EVA SUNDGREN

Annie Ernaux’n muistelmateos Tytön tarina ilmestyi alun perin vuonna 2016 ja on tänä vuonna ilmestynyt suomeksi. Mestarillisesta suomennoksesta vastaa Lotta Toivanen. Muutama vuosi sinne tai tänne ei merkitse mitään, kun kyseessä on aikaa hyvin kestävä teos, jonka teemat ovat yleismaailmalliset. Näinä tekoälylietteen aikoina tällaiset persoonalliset mestariteokset ja niiden loistavat suomennokset ovat suuri ilon aihe. Kuten Ernaux’n muutkin teokset, tämä on kulttuuris-yhteiskunnallinen, filosofinen sanataideteos eikä perinteinen muistelmateos, jossa kerrotaan kronologisessa järjestyksessä kattavasti tapahtumista ja ihmisistä.

Tytön tarinan lähtökohta on kesällä 1958 järjestetty leiri, jonne 17-vuotias Annie Duchesne pääsi ohjaajaksi ja jossa hänellä oli ensimmäiset seksikokemuksensa. Mutta siitä kesästä on pitkä aika ja sen tapahtumiin liittyy ristiriitaisia tunteita.

Ernaux’n kerrontatekniikka perustuu eri tarkasteluetäisyyksiin, joiden avulla kirjailija yrittää ymmärtää aihettaan. Kertoja puhuu toisinaan tytöstä ulkopuolisena tarkkailijana ja olosuhteiden dokumentoijana. Tekniikka etäännyttää muistelijan kipeistä kokemuksista ja tarkastelee niitä ajallisen etäisyyden muodostaman linssin läpi, kuin ötökkää mikroskoopilla. Tytöstä ei ole yhtään valokuvaa vuoden 1958 kesältä. Muistelija ei usko, että kukaan leiriläisistä muistaa tytön. Hän haluaisi itsekin unohtaa tämän ja menettää halunsa kirjoittaa vuoden -58 tytöstä, kuten hän tätä nimittää.

Välillä Ernaux kertoo minämuodossa ja käsittelee kirjoittamisprosessia. Hän aloitti tämän projektin jo vuonna 2003, sillä hänen on pakko kertoa tytöstä. Hän oli kuitenkin kirjoittanut päiväkirjoihinsa muistiinpanoja aiheesta jo 20 vuoden ajan.

”Yli kymmenen vuotta ja yksitoista kesää on vierähtänyt, vuodesta 1958 on siis kulunut jo 55 vuotta, on ollut sotaa, vallankumousta, ydinvoimalaonnettomuutta, kaikenlaista, mikä hiljalleen unohtuu.

Jäljellä oleva elinaikani hupenee. Väkisin tulee vastaan viimeinen kirja, niin kuin tulee viimeinen rakastaja ja viimeinen kevät, vaikka mikään merkki ei varoita siitä etukäteen. On ahdistavaa ajatella, että voisin kuolla kirjoittamatta tytöstä, jonka jo varhain nimesin ”vuoden -58 tytöksi”. Tulee päivä, jolloin häntä ei enää muista kukaan. Tytön omakohtainen kokemus jää kertomatta, ja se on silloin eletty turhaan.” (s. 13)

Ernaux yhdistää taitavasti objektiivisen ja subjektiivisen. Tavallaan hän puhuu itsestään mutta ei kuitenkaan – ei ainakaan sellaisella tympäisevällä ja kiusallisella tavalla kuin monet nykyajan julkkikset. Tarkastelemalla vanhaa valokuvaa tytöstä Ernaux pohtii ikiolennaisia kysymyksiä ajasta ja identiteetistä. Missä mielessä hän ja tuo tyttö ovat sama tai eri henkilö? Mitä kaikkea hän, vanha kirjailija, tietää tuosta tytöstä ja siitä maailmasta, jossa tämä eli? Tällaiset kysymykset koskevat meitä kaikkia ja muuttuvat iän karttuessa yhä painavammiksi.

Ernaux pohtii tapansa mukaan myös muistoja ja muistamista. Hän etsii netistä leirillä aikoinaan olleita ohjaajia ja leikittelee ajatuksella, että soittaisi heille, esiintyisi 1950–60-lukujen kesäleirien tutkijana ja kysyisi kaiken muun ohessa, muistavatko he tytön. Hän tarkastelee muistikuviaan tytön kokemuksista kuin vanhoja filminpätkiä ja antaa välillä muistojen herätä henkiin. Tai ehkä ne sittenkin ovat rekonstruktioita. Se ei kuitenkaan ole olennaista, sillä leiripaikkakunta on vain S ja muut henkilöt ovat kirjaimia.

