RIITTA VAISMAA – Priita-Kaisan tarina: upea arktinen
Jäämeren laulu aloitti kirjailija Ingeborg Arvolan isoisoäidin vaiheisiin perustuvan sukusaagan, jonka toinen osa Villien tuulten ranta alkaa Vesisaaren kolkosta vankilasta 1860-luvulta. Sinne Arvola jätti päähenkilönsä Priita-Kaisa Seipäjärven ja Aska-Mikon Jäämeren laulun viimeisillä sivuilla. Haureudesta saadut tuomiot ovat loppumassa. Priita ja Mikko uskovat sovittaneensa yhteiskunnalle rakkautensa hinnan. Uuden yhteisen elämän on aika alkaa.
Mikko kehottaa Priitaa lähtemään edeltä Pykeijaan, minne Mikko tulee perästä, ja minne tämä lupaa rakentaa heille hirsitalon. Kalastuksesta saadaan varsinainen elinkeino, ja siitähän heillä jo on kokemusta. Kalastuksen tähden Norjan Finnmarkiin, Jäämeren rannalle, on kulkeutunut väkeä pohjoisesta ja muualtakin Suomesta. Priita löytää turvapaikan, jo edellisestä kirjasta tutun, kaikkia Sodankylästä lähteneitä auttavan Elsi-tädin luota. Sinne hän saa myös nuoremman poikansa Heikin. Vanhempi poika, aikuisuutta lähenevä Aleksi, asuu myös Pykeijassa, mutta hänen suhteensa äitiinsä on hyvin varautunut. Poika ei hyväksy Priitan ja Mikon suhdetta.
Arvola jatkaa Villien tuulten rannassa Priitan ja Mikon koskettavaa rakkaustarinaa. Aivan samanlaiseen intensiteettiin hän ei yllä kuin Jäämeren laulussa; se taisi olla teos, joka vaati tulla kirjoitetuksi. Rakkaus roihuaa vastaanpanemattomasti, ja arktisen luonnon kauneus on taas pakahduttavaa, mutta kaiken kaikkiaan tässä jälkimmäisessä teoksessa on toiston tuntua.
Villien tuulten ranta on Priitan kertomus, jota Arvola kuljettaa yksikön ensimmäisessä persoonassa. Priitan ja Mikon kaiken kattava rakkaustarina alkoi jo Jäämeren laulussa. Lempi leiskuu edelleen, vaikka mustasukkaisuus välillä valtaa Priitan mielen, varsinkin kun Mikon Näätämöön jäänyt puoliso Kreeta-Liisa pyrkii vieläkin monin tavoin vaikeuttamaan rakastavaisten elämää. Vankeustuomiokaan ei ole jätetylle riittänyt. Liikuttavasti Arvola kuvaa, miten yksi Mikon katse kerta toisensa jäkeen sulattaa Priitaa kiusaavat ajatukset. Onnellisena Priita kantaa Mikon lasta. Tyttö on molempien puolisoiden unelmien täyttymys.
Kalastus on elinkeino, mutta eniten Priitan ja Mikon elämää Pykeijassa leimaa hirsitalon rakennus. Jokainen nurkka ja kynnys ja lankku ja penkki tehdään käsin ja asennetaan rakkaudella paikalleen.
Kreeta-Liisa ei ole ainoa, joka pyrkii vaikeuttamaan tulokkaiden elämää Pykeijassa. Yhteiskunta ja kirkko eivät sulata Mikon ja Priitan siunaamatonta liittoa. Alkuun Mikko ei saa hirsitalolleen rakennuslupaa. Sittemmin valmis talo on annettava muodollisesti Mikon veljen nimiin, mikä tuntuu kohtuuttomalta, kun jokainen hyllynreuna on taiten yhdessä saatu paikalleen. Priita jo ehtii iloita, että hänellä on oma talo, jollaista hänellä ei ole koskaan ollut.
Priita ja Mikko ovat arvostettuja työihmisiä ja yhteisön jäseniä. Priitan tietäjän, parantajan ja lapsenpäästäjän taidoille on kysyntää ja arvostusta, vaikka Priita saakin kokea naisen alisteisen aseman. Vaikeaa on sekin, ettei heitä lasketa pariskunnaksi kirkollisissa tilaisuuksissa. Vesisaaren kirkossa he eivät voi olla molemmat yhdessä siunaamassa ystävien liittoa eivätkä edes Aleksin ripille pääsyä. Priita-Kaisan sydän pakahtuu epäoikeuden tunteesta. Mikon rakkaus auttaa taas eteenpäin.
