LIISAMARI SEPPÄLÄ

Kuolema Venetsiassa ja muita kertomuksia -kokoelma sisältää kahdeksan Thomas Mannin kertomusta vuosilta 1897‒1953. Kokoelma ilmestyi ensimmäisen kerran suomeksi vuonna 1985, ja siitä on julkaistu pehmeäkantinen painos vuonna 2026.

Minua viehättää vuonna 1903 päivätty Tristan (suom. Oili Suominen), joka on sisällöltään Taikavuorta (1924) edeltävä lyhyt kertomus. Sen päähenkilö on kirjailija Detlev Spinell. Tapahtumat sijoittuvat Rauhala-nimiseen parantolaan, jossa potilaat istuvat tunteja aurinkoisessa pakkassäässä terassilla huopiin ja turkiksiin kääriytyneinä toivoen, että kylmä ilma tekee hyvää heidän terveydelleen.

Henkilöiden kuvaus on syvällistä, kuten kokoelmassa kautta linjan. Gabriele Klöterjahn on henkevä.

Hänen kauniit, kalpeat kätensä, joiden ainoana koruna oli yksinkertainen vihkisormus, lepäsivät raskaan ja tumman hameen laskoksilla, ja yllään hänellä oli hopeanharmaa, tiukasti istuva, pystykauluksinen, liivimäinen jakku, joka oli kauttaaltaan kirjottu samettiaplikoinnein. Mutta nämä raskaat ja lämpimät kankaat saivat hänen pienen päänsä näyttämään sanomattomassa siroudessaan, suloudessaan ja uupumuksessaan vain entistäkin liikuttavammalta, ylimaallisemmalta ja viehkeämmältä. Hänen vaaleanruskeat hiuksensa, jotka niskassa oli kiedottu nutturaksi, oli kammattu sileästi taakse, vain oikean ohimon tienoilla putosi irronnut kihara otsalle, lähelle sitä kohtaa, jossa selkeänä piirtyvän kulmakarvan yllä pieni, oudonnäköinen suoni haarautui kalpeansinertävänä ja sairaalloisen näköisenä keskellä tuon kuin läpikuultavan otsan kirkasta virheettömyyttä. (38)

Taikavuoressa kerrotaan Carmenin juoni. Tristanissa Gabriele, ”jonka silmät ovat kuin pelokkaat unelmat” (71), soittaa pianoa kirjailijan pyynnöstä, vaikka ponnistelu ei ole hyväksi hänen terveydelleen.

Hän soitti Nocturnen Es-duuri, opus 9, numero 2. Jos hänen taitonsa todella oli ruostunut, niin hänen soittonsa oli sitten aiemmin täytynyt olla täydellisen taiteellista. Piano oli vain keskinkertainen, mutta jo ensi sointujen jälkeen hän osasi käsitellä sitä varmalla maulla. Hän osoitti herkkää sointivärien tajua ja riemukasta rytmillistä liikkuvuutta, joka oli melkeinpä loistavaa. Hänen kosketuksensa oli sekä luja että pehmeä. Hänen käsissään melodia lauloi herkän sulokkaana, ja korusävelet liittyivät siihen pehmeän viehkeästi. (60)

Gabriele on vanhan suvun viimeisiä jäseniä. Asetelma kertautuu Thomas Mannin tuotannossa (vrt. Buddenbrookit).

Tuo näkymä oli liikuttava ja rauhaisa ylistyslaulu, johon rappion, hajoamisen ja sammumisen iltarusko loi hohtoaan. Vanha suku, uupunut jo, liian jalo tarttumaan toimeen, elämään, on päiviensä päässä, ja sen viime ilmaukset ovat taiteen ääniä, muutama viulun sävel täynnä kuolemaan kypsyneen tietoista kaihoa… Näittekö ne silmät, joista nuo sävelet houkuttelivat kyyneliä? (69)

Tonio Kröger -kertomus (suom. Aarno Peromies) saa nimensä päähenkilönsä mukaan. Tonio on taiteilija, joka saa karvaasti kokea, että ”se joka rakastaa enemmän, joutuu alakynteen ja saa kärsiä” (82).

