RISTO NIEMI-PYNTTÄRI
Felix Guattari kirjoitti filosofisen pienoisteoksen Kolme ekologiaa (-89) ilmeisesti laajentaakseen ympäristöliikettä vaivannutta kapeaa ekologismia. Kyse ei ollut pyhästä kolmiyhteydestä, pikemminkin ekologisen rakennuksen lisäsiivistä.
Kaukaa katsottuna nämä laajennukset vaikuttavat tutuilta, aivan kuin lisäosat luontoon – eli yksilö ja yhteiskunta. Lähempää katsottuna jokainen noista fraaseista torjutaan. Luonto, yhteiskunta ja yksilö jätetään taakse ikään kuin hämärtyviksi jälkikuviksi.
Tässä arviossa keskityn ekologioihin, niinpä monia Guattarille olennaisia seikkoja jää sivuun.
Kyse on ”yhteiskunnallisten ja yksilöllisten käytäntöjen uudelleen järjestelystä, jonka asetan eettis-esteettisen ekosofian alle, kolmen toisiaan täydentävän otsikon mukaan: yhteiskunnalliseksi ekologiaksi, mentaaliseksi ekologiaksi ja ympäristöekologiaksi” (40).
Varsinainen lisäpotku asetelmaan tulee, kun Guattari toteaa hakevansa eri logiikkaa, kuin mitä hallitseva ja luutunut ”näennäistiede” edustaa. Hän kutsuu vaihtoehtoaan ”intensiteettilogiikaksi tai ekologiikaksi” – sellaisen tulisi sopia erityisesti eksistentiaalisiin sekä evolutiivisiin prosesseihin.
Silti ympäristöekologian tarkastelu intensiteetteinä jää vähiin, ja ihmiskeskeistä ympäristöä laajempi luonto puuttuu kokonaan. Kolmea ekologiaa on arvosteltu siitä, että Guattari ei ole noteerannut 80-luvun syväekologiaa. Niinpä kaikki muu paitsi luonnon evolutiivinen intensiteetti on mukana näissä ekologioissa. Kritiikin voisi esittää niinkin, että Guattari on pysynyt mukavuusalueillaan – yksilön emansipaatiossa ja yhteiskunnallisessa antikapitalismissa. Tämä lukijan ennakkoluulo murenee, kun lukee Kaaosmoosia. Guattari ei erityisemmin välitä mukavuusalueista, vaan esiin nousee merkittävä ja merkillinen uusille alueille uskaltaminen.
Kaaosmoosissa (-92) Guattari vie lukijan mukanaan subjektiviteettien emansipaation kentille, sekä voimauttaville antikapitalismin viheriöille.
Kaaosmoosin avausluku ”subjektiviteetin tuottamisesta” on paikallaan heti Kolmen ekologian jälkeen. Terminä ”subjektiviteetti” on jotain liikkuvaa ja muuttuvampaa kuin subjekti, se voi muuttua myös ryhmäksi. Nykyään tämän subjektiviteetti oireilee ilmastoahdistuksena, poliittisena halvaantumisena, teknokraattisena turhautumisena, moralismina tai kyynisyytenä. Tai erilaisina toivon huokauksina.
Subjekti on voimaton ja ahdistunut juuri silloin, kun se on eristetty.
Guattari on myös psykiatri, ja ”Skitsokaaosmoosi” luvussa hän ehdottaa, että asiaan (kuten ympäristökriisi) käydäänkin psyyken primaaristen prosessien kautta, eikä ”tekniikkauskovaisen logiikan” tuella. Asiaan kuuluu psykoosi, tuo äärimmäinen tila, joka avaa ja repii maailman. Kaikki rysähtää yhteen. Maalaamatta mitenkään sankarillista kuvaa psykoosista, kaaosmoosi on Guattarille saman kaltainen tila, joka menee kuitenkin luovaan suuntaan.
Ilmastoahdistuksesta ei puhuttu tuolloin noin 35 vuotta sitten, kun Guattari kirjoitti, mutta kokemus oli jo kuviteltu. Sietämättömän kohtaaminen on Guattarilla ”reaalisen syöksyminen subjektiivisen näyttämön etualalle, jolloin tämä reaalinen tunnekoostuma kirjaimellisesti nousee kurkkuun.” (195)
Guattaria lukiessani sain koko ajan hylätä ja pyyhkiä pois kriittisinä pitämiäni kysymyksiä. Samalla löysin haastavampia kysymyksiä. Kuten: miltä näyttää ”normaalius” houreen valossa, ja ekologiseen kontekstiin siirrettynä: miltä näyttää ”tekniikkausko” psyykkisen primaariprosessin valossa ?
