TOMI SIRVIÖ

H.G. Wellsin tieteisklassikko Maailmojen sota (1898) on vaikuttanut laajalti spekulatiiviseen fiktioon. Romaani kertoo, kuinka marsilaiset hyökkäävät Britanniaan tuhoten ihmisiä ja rakennuksia kerrostalojen korkuisilla sotakoneillaan. Invaasioscifi on saanut Maailmojen sodasta alkunsa, ja sen perillisiä ovat esimerkiksi John Christopherin Tripodien aika (1967–1968), John Wyndhamin Triffidien kapina (1951) ja uudemmista teoksista puhuttaessa vaikkapa Lars Wilderängin Tähtitrilogia (2014–2016).

Toisaalta Maailmojen sotaa edelsi ainakin Robert Potterin avaruudesta tulleista bakteerinviljelijöistä kertova The Germ Growers (1892), mutta se ei saanut aikanaan kovinkaan paljon huomiota. Maailmojen sota on niin uskottavasti kerrottu, että Orson Wellesin sen pohjalta tekemää radiokuunnelmaa luultiin oikeasti tapahtuvaksi vuonna 1938.

Ylipäätään Wellsillä on science fictionin historiassa merkittävä rooli Jules Vernen tapaan. Wells on kirjoittanut avaruusolentojen invaasion lisäksi merkittävän scifiteoksen aikamatkustuksesta (Aikakone, 1895). Muita hänen kirjoittamiaan tieteisromaaneja ovat Tohtori Moreaun saari (1896), Näkymätön mies (1897) ja Ensimmäiset ihmiset kuussa (1905).

Maailmojen sodan aloittaa esseemäinen osio Marsin historiasta ja sen asukkaiden huonontuvista oloista. Tämä tieteellisenkaltainen pohjustus muuttuu kuvaukseksi marsilaisten saapumisesta. Kertojan asento vaihtuu huomaamatta, sulavasti.

Marsilaisten aluksia verrataan moniin maanpäällisiin asioihin, esimerkiksi kaasukelloihin. Aluksi alukset, jotka ovat ensin syvällä muodostamissaan maakuopissa, eivät näytä kovinkaan ihmeellisiltä, ja pikkupojat heittelevät niitä kivillä. Tapahtumien edetessä alukset saavat pelottavampia ominaisuuksia. Niistä eriytyy piiskasiimoja, kuin mustekalan lonkeroita, ja ne alkavat ampua ihmisiä ja rakennuksia lämpösäteillä.

Marsilaisten koneita verrataan lypsyjakkaroihin, kolmijalkoihin, vadinkansiin ja lukuisiin muihin 1890-luvun arjen esineisiin. Vieraannuttaminen tarttuu ihmisten keksintöjen kuvailuun ja junakin nähdään outona, mikä johtaa jotenkin siihen, että päähenkilö epäilee jonkin aikaa kauhukirjallisuuden konventioiden mukaisesti, ovatko marsilaiset sittenkään totta. Ihmisen teknologia vertautuu muutoinkin marsilaisten teknologiaan ja sukellusvene voi olla marsilaisten koneita pelottavampi, ainakin hetken.

Kertoja kommentoi kerrontaansa usein. Hän esimerkiksi puolustelee, miksi luettelee yksityiskohtia, kuten ihmisvirran osanottajia ja löytämiään ruokia. Välillä vieras teknologia on niin outoa, että päähenkilö joutuu tunnustamaan, ettei osaa pukea näkemäänsä sanoiksi, vaikka toki kyseisen konekasauman kuvaileekin. Kuvauksen lopussa kertoja vielä vetoaa lukijaan ja kysyy häneltä: osaatko kuvitella sellaista? Toiselta planeetalta peräisin oleva ilmiö on siis niin vieras, että siihen ei yhden ihmisen mielikuvitus riitä.

Jos marsilaisten koneet ovat kummallisia, itse paljaat olennot vasta outoja ovatkin. Kertojan on kuvailtava marsilaisia ihmiskunnalle tutuilla käsitteillä – millä muullakaan. Silti romaanissa onnistutaan antamaan avaruusolennoista kuvaus, joka esittää heidät todella toismaailmallisina. Niillä ei ole sisäelimiä. Ne ovat pelkkiä päitä. Lonkeromaiset ”kädet” ovat suun ympärillä. Ne kykenevät telepatiaan, mikä tekee olennoista tehokkaita ja pelottavia tappajia. Koska niillä ei ole ruuansulatusta, ne imevät ravinnokseen verta, kuten vampyyrit Bram Stokerin Draculassa (1897) – tosin marsilaiset nauttivat verta pipetin kaltaisella laitteella puremisen sijaan.

Kertoja seuraa piilosta, kuinka marsilainen ottaa saaliinsa esiin:

”Tarkastellessani kyyryssä tätä taistelukonetta pääsin lopulta ensimmäistä kertaa varmuuteen siitä, että suojuksen alla oli todella marsilainen. Vihreiden lieskojen leimahtaessa näin olennon nahan öljyisen kiillon ja sen silmien loisteen. Ja äkkiä kuulin kiljaisun ja näin pitkän lonkeron kurottavan koneen olan yli siihen pieneen häkkiin, joka oli sen selässä. Sitten siitä nostettiin korkealle jokin hurjasti rimpuileva hahmo, joka näkyi mustana ja arvoituksellisena tähtitaivasta vasten, ja kun se laskettiin alemmaksi huomasin vihreiden lieskojen valossa että se oli ihminen.” (s. 173.)

