RISTO NIEMI-PYNTTÄRI

Krasznahorkai haastaa lukijan näkemään vaivaa ja pinnistelemään: tuo lukemisen työ on kuin rituaali, joka edeltää vaikuttavia elämyksiä. Seiobo tuolla alhaalla koostuu kertomuksista, joihin sisältyy valoa enemmän kuin Krasznahorkain aiemmin julkaistuihin tummasävyisiin romaaneihin. Tuo valo tulee menneisyydestä: renessanssin taiteesta sekä zen-buddhalaisuudesta.

Tekstinä muutaman sivun pituisten kappaleiden tunnelma vaihtelee ankaran ja autuaan välillä. Näin lukijalle asetetaan samat, korkeat, lukemisen vaatimukset, kun mistä Krasznahorkai kertoo. Minnamari Sinisalo on suomentajana ottanut haasteen vastaan. Lukija voi luottaa siihen, että lukemisen työ saa palkintonsa.

Usein aiheena kertomuksissa on renessanssin taide, ja erittäin taitavan työn tuloksena esiin tuotu kauneus. Toiset, zeniläiset kertomukset tekevät saman, vieden lukijan mielenrauhan ja tyhjyyden äärelle.

Alkupuolella teosta kertoja on pedantti kuin Buddha -patsaan restauroija, tai kuin renessanssin taidepajojen asiantuntija. Yksityiskohtien runsaus, taitavan käsityön kuvaus, tiukat rituaalit ohjaavat ankarasti myös lukijaa. Mutta kun kappale vaihtuu, niin detaljit jäävät, ja lukija saa kohdata jotain kaunista tai pyhänä koettua.

Tällainen on ”Erään Buddhan säilyttäminen”, patsaan entisöimisestä kertova tarina teoksen alkupuolella. Se koostuu tuskastuttavan tarkoista rituaaleista zen -luostarista, ja yhtä tuskastuttavan kauan kestävästä entisöimistyöstä, kunnes on aika tarjota lukijalle hyväksyntä – eli tyyni Buddhan katse: ne ihmeelliset puoliksi sulkeutuneet silmät. Eikä vain tuota katsetta, vaan sen kohtaaminen pariin kertaan.

Krasznahorkai hahmottaa siis taitavaa työskeltelyä ja ihmishengen huipentumia. Hän etenee vähin pistein mutta runsain pilkuin. Kappaleet ja hengähdystauot ovat säädeltyjä. Rytmikäs eteneminen kuljettaa lukijaa ja vie kohtaamaan jotain ihmeellistä.

Nobel -luennossaan 2025 Krasznahorkai kuvasi itsensä vaatimatoman talon tornimaisessa yläkerrassa kehää kiertäväksi puhujaksi. Samankaltaista on hänen kerrontansa rytmikäs eteneminen, se suggeroi lukijaa. Hän kävelee ja kävelee huoneessaan: samalla hän on olennaisesti muualla. Samoin lukija pysyy rivillään, mutta katselee asioita mielensä silmin.

Teoksen erään ytimen voi tarkentaa konkreettiseen esimerkkiin, joka on myös teoksen nimi. Seiobo tuolla alhaalla. Seiobo on no -näytelmän hahmo, joka laskeutuu Taivaasta, ilmestyy esiripun takaa näyttämölle ja tanssii.

Krasznahorkai onnistuu kertomaan Seiobon ilmestyksen, tämän olennon itsensä kokemana. Kuvaus on niin huima, että se ansaitseekin tulla teoksen nimeksi – ilmestys esittää siinä oman ilmestymisensä.Saman hän sanoo Nobel -luennossaan: enkeli on viesti, oma viestinsä.

”Otin kruunun päästäni ja laskeuduin maallisessa hahmossani, kasvonpiirteitäni kuitenkaan peittämättä, heidän keskuuteensa … minun näet oli tultava alas maailmasta, jossa muoto välkehtii, tulvii ja virtaa ja kaiken täyttää ei-mikään, laskeuduttava taas jälleen kerran ” (220)

Seiobo tulee ajattomuudesta ja laskeutuu hetkeen. Tämä käynti on kuvattu klassisena enkelin vierailuna ajassa ja tilassa. Hahmo vain liikkuu maita ja mantuja koskettamatta seutujen läpi hitaasti ja samalla nopeasti.