Vasta tässä vaiheessa alan ymmärtää, miten osuva teko Guattarilta on liittää ”subjektiviteettien tuottaminen” ekologioiden joukkoon. Ilmastokriisi tuntuu asettuvan jonnekin erilliseen sfääriin, jota elämä ja subjektiviteetit tuntuvat pakenevan. Ilmastonmuutos – Guattaria vapaasti sovelten – vaikuttaa vielä rationaalisesti hallittavalta. Silti monien ympäristöhallinnon piirissä puurtavien on vaikea löytää luovuutta omasta työstään. Eettisesti arvokas mutta hallinnossa toimivan asiantuntijan ura, jatkuvat kompromissit, ja turhautuminen vaatimattomiin saavutuksiin herättävät päiväunia vapaasta aktivismista, suoran toiminnan iloista. Niinpä mahdollisuuksia on avattava.
Kuluttajan halujen kentässä ilmasto tuntuu esteiden ja rajoitusten kautta. Guattaria yhä vapaasti soveltaen: erityisesti massamedian tuottamat subjektiviteetit kiihottuvat jostain aivan muusta kuin sääilmiöistä (vaikka aihetta olisi). Vähitellen kärjistyvä ”ilmastokriisi” herättää poliittiset intohimot ja koskettaa jo enemmän. Entä ilmastokaaos ? Kuka siitä osaisi sanoa mitään paremmin kuin Guattari: Kieltämisen voimistuminen kertoo hädän olevan lähellä; asia koskettaa subjektiviteetteja niin, että pala nousee kurkkuun, ulkoinen ja sisäinen todellisuus kietoutuvat.
Silti kaaos ei ole kuilu, vaan kokemus subjektiviteetin tuottamisen voimasta. Aavistus tuosta voimasta esiintyy kiellossa, joka on istutettu ankeuttajaksi kaikkien subjektivisaation tapojen juurelle. Kyse on Guattarin mukaan ”rationaalinen pääoma-alisteinen subjektiviteetti” joka yksinkertaisesti ahkerassa torjumisessaan, selittää uhkan pois hallittavaan muotoon tai kieltää sen kokonaan.
Guattaria lukiessa tiedän, että ennen pitkää tulen putoamaan kärryltä. Vaikka olin innostuneena mukana ajatusten ja kehittelyjen pyörteissä, vaikka luin tekstiä kuin parasta taideproosaa, silti tipahtelin – enkä aina ole edes varma kenen kärryillä olin. Tämä johtuu siitä, että filosofisessa kielessä solmut ovat tiukempia, maailma tiivistyneempi ja abstraktimpi. Mutta lukija voi luottaa siihen, että muutaman yksinkertaistuksen avulla Guattari päästää taas kärrylle.
Kaaosmoosissa avautuvien subjektiviteettien kentät ovat valtavat, niiden potentiaali voi hyvin mitellä voimiaan vaikka talouselämän kanssa. Subjektiviteetit ovat monialaisia tapahtumatuottajia.
”Subjektivaatiokoneet” kuten Guattari sanoo ”eivät toimi vain sielun kykyjen, henkilöiden välisten suhteiden tai perheensisäisten monikietoutumien alueella… Subjektiviteetti tuottaa itsensä myös isoissa sosiaalisissa, kielellisissä tai massamedian koneissa” (113).
Pelkästään ns. massamedia, puolifiktiivisenä, mielikuvien sekä kuvittelun kenttänä, on hillitön subjektiviteettejä tuottava voima. Ja tätäkin vahvempi on kapitalismi, tuo sisäistetty, työn ja toimeentulon myötä omaksuttu, muotteihin puristava prässi.
Silti, eikö ”kone” ole provokaationa jo vanhentunut termi ? Vaikka Guattarin ”kone” olisi kaikkea muuta kuin teknisesti toimiva koneisto, silti itseohjautuvasta robotista ei tule biologisesti elävää. Tai jos tulisi, niin sitä ei kutsuttaisi koneksi, koska elämä luo jotain sellaista mihin kone ei pysty. Tosin Guattarille kone näyttäisi olevan se, mikä yhdistää elämää ja mekaniikkaa. Näin techne onkin luova kone, joka tuottaa kaikkea parempaa, sellaista mihin luonto ei pysty.
