tässä.

Etualalla on miehet ja naiset. Seksi- ja tunteet täyttävät Peterin arjen Dublinissa: hän on kahden naisen onnelassa. Nuorempi veli Ivan ei harrasta suhteita, mutta nyt hän rakastuu ja odottaa vain viikonloppuja, jolloin voi matkustaa pikkukaupunkiin Margaretin luo.

Ei ehkä ole sattumaa, että libido vie miesten huomion. Koska surulle ei ole helppoa kaavaa: konventiot haittaavat, eikä kyse ole vain hautajaiskahveista. Hieman yli kolmekymppisen Peterin odotetaan surevan isän menetystä. Odotetaan surumielistä ilmettä, huokailua, synkkyyttä. Pitäiskö itkeä enemmän ? Peter ei osaa.

Väylät menetyksen kokemukseen löytyvät vasta, kun Peterin välit nuorempaan veljeen Ivaniin paranevat. Lähes koko romaanin ajan Peterin suru on lukkojen takana, oikeastaan puhelimessa, veljen asettaman soitoneston takana.

Vähitellen tästä Peterin elämänjanosta alkaa paljastua epätoivoisia piirteitä, se näyttää seksiin pakenemiselta, mutta on muutakin. Peterillä on jo pitkään ollut nuori kumppani sänkyleikkejä varten sekä kypsä kumppani sänkykeskusteluja varten. Hän on osannut ottaa kahdenlaista hyvää, ja olisi tyytyväinen, mutta nyt hänen odotetaan surevan.

Miten mies voi olla tällainen ?Pitää kahta naista, haluaa unohtaa paitsi isän myös veljensä.

Konventionaalisia ratkaisuja suruun ja rakkauteen tarjoutuu Peterille, mutta Rooney ei päästä miestä pakoon. Hän katsoo pitemmälle ja avaa koko kuvion, josta löytyy yllättävän paljon hyvää. Niin, Peteristä ei löydykään sellaista narsismia ja julmuutta, joka ei voisi avautua suruun ja rakkauteen.

Toinen veljeksistä on nuori nörtti, Ivan. Rooney on kertonut, että romaanin lähtökohtana oli kohtaus, jossa Ivan pelasi shakkia ja yleisössä oli nainen, joka seurasi peliä.

On ihme, että heidän välilleen voi edes syntyä rakkaus, koska heillä oli kymmenen vuoden ikäero. Mutta Ivan tekee yllättävän ehdotuksen – ja käsittämättyömän osuvan – shakin pelaajan siirron, jota kutsutaan ”intermezzoksi”. Syntyy salainen viikonloppusuhde, joka avautuukin kestäväksi rakkaudeksi.

Normal people -romaania (2020) lukenut tai sarjaa katsellut tietää, miten taitava Rooney on kuvaamaan kestävien rakkausuhteiden haasteita. Samoin

Rooneyn teokset Keskusteluja ystävien kesken (2019) Kaunis maailma, missä olet (2021), sekä Normaaleja ihmisiä (2020) ovat uudenlaisia ihmissuhteiden kuvauksia. Varsinkin jälkimmäisessä hän kuvaa rakkaussuhdetta tilaina, joissa ihminen paljastuu, eikä aina kestä tätä paljastumista.

Pahimpia ovat ennakkoluulot.

Nuorukaisen ja kypsän pantterin väliset suhteet ovat varsinaisia ennakko-oletusten magneetteja. Margaret pelkäsi pikkukaupunkinsa tuttujen paheksuntaa niin, että ei halunnut jatkaa. Ivan taas joutuu kuuntelemaan veljensä Peterin törkeyksiä liittyen vanhempiin naisiin – siis Peterin ikäisiin.

Kukin ihminen tunnetaan yleensä ennakkoluuloisen kuvan perusteella. Tätä Rooney purkaa lähes jokaisen ihmisen kohdalla. Ihmisen kohtaaminen on heihin liittyvistä oletuksista luopumista. Vaikka Rooney ei puhu miesoletetuista ja naisoletetuista, hän on selvästi uuden ajan kertoja, ja hakee vähemmän ennakko-oletuksiin takertuvaa elämäntapaa.

Intermezzo sisältää siis jotain samaa, kuin Normal people, mutta jatkaa syvemmälle henkilöihin, enemmän heidän mielenliikkeisiin.