Arvola kuvaa Priitan kokemana pohjoisen ihmisten liikkuuvan elämäntavan: kesällä taas lähdetään Näätämöön, nyt hakemaan omaa puutavaraa. Pohjoisen heimon yhteisöllisyys näyttäytyy myös Villien tuulten rannalla lähes uskomattomana. Kulkijat saavat yösijan ja mahdollisuuden pidempäänkin oloon kaukaakin tuttujen talossa tai kammissa. Kun Mikko kulkee päiväkausia joella ja metsissä rakennustarvikkeita kokoamassa, Priita asettuu Marja-tytön ja Heikin kanssa vanhojen tuttujen luo. Priita kyllä tekee vanhan sukulaismiehen taloudessa töitä hyvinkin majapaikan korvaukseksi. Sille ei Priitakaan mitään mahda, että vanhusta paljon nuorempi nainen on päättänyt naida ja periä tämän, vaikka yhteisiä elonpäiviä ei voi paljon olla edessä.
Pykeijan elämää leimaavat vuodenaikojen myötä vaihtuvat työt kalastuksen parissa. Miehet ovat merellä ja veneissä, naiset uuvuttavassa perkaushommassa, jossa päivän työssä kuluu kokonainen puukonterä. Uutta kalastuksessa on yritykset käynnistää valaanpyynti. Valtavan eläimen tainnutus vaatii valtavan työn, joka ei aina onnistu ja jossa miehet altistuvat hengenvaaralle.
Pykeijassa ja Vesisaaressa on ajankohtaista muutto Amerikkaan. Monet miettivät suunnitelmia, osa jo lähteekin, näiden joukossa Priitan veli perheineen. Arvola kuvaa konkreettisesti, mitä valtameren ylittämiseen vaaditaan, kun mm. omat ruuat pitää olla lähtijöillä mukana ja siten valmistettuina, että ne säilyvät viikkokausien matkan ajan. Vielä Villien tuulten rannassa ei Priita saa odottamaansa kirjettä veljeltään, tietoa Atlantin ylityksen onnistumisesta.
Lestadiolaisuus ei ole Pykeijassa valtavirtaa, mutta jonkin verran liike jo kolkuttelee. Vesisaaressa on merkittäviä saarnaajia, joita mm. Priitan esikoispoika Aleksi on käynyt kuulemassa. Vaikuttaa jo siltä, että poika vihdoin pystyisi lähestymään äitiään. Ehtona näyttäisi olevan lestadiolaisuuden ottaminen ohjenuoraksi, mikä ei Priitalle käy. Siihenhän kuuluisi sama, mitä Aleksi muutoinkin yrittää ajaa: Priitan ja Mikon ero. Priita ei rakkaastaan luovu, koko elämänsä perustasta.
Villien tuulten rannassa parasta on jo Jäämeren laulussa tutuksi tullut äärettömän kaunis kerronta ja etenkin arktisen luonnon kuvaus. Priita näkee kauneuden kaikessa: vuodenaikojen vaihtumisessa, myrskyävässä meressä, valtavissa kalaparvissa, Näätämöjoen kirkkaudessa, kesän yöttömässä yössä. Kääntäjä Aki Räsänen välittää kauneuden hienosti suomenkielisille lukijoille.
Vaikka Kreeta-Liisa Aska kaikki kavalat temput tehtyään lannistuu ja hakee avoliiton purkamista, Priita ja Mikko ovat edelleen laittomia. Lain koura uhkaa taas rakastavaisia. He eivät näe muuta vaihtoehtoa kuin jättää kaiken. Kipakassa pakkasessa he lähtevät uutta vankeustuomiota pakoon, mukana vain se, mitä rekeen mahtuu. Rekeä vetää sama poro Rakastan, jonka kanssa Priita tarinan alussa on lähtenyt Sodankylästä. Heidän täytyy mennä rajan yli, ja rajan takana on tietysti Suomi. Arvola jättää lukijan odottamaan Priitan ja Mikon vaelluksen etenemistä ja Ruijan rannalla -sarjan seuraavaa osaa.
Ingeborg Arvola (s. 1974) debytoi Norjassa kirjailijana v. 1999. Hän on kirjoittanut useita teoksia sekä lapsille että aikuisille. Ensimmäinen suomennettu romaani Jäämeren laulu aloitti Ruijan rannalla -sarjan, joka saanee Villien tuulten rannan jälkeen vielä jatkoa. Toki Priita-Kaisan ja Mikon rakkaus on monin tavoin saanut täyttymyksensä, mutta en usko kirjailijan jättävän heitä rekeen pakkasen armoille.
Ingeborg Arvola: Villien tuulten ranta. Ruijan rannalla II (Vestersand. Sanger fra Ishavet II). Suom. Aki Räsänen. Gummerus 2025. 436 s.
Riitta Vaismaa on kriitiko.
ks myös:
Vastaa