Koneen lumo vie lukijan ajatukset siis aivan muualle, kuin kapitalismin haltuunottamiin tuotantovälineisiin. Niissä ei tunnu olevan paljoakaan subjektiviteetille haitallista, aivan kuin luovuus ja produktiivisuus olisivat samaa kulttuuria, joka irtoaa ja vapautuu muusta elollisesta.
Ilmeisesti Guattari sai elävän ”koneen” käsitteen kuitenkin biologeilta, kun Maturana ja Varela tutkivat biologista elämää koneena. He nimesivät vegetaarisen kyvyn elää ja muodostaa itseään autopoeettisesti toimivaksi koneeksi. Tämä autopoesis tuntuukin olevan kiinnostavampi juttu kuin ”kone”.
Kun sanotaan, että luovuus on arvokasta itsessään, yksinkertaisesti ottaen se on autopoeettista. Se pitää tekijänsä elossa jollain muulla kuin taloudellisella tasolla. Litteäksi prässätty subjekti tuottaa hyödykkeitä, lapsi nauttii elämästä – siinä se ero. Samoin hyödyttömät kasvit: kasvaessaan ne pitävät itsensä elossa, ja luovat itseään autopoeettisesti, ei ensisijassa lisääntyäkseen, vaan ollakseen elossa.
Tässä vaiheessa Guattarilta nousee esiin ”virtuaalisen ekologia”. Alussa hän lupasi puhua kolmesta ekologiasta, mutta jos oikein laskin, nyt esiin nousee jo neljäs. Uusi ekologia on kuitenkin tarpeen, ja se otetaan käyttöön, vaikka aiemman systeemin rinnalle. Guattari sanoo: ”Virtuaalisen ekologia on aivan yhtä välttämätön kuin näkyvän maailman ekologiat” (212).
Yksinkertaisesti kyse on luovan elämän potentiaalisuuksista, se on usein kulttuurin parissa tapahtuvaa ennen aistimattomien subjektiviteettien kehittymistä. Nyt, noin 35 -vuotta myöhemmin, voidaan kysyä, onko ”virtuaalisuus” termi jo loppuun kulutettu. Voidaanko sensitiivisyyden ja luovuuden voimia enää kutsua virtuaalisiksi, voisko niitä kutsua potentiaalisuuksiksi ?
Tietysti ”virtuaalinen” Guattarilla tarkoittaa jotain ruumiillisempaa kuin nykyvirtuaalisuus.
Kyse on voimasta, jolla on suuri merkitys Guattarin subjektiviteettien ekologiassa. Se syöksyy myös ympäristöön ja politiikkaan, ”virtuaalisen ekologia” vaikuttaa laajasti. Kyse on voimasta, joka on ”poliittista uudiskasvua käynnistävää”, se on kollektiivista elämänvoimien kenttää, ripaus henkistä kasvua, sekä uskomattoman lupaavia muodonmuutoksia. Mihin nämä aistiherkkyydet johtavatkaan: lapseksi tulemista, naiseksi tulemista, eläimeksi tulemista, kasviksi tulemista. ym.
Guattarin tausta oli 68-sukupolven jälkeisessä aktivismissa, hän oli ilmeisen taitava ryhmissä ja kollektiiveissa. Suurimpana näyttönä työskentely Gilles Deleuzen kanssa, nuo päät yhdessä synnytetyt teoksethan mullistivat 90-luvun filosofiaa. Ryhmätyö näyttää jatkuneen myös teosten suomentamisen puolelle, ja varsinkin filososofisten tekstien kohdalla monitekijyys luo olennaista tarkastelun henkeä. Tekstit ovat erilaisia, Kolmen ekologian teksti on harkittua ja tarkkaa. Suomentajat Anna Helle, Mikko Jakonen ja Eetu Viren tuntuvat huomioineen tämän tarkkuuden. Kaaosmoosissa ilmaisu on vapaampaa, rekisterit ovat laajat, arkisista tokaisuista käsitteellisiin pyörityksiin. Se on lumoavaa, hätkähdyttävää filosofista proosaa. Suomentajat Ghia Ruusu-Mariaana Fieandt-Jäntti ja Heikki Jäntti ovat onnistuneet haastavassa hommassaan. Tätä on hyvä lukea.
Felix Guattari: Kolme ekologiaa. suom. Anna Helle, Mikko Jakonen ja Eetu Viren, Kaaosmoosi (suom. Ghia Ruusu-Mariaana Fieandt-Jäntti ja Heikki Jäntti), Tutkijaliitto, 2024.
Risto Niemi-Pynttäri on kirjallisuuden ja kirjoittamisen dosentti Jyväskylän yliopistosta
Vastaa