Krasznahorkain tapa kertoa tekee mahdolliseksi sen, että lyhyt hetki voi toisaalta olla hyvin pitkä. Tai kuten Seiobo sanoo: on pienen pieni hetki, jonka alussa odottaa saattaja, joka osoittaa tien, ja näin ”välähdys suunnasta” aukeaa hetken sisään:

”koska minun oli irrottauduttava Taivaan puhtaudesta ja astuttava hetkeen, koska mikään ei kestä sen pidempään, eihän mikään kestä edes sen vertaa ” (220)

Itse vierailu on tapahtuma, jolloin jumalatar ilmestyy verhon takaa yleisön eteen, niin että ihmiset säikähtävät ja lakoavat. Seiobo tulee ylhäisönaiseksi ruumiillistuneena, ja tanssii hänessä. Krasznahorkai kuvaa kuinka Seiobo on ja ei ole läsnä, on ja ei ole todellinen tuossa tanssissa:

”he näkevät tanssini vaikka todellisuudessa olen kadonnut, tanssin katselemiseen uponneena ihmiset eivät näe kuin tanssin kangastuksen ” (222)

Seiobo on sikäli klassinen enkeli, että hän on viestintuoja. Tosin ennen viestiä tulee tuoksu:

”pelkkä tuoksun tuoma ilmoitus, kuolemattoman kasvin tuoksu olkoon lupaus siitä, että vaikka minä nyt katoan, ja palaan todellisessa hahmossani, ja he huomaavat kukkivat persikanoksat olkiemme yllä” (221)

Tämä lienee myös Seiobo nimeä kantavassa no-näytelmässä esitetty viesti: se on tuoksu kuolemattomasta, samalla kun kukkivat persikan oksat todistavat hetkeä. Pian kaikki on ohi, ja Seiobo on kadonnut peilin kautta pois:

”pienen pieni hetki, joka on hiljalleen päättyvä, minun on hiljalleen käännettävä katseni hämmästyneistä, onnellisista kasvoista ja kuljettava saattaja kannoillani ja minä voin viimein astua näyttämöltä, purkautua valtavan peilin edessä minua kantavasta ruumiista ja palata takaisin … ohi on se hetki joka sulki sisäänsä niin paljon ” (222-3)

Seiobon tanssi rinnastuu kehää tallustavaan Krasznahorkaihin itseensä. Nobel -luennossa hän kuvasi, kuinka samanaikaisesti, kun hän pitää mikrofonia juhlasalissa, hän kiertää ympyrää tornimaisessa työhuoneessaan ja hahmottelee askelluksen rytmissä tuota puhettaan:

”Käyskentelen edestakaisin ja ajattelen enkeleitä, käyskentelen myös nyt, älkää uskoko silmiänne, voi näyttää kenties siltä, että seison tässä ja puhun mikrofoniin, mutta ei, todellisuudessa kierrän ympyrää, nurkasta toiseen” (4)

Toisaalla Seiobo tanssii:

”ja he näkevät tanssini, vaikka todellisuudessa olen kadonnut ja miltei samassa hetkessä palaan…vaikka he eivät tanssiin uppoutuessaan näe muuta kuin tanssin kangastuksen, kunnes olen taas siinä … näen heidän hämmästyneet silmänsä … ainoastaan kuningas Mu on tyyni ja hillitty, hänen kasvoiltaan loistaa kunnioitus, etäisyyden ja mittasuhteiden täydellinen tuntemus, hän katsoo minua, vain minua, ja hän on ainoa, joka tosiaan näkee minut eikä pelkästään huumaannu tanssini lumosta ” (222)

Nobel -luennossaan Krasznahorkai halusi puhua ensin enkeleistä, mutta ei onnistunut, sitten ihmisarvosta, mutta ei onnistunut, ja lopuksi hän yritti puhua vielä kapinasta. Nämä puheen epäonnistumiset olivat olennaisia juuri yrityksinä.

