Wolfram Eilenberger: Nykyisyyden haamuja

RISTO NIEMI-PYNTTÄRI

Pian sodan jälkeen nousi esiin filosofia ajautuisi loppuunsa: valistuksen sekä analyyttisen filosofian virtauksissa häämötti kahtalainen loppu jonka ympärille Wolfram Eilenberger punoo huimaavaa filosofian historiaa.

Elettiin aikavälillä 1948 – 1984. Analyyttinen kielifilosofia ajautui kritiikittömään arkikielen itsestäänselvyyksiin. Tämän vastajuonteena taas korostetun kriittinen valistuksen filosofia ajaututui 70-luvun poliittiseen ohjaukseen. Lähellä oli kriittisen filosofian umpikuja, koska kutsu toimintaan oli liiankin suoraviivaisena kuolettavaa.

Välähdys: vuosi 1968 kun opiskelijat valtasivat yliopistoja. Theodor Adorno oli ollut opiskelijaliikkeen suosiossa, olihan hän tehnyt marxilaisesta teoriasta avantgardea. Mutta uskottavuus romahti, kun Adorno itse päätyi tukeutumaan poliiseihin: kun opiskelijat valtasivat Adornon instituutin, Frankfurtin koulun.

Adornon mukaan marssiva äärivasemmisto johti opiskelijoita harhaan. Hän oli oikeassa – mutta poliiseihin turvautuessaan hänen petti Negatiivisen dialektiikkansa, sillä näin hän hyväksyi autoritaarisen kurin, pelkästään työrauhaan vedoten.

Pariisissa Michel Foucault teki päinvastoin, kun opiskelijat valtasivat hänen johtamansa yliopiston. Poliisien motittaessa valtaajia Vincennesin yliopistorakennuksen katolle, tuo kaljupäinen filosofi nähtiin heiluvan siellä myös vaaleassa sametti-asussaan. Tapahtumat kärjistyivät mellakaksi, jossa valtaajat heittelivät telkkareita alas katolta poliisien niskaan.

Foucault oli sanojensa takana. Käänteentekevä Sanat ja Asiat oli avannut hänelle mahdollisuuden uudistaa yliopisto-opetusta ja tutkimusta. Ehkä hänen valintansa oli pedagoginen: Foucault valitsi hetken anarkian, vaikka se oli järjetöntä. Uuden opiskelun lähtökohtana se kuitenkin olisi parempi kuin kieltojen tie ja järjestykseen pakottaminen.

Filosofi, toimittaja Wolfram Eilenberger osaa tehdä filosofiasta mediakelpoista: jännittävää ja kiinnostavaa. Hän välttää monet nykymedian tyhmyydet: yleistajuisuuden nimissä tapahtuvan tyhjän löpinän, ja sen yleistajuiseksi pureskellun, joka pyrkii täyttämään koko mediasfäärin. Sitä mikä lisää typeryyttä.

Eilenberger toimii juontajana älyllisessä Sternstunde -talk showssa: nämä keskustelut ovat ajoittain ymmärryksen tähtihetkiä ja aina kiinnostavia. Ehkä näiden keskustelujen taito välittyy Eilenbergerin kerrontaan. Hän kertoo teoriat, filosofit, heidän kriittisyytensä ja henkilökohtaiset vaikeutensa sekä suhteet aikansa kriiseihin.

Nykyisyyden haamuja -teosta edelsivät Eilenbergerin bestsellerit Taikureiden aika ja Vapauden tuli. Kussakin niistä luodaan neljän ajattelijan filosofinen asetelma, tuohon asetelmaan hahmottuu ajan henki. Teos-sarjassaan Eilenberger liikkuu esseen ja romaanin välillä niin, että romaani tuo mukaan yleistajuisuutta. Mieleen tulee Benjamin Labatut ja hänen romaaninsa suhteellisuusteorian ja kvanttifysiikan välisestä taistelusta. Tämä maailman kauhea vihreys (2023) dramatisoi mullistuksia, joita tapahtui matematiikassa – keinotekoisesti ristiriidattomaksi rakennetussa kielessä.

Eilenberger tekee filosofian piirissä jotain samaa kuin Labatut. Filosofeista on tullut ajattelun konkretisoitumia, henkilöhahmoja, ja hahmoista muodostuu nykyaikaa kuvaava sommitelma. Hän on löytänyt juonta ajatus-virtauksiin. Silti pääosassa ovat käänteentekevät tutkimukset: kamppailu teorian parissa on taistelua edeltäjiä vastaan, aikaa vastaan, mutta ennen kaikkea omia epäilyjä vastaan. Ja jokainen heistä kohtaa omat nöyryytyksensä.