Tosin romaanin alussa lukija joutuu hakemaan toimivaa lukutapaa. Tajunnan kuvaus on keskeistä. Sisäinen dialogi hallitsee, vaikka mukana onkin hyvin reagoivaa replikointia. Se on usein upotettu sisäiseen dialogiin, ja on hieman vaikeammin hahmotettavaa. Mutta lukijan ponnistelut palkitaan.

Intertmezzon avausluvun vivahteet paljastuvat, kun sitä lukee uudestaan. Nuo dublinilaiset veljekset, Peter ja Ivan, ovat alussa täysin erilaisia. Peter on hipster-tyyppinen rentoilija, peittelee sitä, että on oikeastaan boomeri. Lähiössä elävä Ivan on milleniaali, mutta kömpelö nörtti.

Isänsä hautajaisissa Peter esiintyy sosiaalisesti taitavana, kun taas Ivan vetäytyy, on ahdistunut huonosti istuvassa puvussaan.

Myöhemmin tämän veljes-asetelman taakse voi katsoa.

Silloin paljastuu että Peter halusi vain paeta vaikeaa kuolema -episodia, unohtaa myös tyylittömän nörtti-veljen. Peter siis toivoo, että kyseessä olisi vain välisoitto, oopperan ”intermezzo”. Mutta kaikki meneekin tosin.

Hautajaistilanteessa Peterin rentous on jo huomiotaherättävää, ja osoittaa tilannetajun puutetta. Ivan taas on sympaattinen kömpelössä surussaan.

Peter osoittaa huonoa tilannetajua myös nuoren naiskumppaninsa kanssa. Naomi ei edes tiennyt, että mies oli hautajaisissa, ihmetteli vain mistä syystä mies ei vastannut puhelimeen

Peter siis yrittää toimia kuin kevytsuhteessa, mutta vain siksi, koska ei uskalla paljastaa naiselle, miten kiintynyt ja rakastunut hän on. Jos Peter olisi pyytänyt naista kumppanikseen hautajaisiin, heidän suhteensa olisi saanut hyvän käänteen. Naomi on pettynyt:

“Et näköjään halunnut minua sinne.

Peter kääntyy katsomaan Naomin profiilia. Täyteläiset huulet raollaan, poskipäissä pisamien sipaisu. Korvassa kimmeltää hopeanappi. Nuoruuden ja kauneuden kuva. Niin kai, hän sanoo.

Naomi virnistää katsomatta häneen. Mitä sinä oikein kuvittelit, että tekisin? hän kysyy. Että yrittäisin vietellä papin, tai jotain? Olen kuule käynyt hautajaisissa ennenkin.

Ajattelin vain, että ihmiset varmaan kysyisivät, kuka sinä olet, Peter selittää. Ja mitä minä olisin vastannut, että me olemme kavereita ?

No vaikka.

Ei kukaan varmaan uskoisi.

Kiitti paljon, Naomi tokaisee. Enkö näytä tarpeeksi hienostuneelta sinun kaveriksesi ?

Et näytä tarpeeksi vanhalta.

Naomi virnistää, kieli nyt huulten välissä. Sinulla kuule viiraa päässä, hän sanoo.

Tiedän, mutta niin sinullakin.” (13)

Pajastaako kohtaus Peterin asenteellisuuden ? Lukija saa hänestä alussa huonon kuvan, mutta romaanin kokonaisuus osoittaa, että kyse on jostain muusta. Peter on isän kuoleman takia täysin lukossa, peloissaan ja toimii pöhkösti, mutta ei tajua sitä.

Cristina Sandun käännöstä voi kiittää siitä, miten osuvasti ja vivahteikkaasti hän tuo suomen kielelle tätä ihmisten välistä haparointia. Seuraavassa on sama tekstipätkä englanniksi:

I guess you didn’t want me to be there.

He turns to look at her face in profile. Full lips parted, sweep of freckles on her cheekbone. Silver stud glinting in her ear. The image of youth and beauty. No, he says. I guess not.

Without looking at him she grins. What did you think I was going to do ? she says. Trying to seduce the priest or something? I have been to funerals, you know.

I just thought people would probably ask me who you were, he says. And what was I going to say, we’re friends ?

Why not ?

I don’t think anyone would believe me.

Thanks a lot, she says. I don’t look classy enough to be friends with you?

You don’t look old enough.

Tongue between her lips now, grinning. You’re sick in the head, you know, she says.

I know, but so are you.