Tyttö on innoissaan päästessään leiriohjaajaksi, koska se on askel kohti itsenäisyyttä vanhemmista ja katolilaisesta tyttökoulusta. Hän huomaa pian olevansa ohjaajista ainoa uskonnollisen opinahjon kasvatti, mikä aiheuttaa ulkopuolisuuden tunnetta. Hän ei ymmärrä muiden juttuja, ja hänelle on uutta, että tytöt ja pojat voivat tehdä asioita yhdessä. Hän on kokematon ja naiivi sekä lumoutunut vapaudestaan. Hän on tohkeissaan, kun pääsee kolmantena leiripäivänä ensimmäistä kertaa elämässään bileisiin, jotka olivat jonkin leirirakennuksen kellarissa leirillä olleiden lasten mentyä nukkumaan.

Leirin pääohjaaja H hakee häntä tanssimaan ja tuijottaa häntä koko ajan intensiivisesti. H vie pian tytön huoneeseensa ja se, mitä heidän välillään tapahtuu tai oikeammin mitä H tekee, on valistuneen nykylukijan mielestä järkyttävää ja oksettavaa. Siitä on erotiikka kaukana. Se kestää viisi minuuttia, ja siitä tulee välittömästi mieleen Me too ja Gisèle Pelicot. Tunnevaikutelmia tehostaa lakoninen, lähes kliininen selostus tapahtumista. (Samalla kun säälin vuoden -58 tyttöä, nostan hattua kirjailija Annie Ernaux’lle.)

Hämmästyttävää kyllä, saamme tietää, että tyttö oli tapahtumien jälkeen jonkinlaisessa onnenhuumassa, ja hän kertoi heti kämppäkaverilleen, että oli ollut pääohjaajan kanssa sängyssä. Ernaux paljastaa:

”Kerron nyt ensi kertaa vuoden 1958 elokuun 16.–17. päivän välisestä yöstä ja olen siitä hyvin iloinen. Tämän lähemmäksi todellisuutta tuskin pääsen. Kokemus ei ollut kauhea eikä hävettävä. Se oli silkkaa tottelevaisuutta ja ymmärtämättömyyttä tapahtuneesta. Tämän syvemmälle kahdeksantoistavuotiaan itseni mieleen en pääse, en hänen tietämättömyyteensä tulevista tapahtumista, sunnuntaista joka on juuri valjennut.” (s. 38)

Tyttö on todella tietämätön, tynnyrissä kasvanut ja sosiaalisesti kömpelö. Hän kokee monia nöyryytyksiä tajuamatta itse, että ne ovat nöyryytyksiä. Muut leiriohjaajat pitävät tyttöä pilkkanaan, mutta hän ei ymmärrä sitä itse. Hän luulee olevansa rakastunut tai ainakin ihastunut ja että hänellä olisi H:n kanssa suhde ja yhteinen tulevaisuus. H on kuitenkin 22-vuotias kihloissa oleva liikunnanopettaja, joka vain käyttää häntä hyväkseen, kuten ilmeisesti muitakin, jotka sen sallivat.

”Tyttö ei luovu H:sta, odottaa ainoastaan, että H ottaa hänet jonain iltana ohimennen, kyllästyttyään vaaleaan ohjaajatyttöön, säälistä tai ihan mistä syystä tahansa. Tytön H:ta kohtaan tuntema kaipuu, tarve luovuttaa kehonsa H:lle, vie häneltä kaiken omanarvontunnon.” (s. 45)

Kuten huomaamme, vuoden -58 tyttö oli oman aikansa tuote eikä hänellä ollut sitä ymmärrystä, joka hänellä – tai sillä henkilöllä, joksi hän on pikkuhiljaa tullut – on vuosikymmeniä myöhemmin. Tyttöjen ja naisten seksuaalinen hyväksikäyttö ja alistaminen oli pitkään, ja on valitettavasti edelleen, ranskalaisen kulttuurin mätäpaise, kuten monen muunkin kulttuurin. Tämä on käsittääkseni syy, miksi Tytön tarina ei ole vain yksittäisen tytön tarina.