Nyt julkaistu kolmas osa on alaotsikoltaan Filosofian loppu ja uuden valistuksen alku. Se hahmottaa ajanjaksoa 1948 – 1984. Henkilöinä ovat Adorno, Foucault, Sontag ja Feyerabend. Sodan jälkeisen tilanteen avaa Adorno ja hänen johtamansa Frankfurtin kriittinen koulu. 1960 -luvulla hänen negatiivinen dialektiikkansa mullistaa marxilaisen teorian, tekee siitä avantgardea ja luo immuniteettia jo edeltä käsin 70 -luvulla kärjistynyttä ideologista sokeutta vastaan.

Frankfurtin koulukunnan filosofinen henki oli Adornossa. Takana on vaikea menetys, keskustelukumppanin, Walter Benjaminin kuolema. Adorno oli ehkä suhtautunut holhoavasti Benjaminiin, olihan tämä tuntematon ja vaikeuksissa. Lisäksi Adorno kavahti sitä, miten suoraviivaisesti Benjamin luki Marxia, tosin vain yhtä tai kahta kohtaa. Adorno itse vaistosi pienimmätkin dogmaattisuuden vivahteet ja kammosi niitä. Sama pelko iski Adornoon 1968 opiskelijaliikkeen myötä. Hän kammosi opiskelijoiden massaliikettä, sen innostusta ja vähäistä oppineisuutta.

Adorno kamppaili vaikean ajattelun puolesta, teki tilaa ilmaisemattomalle, yritti kuunnella jotain mitä ei voi ymmärtää. Tuumaakaan mystifioimatta, päinvastoin: Adorno huomioi aina ”immanenssiin” käsitteellisen kielen taustalla.

Eilenberg kuvaa Adornon äärimmäisen vivahteikkaana, ja siksi jatkuvasti nolattuna sodanjälkeisen ajan suuruutena. Ei ollut avantgarde -musiikin ja kokeellisen taiteen ystävällä helppoa opiskelijaliikkeen kanssa, myös naisten emansipaatio näytti hänestä pelottavalta. Tämä kärjistyi eräällä Adornon viimeisistä luennoista v.1969 ”rintojen terroriksi”: kolme paljasrintaista opiskelijaa aiheutti niin paljon häiriötä, että suuttunut professori kokosi paperinsa ja poistui paikalta.

Adorno -kuvassa välittyy se ajattelutyö – se työrauha – jolle hän omistautui kaikesta huolimatta. Negatiivinen dialektiikka hahmottaa käsitteitä, joiden on aina huomioitava myös käsitteiden pimennot: se mitä ne sulkevat näkyvistä.

Juuri tämä adornolaisuus joutuu koko ajan ylikävellyksi. Viimeisten joukossa paikalle ilmaantuu vielä Frankfurtin koulun nuori tutkijalupaus, Habermas, käsiteverkkoineen. Tämän sosiologinen filosofointi saattoi Adornosta vaikuttaa kriittisyyden vihonviimeiseltä versiolta. Siitähän puuttuu täysin tieteen oman kielen varjojen kuuntelu, tilalle tarjotaan todellisen päälle heitettyä verkkoa. Käsitteiden ja aina pakenevan immanenssin tilalle tarjotaan asian pyydystämistä kontekstiinsa. Samalla Adorno aavisti, että Habermasissa on tulevaisuus, eikä Frankfurtin kriittinen koulu ole enää entisensä.

Maailman tila, eksistenssi ja opiskelijat eivät pahemmin häirinneet Oxfordin analyytikkojen konventionaalisia päivällisiä. Analyyttinen filosofia, Wittgensteinin herättämänä, oli löytänyt kielen, ja kielestä löytyisi kaikki. Miksi siis antaa maailman häiritä ? Kieli on kritiikin yläpuolella – tavoitteena on selkeyttää kieltä, ja pitää se samalla ennallaan.

Paul Feyerabend on loistava henkilöhahmo häiritsemään filosofien päivällisiä. Hän on yhtä looginen kuin analyytikot, mutta samalla ristiriitainen, provosoiva ja säkenöivä. Eilenberger dramatisoi filosofiaa korostamalla Feyerabendin elämänvaihetta 1950 -luvun Oxfordissa.

Feyerabend ei osannut niitä käytöstapoja, jotka vallitsivat konteliaassa filosofoinnissa: hän oli saksalainen, jonka kommentit tuppasivat olemaan haastavia ja kriittisiä. Hänen huomionsa kuulostivat toisten korvissa ilkeiltä. Hän kehtasi ehdottaa jopa eräänlaista kielen terapeuttista hoitoa analyyttisen erittelyn lisäksi. Tosin kertoja pitää huolen siitä, että Feyerabendin kritiikki on juuri sitä, mikä myöhemmin nousee esiin analyyttisen filosofian itsekritiikissä.