Kokemus opetti hänelle, että tämä oli rakkautta. Mutta vaikka hän tiesi hyvin, että rakkaus pakostakin tuottaisi hänelle paljon tuskaa, vastuksia ja nöyryytyksiä, että se sitä paitsi rikkoisi hänen rauhansa ja täyttäisi hänen sydämensä ääriään myöten sävelillä, ilman että hän levottomuudeltaan pystyisi hahmottamaan asiaa pyöreäksi ja takomaan siitä rauhallisesti jotain kokonaista, hän otti sen kuitenkin ilolla vastaan, antautui sille kokonaan ja vaali sitä tunteidensa voimilla, sillä hän tiesi, että se tekee rikkaaksi ja eläväksi, ja hän halusi kiihkeästi olla rikas ja elävä, sen sijaan että takoisi rauhallisesti jotain kokonaista… (91)

Sillä onni, selitti hän itselleen, ei ole sitä että tuntee olevansa rakastettu; se suo inhonsekaista tyydytystä vain turhamaisuudelle. Onni on rakastamista ja kenties sitä on myös niissä vähäisissä, pettävissä yrityksissä, joilla koetamme vaivihkaa lähestyä rakkautemme kohdetta. Ja tämän ajatuksen hän kirjoitti sisimmässään muistiin, eritteli sen läpikotaisin ja tunkeutui sen juuriin saakka. (96)

Toniosta kasvaa kirjailija, sillä hän on taitava ilmaisemaan vaikeaselkoisia asioita sanoilla. Hän ei pysty muuttamaan itseään ja uskoo olevansa ”kiinnostunut asioista, joita kukaan muu ei ajattele” (84). Tässä kertomuksessa pohditaan kenties eniten koko kokoelmassa, millaista on olla kirjailija ja millaisia uhrauksia työhön liittyy.

Tonio matkustaa höyrylaivalla Saksasta Kööpenhaminaan. Matkaan sisältyy hieno kohtaus merenkäynnistä Itämerellä. Itseäni kiinnostaa lyhyt kuvaus Tanskasta, sen pääkaupungista, kulttuurista ja kielestä.

Ja Tonio Kröger nousi maihin Tanskassa. Hän viipyi jonkin aikaa Kööpenhaminassa, antoi juomarahaa jokaiselle, joka näytti sitä ilmeellään vaativan, suoritti hotellihuoneestaan käsin kiertokävelyjä kaupungilla kantaen edessään pientä avattua matkaopastaan ja käyttäytyi kaikin puolin niin kuin äveriäs muukalainen, joka haluaa rikastuttaa tietämystään. Hän katseli Kongens Nytorvia ja sen keskellä seisovaa ’hevosta’, silmäili kunnioittavasti Vor Frue Kirken korkeita pilareita, seisoi pitkään Thorvaldsenin jalojen ja sulokkaiden veistosten edessä, kiipesi Rundetårniin, kävi katsomassa linnoja ja vietti kaksi värikästä iltaa Tivolissa. Mutta tuo kaikki ei sittenkään aivan varsinaisesti ollut sitä, minkä hän näki. (130)

Tonio saa tuta, että toisin toimimalla ei pääse erilaiseen lopputulokseen. Tonio rakastaa Ingeborg Holmia ja Hans Hansenia eikä voi olla muuta kuin oma itsensä: luomisen tuskasta kärsivä taiteilija. Kertomus loppuu hienosti.

Vaikea hetki (suom. Oili Suominen) kuvaa menestyneen kirjailijan työtä. Vuonna 1905 päivätyssä kertomuksessa Mann aivan kuin aavistaisi tulevan maailmanmaineensa.

Vain harrastelijoilta ja hutiluksilta työ sujui kepeästi, noilta vähään tyytyviltä tuhertajilta, jotka eivät tunne lahjakkuuden painetta ja kuria. Sillä lahjakkuus, hyvät naiset ja herrat siellä permannolla, lahjakkuus ei ole kepeää, ei leikkisää, lahjakkuus ei ole vaivatonta osaamista. Sen ytimenä on tarve, kriittinen tieto siitä ihanteesta mihin on pyrittävä, se ei tyydy vähään, ja taitoon ja osaamiseen se yltää vähin erin, tuskan ja piinan kautta. Ja suurimmalle, vaativimmalle lahjakkuus on ankarin ruoska… Ei saa valittaa! Ei saa kerskua! (151)

Kokoelman tunnetuin novelli on alun perin vuonna 1912 julkaistu Kuolema Venetsiassa (suom. Oili Suominen). Vuonna 1971 Luchino Visconti ohjasi siihen pohjautuvan elokuvan. Kertomuksen päähenkilö Gustav von Aschenbach on jo kannuksensa ansainnut kirjailija.

Puolenpäivän jälkeen hän lähti pois rannalta, palasi hotelliin, ajoi hissillä ylös ja meni omaan huoneeseensa. Siellä hän viipyi pitkään peilin edessä katsellen harmaata tukkaansa, väsyneitä ja teräväpiirteisiä kasvojaan. Siinä samalla hän ajatteli mainettaan, sitä että monet tunsivat hänet kadulla ja katselivat häntä kunnioittavasti hänen osuvien ja kauneutta säteilevien sanojensa tähden, ‒ hän palautti mieleensä kaikki taiteensa voitot ja menestykset mitä suinkin muisti ja ajatteli jopa aatelisarvoaankin. Sitten hän lähti lounaalle ruokasaliin ja aterioi oman pienen pöytänsä ääressä. (189)

Kirjailija pelkää, että hänen aikansa loppuu ennen kuin hän ehtii saada valmiiksi kaiken, mikä pitää. On huomattava, että Huijari Felix Krullin tunnustukset on Thomas Mannin keskeneräiseksi jäänyt romaani vuodelta 1954.