Lainauksessa, joka lienee teoksen vaikuttavin kohtaus, erottuu ensin marsilainen koneestaan, ja sitten sen käsittelemä hahmo tunnistetaan ihmiseksi. Laajentuvan, identifioivan katseen voi tulkita aiheuttavan kertojassa järkytystä, jopa kauhua. Maailmojen sota onkin kauhuhirviöineen vaikuttanut moniin 1950-luvun amerikkalaisiin kommunisminpelkoa ilmentäviin invaasioelokuviin, kuten Avaruuden pirut (1953), Lentävien lautasten hyökkäys (1956) ja Red Planet Mars (1952). Wellsin teos sen sijaan kuvastaa brittiläisen imperiumin luhistumisen pelkoa.

Scifiteoksen fiktiivinen maailma kerääntyy jonkin reaalitodellisuudelle vieraan mutta tieteellisesti perustellun asian eli novumin ympärille. Maailmojen sodan novum on oikeastaan Mars-planeetan personifikaatio. Mars yrittää tehdä maapallosta kaltaisensa marsilaisten avulla. Olennot polttavat maata ja siitä tulee kuin suuri savivalimo, josta voisi muovata uuden maailman. Uusi punainen ruoho vie elintilaa muulta kasvistolta. Koska Marsissa ei ole kehittynyt bakteereita tai viruksia, valloitus kuitenkin loppuu, kun marsilaiset kuolevat pieneliöiden hyökkäykseen nyyhkyttäen ”ulaa, ulaa, ulaa” (s. 213). Valloittajien surkea kohtalo tuo mieleen M. Night Shyamalanin ohjaaman scifielokuvan Signs (2002), jossa avaruusolentojen invaasio katkeaa kuolettavaan vesiallergiaan.

Maailmojen sota on kuin koulukirjaesimerkki siitä, miten novum rakennetaan pitkin kerrontaa vertauskuvin, intertekstuaalisin viittauksin, metaforin ja onomatopoeettisin keinoin. Marsin personifikaatiota kuljetetaan eri maailmankuvien viitekehyksiin: marsilaiset kartoittavat milloin brittiläisen hienoston käsitystä ulkomaalaisista, milloin sotilaan käsitystä vankilanomaisesta nykyelämästä. Myös kappalaisella on oma näkemyksensä marsilaisista: he ovat jumalan sanansaattajia.

Wells purkaa marsilaisten hyökkäys -skenaariota myös tapahtumiksi aktuaalisoimattomien mahdollisuuksien avulla. Kertojan tapaama tykkimies aavistelee, minkälainen ihmiskunnan tulevaisuus voisi olla: valloittajat voivat opettaa ihmisiä metsästämään kaltaisiaan ravinnoksi marsilaisille, mutta ihmiskunta voi oppia käyttämään vierasta teknologiaa. Nykypäivän scifikirjailija ei malttaisi olla aktualisoimatta tällaisia ideoita teoksensa tapahtumiksi dialogissa esiintyvän spekuloinnin sijaan – oletettavasti puuduttavin tuloksin. Tykkimies kuvailee myös ihmiskunnan mahdollista tulevaisuutta viemäriverkostoissa, mikä on kuin viittaus Aikakone-romaaniin maan alla eläviin morlokkeihin.

Kuten aikakoneeseen, Charles Darwinin evoluutioteoria on vaikuttanut myös Maailmojen sotaan. Marsilaisten kehitystä verrataan Maan eliöiden ja ihmisen evoluutioon. Ihmisestäkin on joskus tulossa samanlainen tunteeton pää kuin marsilaisesta.

Teoksen kerronta on erityisen nautittavaa silloin, kun siinä on aasinsiltoja. Kertoja onkin kokenut tiedeartikkeleiden kirjoittaja, mikä selittää kerronnan väliin jopa humoristista lennokkuutta. Hän esimerkiksi kuvailee, kuinka marsilaisilla ei ole vaatteita, sillä he vaihtavat ruumista kuin vaatekertaa, sateenvarjoa tai polkupyörää. Polkupyörän mainitsemisen jälkeen kertoja ilmoittaa, että marsilaiset eivät tunne pyörää, mikä taas vie marsilaisten koneiden pyörämäisiä komponentteja vailla olevien moottoreiden kuvailuun. Lennokkuus yhdistettynä tiiviyteen tekee Maailmojen sodasta vielä tänäkin päivänä antoisan luettavan. Sen voi tulkita kertomuksena ihmiskunnan tiedollisesta suhteesta luonnonkatastrofeihin, mikä niin ikään tekee kirjasta ajankohtaisen. Myös Matti Kanniston vuodelta 1979 oleva suomennos on kestänyt hyvin aikaa.

H.G. Wells: Maailmojen sota (The War of the worlds). Suom. Matti Kannisto. Tammi 2024. 234 S.

Tomi Sirviö on runolija ja väitöstutkija.