Feyerabendin varhaisvaiheet on samankaltainen sairaskertomus, kuin Benjamin Labatun romaanissa kuvattu Schöringerin sairaskertomus – ja tämän selkounissa suoritetut laskutoimitukset. Sattumalta Schöringer oli Feyerabendin ystävä, kertoja ei mainitse tätä, mutta Feyerabendin kokemat ajattelun ääritilat ja loogiset selkounet ovat samankaltaisia. Hänen uransa alkuvaiheessa ne tuottavat niin vastaansanomattoman loogista tulosta, että se vaikuttaa vähitellen jopa Oxfordissa.

Feyerabendin alku tutkijaseminaarissa Oxfordin suurten analyytikkojen silmien alla oli katastrofi. Wienissä hän oli tottunut provosoiviin avauksiin. Mutta nyt tavoitteena oli normikielen erittely, mieluummin sen pelkkä kuvailu analyyttisen kielipelin ehdoilla.

”Kuinka huonosti Feyerabendin intuitiot ja ideat – joista yksikään ei ollut selkeästi muotoiltu ja jäsennelty – olivatkaan sovitettavissa analyyttinen filosofian kentälle.” (137)

Filosofien itsevarmuus ärsytti Feyerabendia, ja sitä analyyttisen piirin pöydissä riitti. Feyereabendista varmuus oli pysähtyneisyyttä. Hän oli jo pitkään ollut kiinnostunut analyyttinen filosofian perustaan liittyvistä loogisista ristiriidoista. Se ei kuitenkaan merkinnyt analyyttisestä filosofoinnista luopumista, olihan krtiiseissä eläminen tuttua Feyerabendille.

Mutta Feyerabendin kysymykset analyytisen filosofian edustajille – suomalaiselle von Wrightille ja muille – olivat vääräntyylisiä. Mutta ne ennakoivat tapahtumia, jotka osoittavat kuinka filosofia, johon ei kuulu kriittinen suhde maailmaan, lankeaa tukemaan kyseenalaista vallankäyttöä, pysähtyneisyyttä ja status quota.

Tämä paljastui kertaheitolla 1957, kun Oxfordin yliopisto aikoi myöntää kunniatohtorin arvon Harry Trumannille. Tämä oli se USA:n presidentti, joka oli vastuussa atomipommien pudottamisesta Japaniin. Edes Filosofian laitokselta ei kuulunut erityisempää vastustusta, kunnes Elizabeth Anscombe avasi kritiikittömien silmät kysymällä: eikö oxfordilainen filosofia pysty muuhun kuin status quon vahvistamiseen ?

Myöhemmin kritiikin kohteeksi on joutunut myös arkikielessä hämärien väitelauseiden selkeyttäminen loogisiksi. Nämä analyyttisen filosofian operaatiot tekivät tietä nykyisille kielipohjaisen tekoälyn operaatioille. Adorno oli kauhuissaan tällaisesta kielen ja kokemuksen vivahteiden tuhoamisesta.

Oxfordissa ammattifilosofin arki kuulosti sekin Fayerabendista tylsältä status quolta:

”Kuuluu vain ääniä, jotka sanovat repliikkinsä, mutta ihmisiä niiden takana ei enää näy. Syödään yhtä ja samaa teesikeittoa…” (127)

Hänen uransa filosofina kehittyi täysin toiseen suuntaan Yhdysvalloissa: ei lainkaan arkiäivää. Päinvastoin, kaikki mitä Feyerabend teki opettajana ja tutkijana oli täynnä yllätyksiä. Hän sai nimityksen Berkeleyn yliopistoon, ja 1968 opiskelijalevottomuuksien keskellä hän oli omassa elementissään. Antiautoritaarinen ja tutkiva opetus oli hänen aluettaan.

Feyerabendin tunnetuin teos, tieteenfilosofinen Against method (1975) kohdistui autoritaarista metodisuutta vastaan. Haitallisinta olisi pyrkiä metodiseen yhdenmukaisuuteen, eli läpeensä empiiris- luonnontieteelliseen tiedon tuottamiseen. Tieteet elävät monikossa, monien näkäkulmien kirjon, erilaisten totuuksien kokonaisuudessa. Totalisoivan supermetodin soveltamien kaikkeen oli pahinta mitä Feyerabend saattoi kuvitella.

Susan Sontagin Against Interpretation (1966) on keskeistä avantgarden filosofiaa, jossa hän onnistuu ymppäämään myös massakulttuurin, erityisesti camp -termin avulla. Sontagiin kiteytyy monia teokseen liittyviä teemoja: analyyttisen filosofian opinnot, kiinnostus Adornon kulttuuriteoriaan sekä uuden valistuksen tulevaisuus, joka kajastaa feminismissä.