Leikkisässä kiusoittelussa Naomi ja Peter tulevat paljastaneeksi enemmän, kuin vakavassa keskustelussa. Toden puhuminen onkin yliarvostettua, koska leikin varjolla asiat tulevat esiin, jos vain osaa kuunnella. Rooneyn ratkaisu tuntuukin suosivan leikkisiä dialogeja, niin että totuuden ääni kiertelee mukana.

Peterillä on kuitenkin myös Sylvia, tämä oli mukana hautajaisissa koska tunsi perheen. Peter siis vaikeni Sylviasta jutellessaan Naomin kanssa.

Sylvian seurassa Peter on rennompi, hän osaa toisaalta keskustella silloin myös vakavasti.  Sylvian vammauduttua onnettomuudessa, seksisuhde oli pakosta loppunut, ja Sylvia halusi antaa Peterille vapauden.  Mutta ystävyyssuhde vahvistui ja Sylviasta tuli Peterille viisas nainen ja antoisa keskustelukumppani.

Sylvia taas oli sellainen, joka ei halua apua, hän ei puhunut kivuistaan, kohtauksiataan. Kunnes sattui vaikea kohtaus, ja Sylvian peittelystä huolimatta Peter osasi lukea tilanteen. Hän  toimia kerrankin epäröimättä ja oikein: ehkä sitä voi verrata ”intermezzoon” shakissa.

Tämän jälkeen Peter yriti, vastusteluista huolimatta palata Sylvian luo, se ei ollut osuva veto:

“Hänen kumppaninsa, hänen apurinsa, Sylvia tarjosi hänelle ystävyyttä, eräänlaista ystävyyttä, niin, mutta hän tarvitsi enemmän. Tai ehkä Sylvia tarjosi hänelle enemmän, jotakin ystävyyden verhon taakse kätkettvä, ja Peter repi sen verhon, tyhmästi, raivokkaasti, uskoen, että pääsisi siten naisen luo.” (402).

Peter ei osaa lukea ketään toista niin hyvin kuin Sylviaa, mutta toimii silti väärin. Ivan on tässä häntä parempi, vaikka olisikin sosiaalisesti kömpelö.

Ivanin ja Margaretan välinen ikäero herättää ennakkoluuloja, mutta omaisten pahennuksen takana voi olla muutakin. Margaretin äiti on hankala, mutta Ivanin veli on törkeä ja loukkaava. Siitä huolimatta, että Peter itse seurustelee eriyisen paljon itseään nuoremman Naomin kanssa, hän ei hyväksy Ivanin suhdetta – on varma, että tätä käytetään hyväksi, kunnes epäluulot purkautuvat lopussa.

Ivanin sisäinen dialogi ei ole yhtä raikasta kuin Peterillä, mutta Ivan osaa tarkkailla ja toimia. Kun Ivan keskustelee Margaretan kanssa kieli on korostun kömpelöä, mutta Ivan osoittautuu erityisen tarkaksi kuuntelijaksi.

“Anteeksi kun olen näin nolo, Ivan sanoo.
Et sinä minusta ole mitenkään nolo.

No olen minä sinuun verrattuna, Ivan vastaa. Tiedätkö kaikki mitä sinä sanot tuntuu niin normaalilta ja jotenkin sulavalta. Minä en pysty koskaan puhumaan niin sulavasti. Sinä olet niitä ihmisiä, jotka voivat vaan mennä jonkun luo ja aloittaa keskustelun. Se on tosi … puoleensavetävää, mutta ehkä minun ei pitäisi sanoa niin. “ (47).

Kokonaisuudessaan Intermezzo tuntuu kasvavan pois lähtöasetelmistaan. Peterin kolmiodraamasta kumpuaa enemmän sanottavaa kuin Ivanin surusta ja rakkaudesta. Suru painuu taustalle ja kunnes veljekset tajuavat, että isän myötä heissä olikin paljon yhteistä. Sally Rooneyn Intermezzo on antoisaa luettavaa. Se poikkeaa ihmissuhteita käsittelevistä juoniromaaneista, ja voi tuntua junnaavalta jos siihen ei pääse sisään. Mutta tavallinen romaani on Rooneylle vain kehys, jonka sisältä löytyy jotain täysin uudella tavalla hahmotettua.

 

Sally Rooney: Intermezzo, suom. Christina Sandu, Otava, 2024, 454 s.

Risto Niemi-Pynttäri on kirjallisuuden ja kirjoittamisen dosentti Jyväskylän yliopistosta