Kuitenkin enkelit ovat koko ajan aiheena hänen puheessaan, ja sen myötä Seiobo -teoksen kauneus ja pyhyys jotka löytyvät vain menneisyydestä. Hän korostaa, että enkelit ovat entisiä: ne olennot saapuivat korkeuksista ”kiitos keskiajan ja varhaismodernin ajan nerojen”. Hän sanoo, että ne välittivät taiteeseen universumin rakenteen, sen ”suunnat ja etäisyydet”. Ja Krasznahorkai painottaa vielä, että ehkä enkelin tehtävä ei ole muuta kuin paljastaa etäisyys, sen kokeminen on riittävää:

” kohtaamiset heidän kanssaan, entisten enkeleiden kanssa, tarjosivat meille tavan hahmottaa korkean ja matalan yhtä täsmällisesti kuin todellisen” (7)

Myös japanilainen Seiobo kuuluu noihin enkeleihin, koska viesti voidaan ilmoittaa vain hyvälle kuninkaalle, jolla on ”etäisyyden ja mittasuhteiden täydellinen tuntemus”. Sillä aikaa kun yleisö on tanssin lumoissa – kuningas näkee millainen on todellinen Taivas: ”rajaton tila jossa ei ole yhtikäs mitään, ei edes pienen pientä hetkeä, kuten tämä tässä ”

Kraznahorkai luonnehtii Nobel -luennossaan entisten enkeleiden lisäksi myös nykyisiä. Aikana jolloin suunnat ja etäisyydet, suhteiden taju on hukassa koska ei ole korkeutta, enkelitkin ovat eksyksissä. He ovat tavallisia ihmisiä jotka on helppo tunnistaa

”he astelevat elämäämme ikään kuin eri tempossa, eri tahtiin, eri melodian mukaan kuin mitä me täällä astelemme … heidän ympärillään ei aaltoile minkäänlaista sanomaa, ei ole valoa, joka kuiskaisi korvaamme, he eivät nimittäin sano sanaakaan, ikään kuin he olisivat menneet täysin mykiksi, he vain seisovat siinä ja katsovat meihin ” (8-9)

Kun Krasznahorkai hahmottaa entiset enkelit ja nykyiset, osoittautuu, että Seiobo tuolla alhaalla on lohdullinen ja toiveikas vain siksi että se on kadonneiden merkitysten kuva. Se on korkeuksien tajun esitys. Kyse ei ole Taiteesta saavutuksina, laadullisina huippuina, vaan korkeuden tajusta taiteen historiassa. Sinä, joka et välitä Leonardosta etkä Johan Sebastian Bachista, sinä olet ihminen, jolla on pelkästään lähimuisti, eikä mitään tajua renessanssista:

”näin sinä hylkäsit tieteeseen, kauneuteen ja moraalisesti hyvään perustuvan ylevän ja yhteisen omaisuuden” (14)

Teoksen nykyaikaan sijoittuvista osista voi löytää havahtumisia ja korkeuksien tajua, mutta tunnelma on toinen. Nimetkin sen kertovat: ”Tappaja syntyy” eli ahdistunut ihminen kohtaa taidemuseossa maalauksen, joka vaivaa häntä – kuva on Rublevin Pyhä Kolminaisuus . ”Yksityinen intohimo” puolestaan on luento, jossa barokkimusiikin elähdyttämä harrastaja kertoo kuinka löysi Bachin musiikista hengen ja kulttuurin huipentuman. Mutta kukaan ei ymmärrä tuota intohimoista puhetulvaa, ja luento koetaan pitkästyttäväksi.

”Edessä jokin palaa” taas sijoittuu retriittiin. Rentoutumassa olevat taiteilijat hämmästelevät vanhanaikaisiin vaatteisiin pukeutunutta hahmoa, joka ei näytä työskentelevän koskaan. Eräänä aamuna he löytävät tämän erämaasta, suuren kuopan pohjalta. Hän kaivaa maata niin, että jäljelle jää vain elävän kokoinen hevosen hahmo. Sitten mies nousee kuopasta tikkaita pitkin ja sanoo:

”Niitä on vielä vaikka kuinka paljon” (334)

 

Lázló Krasznahorkai: Seiobo tuolla alhaalla, Suomennos Minnamari Sinisalo ent. Pitkänen. Teos 2026

Lázló Krasznahorkai: Nobel -luento, Suomennos Minnamari Sinisalo, Poesiavihkot #54, 2026

 

Risto Niemi-Pynttäri on kirjallisuuden ja kirjoittamisen dosentti Jyväskylän yliopistosta.