Ikään kuin Foucault -johdannoksi Eilenberger kuvaa ongelmia, joihin nuoren opiskelijan älykkyys johti: hänen oli pakko olla paras filosofian opiskelija, silti hän kärsi, eristäytyi, epäonnistui ja reputti suullisessa loppukokeessa. Alkoholia, huumeita, mielenterveyskriisejä.

Uusi yritys loppukokeessa olikin sitten täydellinen onnistuminen, keskustelun aiheena oli ”seksuaalisuus”. Silloinkin Foucault oli harmissaan siitä, että hänet noteerattiin vasta kolmanneksi parhaaksi. Ranskan vaihtaminen Ruotsiin ei ollut helppoa sekään, Uppsalassa ei ollut hänelle mitään muuta kuin kirjasto. Hän kirjoitti väitöstä joka johti kuuluisan Hulluuden historian syntyyn, huolimatta ruotsalaisesta professorista joka ehti jo hylkäämään Foucaultin suunnitelman.

Myöhemmin Pariisin älyllisessä julkisuudessa Foucault sai kaiken takaisin. Sanat ja Asiat (1966) tunnistettiin oitis aikansa merkittävimpiin teoksiin kuuluvaksi. Hänet kutsuttiin johtamaan filosofian laitosta Vincennen yliopistossa, Foucault nautti julkisuudesta, keskusteluista, erityisen paneutuneesti hän oikaisi teokseen liittyneitä väärinkäsityksiä.

Tuolloin Foucault oli suostunut palaamaan Pariisiin Tunisin yliopistosta, ja luopunut askeettisesta elämästä auringossa, pyrkimyksestä tulla entistä kreikkalaisemmaksi, ruskeammaksi, herooisemmaksi. Hän luopui talostaan Tunisinlahden yllä osallistuakseen filosofiseen elämään Pariisissa. Se merkitsi vaivaannuttavaa yhteenottoa existentialistien kanssa.

Juuri sitä Foucault halusi välttää, vaikka Sanat ja Asiat -teos kumpuaa Sartre -kritiikistä. Oikolukuvaiheessa Foucault oli poistanut kaikki viittaukset Sartreen. Mutta erään haastattelun jälkeen hän totesi epävirallisesti, että Sartren ”Eksistentialismikin on humanismia” on löysää tekstiä ja filosofisesti surkea. Lisäksi Foucault totesi, että Sartre ”on vaivaannuttavaa 1800 -luvun ajattelun jatkamista 1900 -luvulla.” Toimittaja lisäsi haastatteluun tämän kaiken mitä Foucault epävirallisesti sanoi – siitä syntyi sensaatio. Foucault ei voinut enää peitellä näkemystään.

Saman tien Foucault sai toistuvasti puolustaa ja selittää Sanat ja Asiat -teoksen viimeistä sivua, ja sitä mitä hän kirjoitti ihmisen lopusta. Siinä hän julistautui antihumanistiksi, ja katui ainoastaan sitä että kirjoitti ihmisen lopusta – eikä ”ihmisen” lopusta.

Foucault oli tarkastellut modernia subjektia, joka samaistetaan helpolla ihmiseen. Kyse on kuitenkin 1600 -luvulla syntyneestä subjektista – eli siitä, joka luulee että kaikki olemassaoleva kuuluu hänelle. Hänhän on ainoa ajatteleva subjekti, ainoa humaani olento.

Sanat ja Asiat jäsentyy Kantin asettamien peruskysymysten mukaan, tosin niitä mukaillen. a) mitä voin tietää muuttuu kysymyseksi mitä voin sanoa – ja kielitieteen diskurssi. b) Mitä voin tehdä, muuttuu kysymykseksi kuinka toimia – ja taloustieteen diskurssi. c) Mitä voin toivoa eli ihmisen biologien evoluutio.

Foucault tarkastelee ihmistä koskevia tieteitä, niiden 1600 -luvun diskurssien mukaan. Hän tarkastelee kuinka kielitiede, taloustiede ja biologia muodostavat tutkimustensa subjektin – eli tämän, joka omistaa kielen, talouden ja oman ruumiinsa.

”Euroopan lähihistoriaa silmäillen voitiin varmuudella sanoa, että erityisesti kolme tiedettä, kielitiede, taloustiede ja ihmisen biologia, olivat tosiasioihin perustuvan tieteen, nopeasti ryvettyyvän lipun alla oikeuttaneet koko ihmiskunnan historian kauheimmat rikokset” (268) kiteyttää Eilengerger.

Wolfram Eilenberger: Nykyisyyden haamuja, Filosofian loppu ja uuden valistuksen alku, suom Tommi Uschanov, Siltala 2026

Risto Niemi-Pynttäri on kirjallisuuden ja kirjoittamisen dosentti Jyväskyl’n yliopistosta