Koskettavasti Ukrainan naisilta – RIITTA VAISMAA

Ukrainalaisen Julija Iljuhan Minun naiseni on pieni kirja, kokoelma pieniä tarinoita. Tekstejä voisi kenties kutsua pienoisnovelleiksi, kun kunkin tekstin pituus on vain runsas sivu tai vielä vähemmän. Loppupuolella on pari hieman pidempää tekstiä. Vaatimaton mitta ei kerro merkityksen vähäisyydestä. Päin vastoin: Iljuhan teos on ajankohtainen ja koskettava.

Lyhyet tekstit alkavat kaikki samoin: ”Nainen joka…” Iljuha tarkentaa katseensa kulloinkin yhteen naiseen, joka usein yhtäkkisesti joutuu kohtaamaan sodan raakuuden ja julmuuden sekä arvaamattomuuden yksittäisen ihmisen kannalta.

Harkovassa syntynyt ja kasvanut ja vielä aikuisenakin asunut Julija Iljuha (s. 1982) on runoilija ja prosaisti sekä toimittaja. Sota on pakottanut hänet pakenemaan Harkovasta turvaan maaseudulle. Hänen novelliensa naiset ovat pääosin samalta seudulta. Rajan ja rintaman läheisyys tulee esiin useimmissa kohtaloissa.

Harkova oli ennen sotaa varsin venäläismyönteinen. Venäläiset odottivat Harkovan hyökkäykselleen positiivista vastaanottoa, mutta ruusuin heitä ei tervehditty, vaan Ukrainan armeija iski vastaan kaikin voimin. Iljuhan naisista muutama odotti venäläisiä jonkinlaisina vapauttajina. Joidenkin oli vaikea ymmärtää julmaa hävitystä, kun veljeskansoja ollaan, melkein samaa perhettä. Oli niitäkin, jota alkoivat veljeillä miehittäjän kanssa, vaikka karu herääminen pommituksiin muutti lähes kaikkien mielen. Naiset, jotka eivät ehtineet ajoissa pakoon, alkoivat pelätä ilmiantajia.

Kun ruokakaupasta palatessa ei enää ollutkaan taloa, oli selvää, ettei sukukansalta ja yhteiseltä slaavilaisuudelta enää mitään odotettu.

”Naisella, joka aamulla kipaisi kodistaan supermarkettiin hakemaan maitoa, ei enää ollut paikkaa, jonne palata.”

Useimmat novellit kuvaavat kaoottista pakoa. Hetkessä piti päättää, mitä ottaa mukaan. Osa otti niin paljon kuin suinkin autoon mahtui, osa jätti lähtiessään kaiken. Vuosikýmmeniä hellästi hoidetun puutarhan ja kasvimaan jättäminen oli monelle erityisen vaikeaa. Puutarhoja ja niiden yhteydessä olevia maakellareita harkittiin ja jopa kokeiltiin piiloutumispaikkoina, vaan eivät nuo järin turvaa tuoneet. Vainaja puutarhaan voitiin haudata; kaikki eivät ehtineet pommituksia pakoon.

Alkusanoissaan Julija Iljuha kirjoittaa mm.

”Minun naiseni puhuvat arkisesti ja kauheasti. Minun naiseni jakavat kipunsa ja epätoivonsa. Minun naiseni uskovat ja odottavat. Minun naiseni sinnittelevät, vaikka hädin tuskin selviävät. Minun naiseni tietävät jokaisen päivän hinnan. Minun naiseni haluavat, että heitä kuunneltaisiin, ja että heitä kuulisi koko maailma. Minun naiseni yrittävät kaikesta huolimatta jatkaa elämäänsä.
Minun naiseni …
Nyt he ovat teidänkin naisianne.”

Kullakin naisella on jokin asia, johon kiinnittyä. Joku vihasi ja opetti lapsensakin vihaamaan. Joku ei enää löytänyt syytä elää. Joku uskalsi pelosta huolimatta piilotella loukkaantuneita sotilaita. Piileskelevällä naisella oli ruokaa vähän tai ei ollenkaan, lapsillekin vain vettä ja pari keksiä. Eräs etsi miestään joukkohaudasta ja löysi tämän tatuoinnin, muuta ei enää ollut jäljellä. Eräs nainen lakkasi uskomasta jumalaan ja alkoi valmistaa yrteistä myrkkyä, jolla voi myrkyttää maan.

Eräs nainen opetti koulussa lapsille ukrainan kieltä ja kirjallisuutta ja tiesi, että häntä tultaisiin pian hakemaan. Hän hautasi lipun kasvimaahan. Hän ei voinut piilottaa kirjoja, koska niitä oli liian paljon.

”siksi nainen päätti pelastaa edes lipun. lippu oli osa kansaa ja teki naisesta osan kansaa. nainen laittoi sen kolmen litran pulloon ja hautasi päärynäpuun alle.
yksi pieni nainen ei voinut pelastaa kieltä, kulttuuria ja Ukrainaa, mutta hän pelasti lipun.”

Iljuhan idea kertoa Ukrainan naisten kohtaloista on kiinnostava ja hyvä. Hän pyrkii antamaan äänen vaiennetuille. Toteutus ei kuitenkaan aivan kanna. Vaikka jokaisessa novellissa on yhden naisen kokemus, lyhyissä teksteissä on myös monia yhteisiä elementtejä, on vaikea erottaa toisistaan tai ainakaan muistaa erillisinä. Rakenne perustuu kaikille teksteille yhteiseen ”nainen, joka” -aloitukseen, mikä on sinänsä ihan mainio idea sekin mutta ei ainakaan helpota yksittäisten novellien erottumista kokonaisuudesta.

Minun naiseni -kokoelmassa ei käytetä alkusanoja ja erisnimiä lukuunottamatta lainkaan isoa alkukirjainta. Miksi näin? Ei ainakaan minulle ei auennut.

Kiitos joka tapauksessa kustantajalle, että saamme lukea Ukrainan naisten arjen absurdeja käänteitä vaikeina aikoina avaavia kirjoituksia. Minun naiseni palkittiin BBC Book Of the Year 2024 tunnustuksella.

 

Julija Iljuha: Minun naiseni. Suom. Maija Harju. Aula & co 2026. 91 s.

Riitta Vaismaa on kriitikko