Kertomuksen miljööt, Venetsia ja Lidon saari, on kuvattu kiinnostavasti ja ajattomasti. Venetsia on Aschenbachin mielestä ”vertaansa vailla ja kuin satua, erilainen kuin mikään muu” (169). Nykyinen massaturismi kaupungissa on vasta idullaan.

Hänen suuntavaistonsa oli sekaisin, koska kaupungin labyrintin kujat, kanavat, sillat ja aukiot olivat liikaa toistensa kaltaisia, eikä hän enää tajunnut ilmansuuntiakaan; silti hän yhä varoi kadottamasta näkyvistään ikävöityään ja kaivattuaan, ja surkeasti lymyillessään, seinänvieriin painautuessaan, muiden kulkijoiden selän taakse suojautuessaan hän ei pitkään aikaan tajunnut sitä väsymystä, sitä uupumusta joka oli vallannut hänen ruumiinsa ja sielunsa kaiken tunnekuohun ja jatkuvan hermojännityksen seurauksena. (229)

Kokoelman kertomuksista eniten minua viehättää Mario ja taikuri (suom. Eeva-Liisa Manner). Siinä on jotain käsittämätöntä ja taianomaista. Mario kuvataan kertomuksessa näin:

Tunsimme hänet ihmisenä tuntematta häntä henkilönä, jos sallitte minun tehdä tämän eron. Näimme hänet melkein joka päivä ja tunsimme tiettyä myötätuntoa hänen uneksivaa laatuaan kohtaan, jolle oli luontaista eräänlainen sielullinen poissaolo; nopealla ylimenolla hän korjasi sen erityiseksi palvelusalttiudeksi. Hänen luonteensa oli vakava, korkeintaan lapsi sai hänet nauramaan. Se ei silti ollut töykeä, mutta pidättyvä, hän ei ponnistellut ollakseen rakastettava, tai pikemminkin luopui rakastettavuudesta, hänellä ei selvästikään ollut mitään miellyttämisen toiveita. Hänen olemuksensa olisi joka tapauksessa jäänyt muistiimme, se oli noita vaatimattomia matkamuistoja jotka usein säilyvät mielessä kuin monet huomattavammat. (312‒313)

Kertomuksista kaikkein huonoiten aikaa on kestänyt Petetty (suom. Oili Suominen). Tekstissä kuvataan onnistuneesti Düsseldorfissa kasvava vanha tammi:

Tämä ystävä oli vanha, yksinään kasvava tammi, pahkurainen ja rujo puu, jonka juuret osin olivat paljaina ja jonka tanakka runko jo melkoisen matalalla haaroittui kyhmyisiksi oksiksi, paksuiksi ja sitten ohuemmiksi. Runko oli paikoin ontto, sementillä täytetty ‒ puisto-osasto hoiti tuota satavuotiasta; mutta moni oksa oli jo kuollut eikä enää lehdittynyt, vaan törrötti paljaana ja käppyräisenä; jotkut oksat taas, muutamat tosin vain, mutta alhaalta ylös saakka, puhkesivat keväällä täyteen noita yhäkin pyhinä pidettyjä, sakaraisen parihalkoisia lehtiä, joista voitonseppeleitä sidotaan. (330)

Lyhyiden kertomusten kokoelma on yllättäen hidaslukuinen. Jokaista kertomusta pitää sulatella aikansa, eikä tekstiä voi ahmia kuten oman yhtenäisen kokonaisuuden muodostavaa romaania. Tapahtumien miljöönä Tanska ja Italia saavat oman ansaitun osansa.

Thomas Mann on ajattelija. Kuolema Venetsiassa ja muita kertomuksia -kokoelma sisältää useita taiteilijan ja kirjailijan elämään liittyviä pohdintoja. Monet teemat esitellään lyhyesti, ja niitä käsitellään syvemmin ja laajemmin muualla kirjailijan tuotannossa.

 

Thomas Mann: Kuolema Venetsiassa ja muita kertomuksia (Erzählungen Gesamtausgabe 1960) Suom. Eeva-Liisa Manner, Aarno Peromies ja Oili Suominen. Tammi. 2026. 390 s.

Liisamari Seppälä on helsinkiläinen kirjoittamisen maisteri Jyväskylän yliopistosta.