RISTO NIEMI-PYNTTÄRI

On suorastaan ihme, että Amerikan intiaaneja on edes olemassa vielä 1800 -luvun jälkeen, niin säälimättä heitä on vainottu ja surmattu. Tommy Orangen romaani lähtee tästä: Jude Star selvisi sattumalta vuoden 1864 verilöylystä Sand Creekissä. Tarina kertoo, että hän oli ainoa, Ja hän jäi kärsimään siitä, mitä oli nähnyt. Nuo traumat uusiutuvat uusissa tilanteissa aina nykypolviin asti. He ovat erityisen alttiita kaltoinkohtelulle niin koulussa kuin työpaikoissaan, ja he ovat erityisen herkkiä alkoholille ja muille riippuvuutta aiheuttaville aineille.

Koululaitoksissa heistä pyrittiin tekemään amerikanintiaaneja, sulauttamaan valkoiseksi ymmärrettyyn amerikkalaisuuteen. Ja sama jatkuu yhä: heistä tulisi puhua Amerikan alkuperäiskansoina. Keskenään he voivat käyttää intiaani-nimitystä, mutta ulkopuolisten ei tulisi tehdä niin.

Charles karkasi toistuvasti sisäoppilaitoksesta, hän oli Jude Starin ainoa lapsi. Hänen kohtalokseen tuli ruokakaupan ryöstö. Charles oli elänyt hökkelissä ja yrittänyt muistaa elämäänsä kirjoittamalla muistelmiaan.

”Unohtamalla hän on piilottanut itseltään jotakin. Hän arvelee että syvemmällä kuin pahimmat asiat, joita hän tietää itselleen tapahtuneen koulussa, on jotain vielä pahempaa: parturointia syvemmällä, kuuraamista, marssia hakkaamista, nälässä ja lukkojen takana pitämistä ja lukemattomia muita keinoja syvemmällä on jotain vielä pahempaa …” (64)

On kuvaavaa, että Charles Star ei tiennyt cheyenne -nimeään: hän oli koukussa morfiini -pohjaisiin lääkkeisiin ja juopotteli rankasti. Mutta hän sai rakastaa Opal-vaimonsa lauluääntä ja mielenlujuutta. Tämä ei kuitenkaan voinut elää samassa hökkelissä sekopäisen miehen kanssa, mutta Opal synnytti pojan. 

Orange esittelee suku -romaaninsa henkilöt usein äitien kertomina. Äidit ikään kuin loitsien lastensa elämäntarinaa etukäteen – ennustaen. Samalla he punovat tarinaan sukurasitteet ja taakat, mutta liittävät mukaan paljon onnea ja iloa.

Opalin omalla äidillä oli nauhapussissa opaali -kivi, se keikkui sydämen kohdalla, ja kun hän näytti sitä tyttärelleen tämä riemastui aina sen kauneudesta. Opalin elämä tulee olemaan raskas, mutta siinä on myös ilonsa.

Äidit näyttävät tietävän jotain lastensa kohtalosta.

Opal esittelee Viktoria -tyttärensä puhuttelemalla lasta jo ennen kuin tämä syntyi. Erityisen ilmaisevaa tuo Opalin puhe tyttärelle on, kun hän liittää ennustustukseensa myös ohjeita, kehoituksia, varoituksia ja kieltoja, niin että tytär selviytyy. Kääntäjä Terhi Kuusisto on suomentanut hyvin myös tämän varsin oudon ja kiinnostavan puhetavan.

”Kuuntele. Puhun sinulle sydämessäni, ja koska parhaillaan jaamme saman ruumiin, luotan siihen, että jotenkin kuulet. Muistan äitini puhuneen minulle kieltä, jota en ole kuullut sen koomin, syvää ja vedenalaisen kuuloista, sekä sisältäni että ulkopuoleltani tulevaa kieltä.” (90)

”Et varttuessasi tiedä äidistäsi mitään. Saat nimeksesi Vicky. Inhoat sitä…” (107)

Kun Opal sitten antaa Victoria -vauvansa valkoiselle tilalliselle, tämä saa nimekseen Vicky. Nämä vanhemmat valehtelevat että tyttäressä on italialaista verta, seinällä pidetään kuviteltujen Italian -sukulaisten kuvia.