Aikoinaan tuo tyttö oli vain vähäpätöiseksi katsottu olento, joka yritti löytää paikkansa yhteiskunnassa omista osin puutteellisista lähtökohdistaan, ja joka kaipasi rakkautta ja hyväksyntää. Mutta nyt hän on kokenut vanha nainen, älykkö ja arvostettu kirjailija, joka kaiken lisäksi elää yhteiskunnassa, jossa asioista voi puhua huomattavasti avoimemmin kuin vuosikymmeniä sitten. Asetelma on kutkuttava, sillä kirjailija voisi kostaa häpäisemällä menneisyyden henkilöt, jotka ovat helposti löydettävissä nykyteknologian avulla. Sitä hän ei tietenkään tee, siihen hän on liian sivistynyt ja hienotunteinen. (Melkein toivoin, että hän olisi tehnyt.)

Tyttöparka on lumoutunut vapaudestaan, sillä nyt hän on melkein aikuinen leiriohjaaja eikä enää nunnien pitämän koulun tiukassa kontrollissa. Vaikka tyttö voi valvoa vaikka koko yön, vapaus on kuitenkin näennäistä, sillä tyttö ei ymmärrä sosiaalisia normeja. Häntä aletaan pitää huorana ja kohdella sen mukaisesti: ”Pojat menevät suoraan asiaan, he arvelevat, että tytön maine antaa heille siihen luvan.” (s. 49) Tyttö ei häpeä, sillä hän ei tunnista itseään huorapuheista. Koska tyttö on kasvatettu tynnyrissä, hän osaa vain uskonnollisia lauluja eikä tiedä mitään seksuaalisesta epätasa-arvosta eikä kaksinaismoralismista.

Kirjailija tarkastelee tyttöä empaattisesti ja oivaltaa asioita tämän elämästä kirjoittaessaan siitä. Ymmärrän, miksi tytön tarina oli pakko kirjoittaa ja miksi se oli jotenkin luotaantyöntävä työ.

Tytön tarve kuulua joukkoon ja saada hyväksyntää ohittaa kaikki nöyryytykset. Tämäkin teema on yleismaailmallinen ja tunnistettava. Miten vaikeaa onkaan (monille) olla teini-ikäinen! Itsensä jatkuva peilaaminen muihin, hyväksymisen tarve ja ryhmäpaine saavat nuoren tekemään mitä typerimpiä ja vastenmielisimpiä tekoja. Kiusaamiskierre yltyy, kun kiusaajan ja kiusatun roolit vaihtelevat ja kosto elää. Kehittymättömien aivojen hukuttaminen viiniin tuottaa lisää typeryyttä.

Ernaux tekee tiliä aikakauden ja kulttuurin eikä vain oman menneisyytensä kanssa. Hän peilaa elokuun 1958 tapahtumia kirjoittamisajankohtaan eli vuoteen 2015, jolloin sana siveettömyys kuuluu menneisyyteen. Hän kehystää tytön elämää kertomalla, mitä ulkopuolisen maailman tapahtumista välittyi tv:stä ja mitä hän itse niistä muistaa. Hän etsii netistä tietoa ajan tapahtumista ja niiden uutisoinnista. Tyttö eli kuitenkin leirillä omassa kuplassaan, Algerian attentaatit eivät häntä koskettaneet. Kerrottuaan leirin tapahtumista Ernaux kokee, että on ”vapauttanut vuoden -58 tytön, rikkonut lumouksen, joka on yli viisikymmentä vuotta pitänyt häntä vankina jylhässä vanhassa rakennuksessa (—)”.

”En voi lopettaa tähän. Minun on jatkettava, kunnes pääsen tiettyyn menneisyyden pisteeseen, joka on kertomuksessani tulevaisuutta, kunnes pääsen yli leirin jälkeisestä kahdesta vuodesta. Kun istun nyt tässä kirjoituspaperin ääressä, nuo vuodet eivät ole minulle menneisyyttä, vaan väkevästi, etten sanoisi totuudellisesti, tulevaisuutta.” (s. 66)

Pääsemme siis vielä seuraamaan tytön elämää ja sen rekonstruktioprosessia tulkintoineen. Vaikka tyttö ei hävennyt leirin tapahtumia, niistä jäi häneen jälkiä, jotka jäivät kummittelemaan. Tyttö etsii paikkaansa maailmassa, yrittää asioita ja epäonnistuu toisinaan. Luokanopettajakoulutuksessa hän tajuaa, ettei sovi alalle. Hän viettää Lontoossa puoli vuotta au pairina. Tulevaisuuden kannalta on merkityksellisintä, että hän aloittaa kirjallisuuden opinnot. Loppu onkin historiaa.

 

Annie Ernaux: Tytön tarina, suom. Lotta Toivanen, Gummerus 2026.

Eva Sundgren on kirjoittamisen ja sosiologian maisteri Jyväskylän yliopistosta.