Opal ennustaa tyttärensä elämänvaiheet yksityiskohtia myöten. Hän kertoo kuinka Victorian isä viimein kertoo totuuden tyttärelle tämän cheyenne -taustasta. Silloin Viktorian tulee lähteä talosta: ”Kävele tiehesi.”

Tämä vaihe tuntuu romaanin huippukohdalta. Ennustaessaan Opalin katse tarkentuu entisestään, ja käskevään sävyyn hän korostaa Jackie -nimisen ystävättären merkitystä.

”Kävele Jackien luo tehtaan edessä työpäivän jälkeen, vaikka sinua ujostuttaa.” (107)

”Mene Jackien luo, kun tarvitset apua ja silloinkin kun et omasta mielestäsi tarvitse, mutta älä sotke häntä miehiisi, suojele häntä.” (108)

Jackie on kuitenkin vain satunnainen nuoruuden ystävä ja työkaveri, mutta hän on ohlonekansaa. Silloin, kun Vicky ei vielä tiennyt mitään cheyenne-suvustaan, hän sai mallia Jackiesta. Tämän malli tuli korvaamattoman tärkeäksi, myöhemmin kun Vickyn kuvitelma italialaistaustasta mureni. Kaikki tapahtuu Opalin ennustavien neuvojen mukaan:

”Kun opit kaiken, mitä he tietävät intiaanina olemisesta, mietit, onko sinusta siihen” (115)

Näin Victoria tutustui todelliseen minäänsä, ja esikoiselleen hän antoikin nimen Jacquie.

Romaanin toisessa osassa Orange kertoo nykyajasta. On vuosi 2018 ja äskettäin raitistunut Jacquie on isoäiti, jolla on kolme lastenlasta: Orvil, Lony ja Loother. He elävät ceyenne taustaansa ja tuntuvat välttelevän koulua kuin esi-isänsä. He kohtaavat jotain cheyenne -taustaan liittyvää tietokonepeleissä, rap-musiikissa ja tanssijutuissa.

Pojista vanhin, 14 -vuotias Orvil, haavoittui vaarallisesti kouluampumisessa. Harhaluoti osui häneen, mutta morfiini osui. Kipulääkitys tutustutti koulupojan koukuttaviin opioideihin, pian Orvil sai vielä kaverin joka pystyi järjestämään hänelle huumaavia tabletteja lähes rajattomasti. Tämän alaspäin suuntaavan linjan ohessa kulkee toivoa antavana musiikki ja hänen kielellinen lahjakkuutensa.

Lony, oli kumman viehtynyt vereen sekä viiltelyyn. Hän oli saanut jostain käsityksen, että Cheyennet olisivat olleet viiltelijäkansaa, jotka valuttivat vertaan maahan. Loother puolestaan on kohtuuttoman riippuvainen tyttöystäväatään.

Sukuromaanin teema kiteytyy lopulta Alcatratzin -retkeen, kun Jacquie -isoäiti vie veljekset saarelle, jolla on ollut suuri merkitys Amerikan intiaanien kulttuurille. Kyseessä on entinen vankilasaari, joka vallattiin 89 intiaanin toimesta vuonna 1969 – koska alunperin saari oli kuulunut Lakota -heimolle. Ryhmä nimeltä ”Indians of All Tribes” puolusti intiaanien oikeutta alueeseen, kunnes 1971 USA:n hallitus tyhjennytti saaren kovin ottein.

Tommy Orange on kiitetty yhdysvaltalaiskirjailija, jolla Cheyenne- ja Arapaho-intiaanien sukujuuret. Harhailevat tähdet suomennosta edelsi esikoisromaani Ei enää mitään (2018 ).

 

Tommy Orange: Harhailevat tähdet, suomennos Terhi Kuusisto, Aula&co 2026.

Risto Niemi-Pynttäri on kirjallisuuden ja kirjoittamisen dosentti Jyväskylän yliopistosta.