RISTO NIEMI-PYNTTÄRI

Orvoksi jäänyt Demon Copperhead kertoo hulvattoman värikkäästi vaikeasta lapsuudestaan ja nuoruudestaan. Eletään 1990- luvun jälkeistä syrjäisen pikkukaupungin kurjimuksessa Appalakkien vuoristoseudulla. Nuoren Demonin tie johtaa samaan jamaan, mihin lukemattomilla muillakin. Opioottikriisi paisuu seudulla aivan hallitsemattomaksi, Demon selviää monet eivät.

Demon kertoo tästä kaikesta itseironisella, joskus hyväntahtoisella, joskus raivoisalla tyylillään. Sanailun takaa voi tunnistaa sitkeän kamppailun kurjuutta vastaan. Antero Tiittulan käännöksessä välittyy erittäin hyvin tämä railakkaasti jutusteleva tyyli, sekä todellisuus sen taustana.

Barbara Kingsolver on kotoisin noilta Appalkkień seuduilta. Kun Demon Copperhead-romaani sai Pulizer palkinnon (2023) Kingsolver perusti tekijänpalkkioilla parantolan opioottiriippuvaisille naisille. Se toimii Lee Countyn alueella, minne romaanin tapahtumat sijoittuvat.

Tämä Appalakkien seutu on tarjonnut Amerikalle luonnonvaransa, metsät ja maapohjan hiilen, sekä tupakkaa poltettavaksi. Silti alue on jätetty koulutuksen ja hyvinvoinnin kannalta täysin syrjään.  Amerikkalaiset ovat pitkään pilkanneet juuri näiden seutujen köyhiä. On naurettu telkkarin ääressä Hillbilly -sarjoille, joissa ”maalaisperhe törttöili kaupungissa, narut vöiden tilalla, kanniskeli ikivanhoja kivääreitä ja ajoi ikälopulla autonromulla.” (84).

Kingsolver kertoo, että romaaniaan varten hän on haastatellut runsaasti Lee Countyn opioottikriisin kokeneita ihmisiä. Heidän puheitaan on romaanissa, joten kirjilija koki luonnolliseksi palauttaa Demon -romaanin tuotot alueelle, josta sen kieli ja tarinat ovat peräisin.

Demon on sosiaalikriittinen romaani samalla tavalla kuin 1800 -luvun klassikko David Copperfield. Charles Dickensin päähenkilö oli myös orpo lapsi ja työorjuudessa. Dickensin romaani oli ensimmäisiä, joissa puututtiin vakavasti lapsityövoiman käyttöön.

Kingsolverin romaanissa orvoksi jäänyttä Demonia sijoitellaan surkeisiin koteihin, jotka hankkivat tuloja sijoituslapsista. Lisäksi he hankkivat lisätuloa pakottamalla lapsia pimeisiin töihin.

Raporteissa he satuilevat sijoituslastensa hyvästä hoidosta. Eivätkä sosiaalityöntekijät jaksa huolestua lasten kohtelusta. Kuten työuupunut rouva Pussisilmä, joka järjesteli lapsia sijoituskoteihin, muttei välittänyt heistä. Kyse oli pimeän lapsityövoiman käytöstä 1990 -luvulla. Tietysti lastenhuollossa yritettiin, monet työntekijät kuuntelivat lapsia ja lapset kiintyivät heihin. Parhaat vaihtoivat alaa – ja lapsilla hylätyksi tulemisen kokemus toistui.

10-vuotiaana Demon joutuu sijoitetuksi kaoottisen sotkuiselle farmille, poikajoukkoon, osaksi depressiivinen leskimiehen epätoivoista tilanhoitoa. Päivät olivat täysiä, varsinkin tupakan leikkaamisen aikaan. Silloin pojat olivat koko kuukauden pois koulusta.

Työ muistutti heinän nostamista seipäille; paitsi että korret olivat paksuja ja parimetrisiä, ja leikkauskohdista valui nikotiinia. Kestokyvyn rajoilla puurtanut Demon pelastettiin pellolta nikotiinimyrkytyksen saaneena. Demon sanailee osuvasti:

”Kierros tupakkapalveluksessa voi tuntua jaksolta helvetissä, ja siitä palatessa voi tuntea olevansa kuin sotaveteraani, ylpeä, loppuun kulutettu, sekaisin ja arvostusta kaipaava.” (118)

Koulussa Demon oli syrjään vetäytyvä lapsi jota välteltiin ja kiusatiin: syynä huonon vaatteet, lika ja paha haju sekä täydellinen itsetunnon puute:

”Tiedoksi vain, etten ollut aina vihannut koulua. Minut tunnettiin joskus siitä, että yritin ihan kunnolla…Jossain kohtaa sitä enää vähät välittää jos toiset pitävät arvottomana. Lähinnä koska itse on päätynyt samaan tulokseen ennen heitä.” (194).

Kun Demon oli 11 v, hän lajitteli jätekasoja aina koulupäivän jälkeen. Hän oppi miten vanhoista akuista valutettiin hapot. ”Ei siinä, että roskakasoissa olisi sinänsä mitään vikaa. Tykkäsin niistä kuin kuka tahansa poika.” (176) Farkuissa näkyi hapon syövyttämiä reikiä.

Kun Demonin nuori äiti kuolee yliannostukseen, poika karkaa. Hän liftaa satoja maileja kohti kohti epämääräistä mummolaa, vailla tietoa osoitteesta, lähes vaiston varassa. Kun isoäiti löytyy, tapahtuu kaivattu muutos parempaan.

Isoäiti Betsy Woodall on muunnelma Dickensin railakkaasta ja lapsille hyväntahtoisesta Betsey Trotwoodista. Romaanista löytyykin monia Dickensin henkilöhahmoja, tosin vailla sentimentaalisuutta ja nykyaikaisia. Kingsolver käyttää Dickensin henkilöhahmojen nimiä vain hieman muunneltuina. Jos lukija haluaa tehdä vertailuja niin wikistä löytyy Demon Copperhead -nimellä henkilöhahmojen vertailut.

Dickensin railakas mutta lapsille hyväntahtoinen Betsey Trotwood on muuttunut tyttöjen puolesta taistelevaksi Betsy Woodalliksi. Tämä järjestää Demonille hyvän sijoituskodin. Mukavista oloista kertominen vaikuttaa romaanin kohdalla suvannolta. Kertojan sanailu ei ole edellisen tasoista. Demon on kuuluisan valmentajan perheessä, ja hän saa kunnon valmennuksen amerikkalaiseen jalkapalloon. Lee Countyssa se merkitsee tähteyttä, ja nuorelle Demonille on tarjolla kaikkea: kavereita ja ihailua, rahaa ja muotivaatteita.

Koulussa tapahtuu muutakin hyvää, sillä koulun kaksi parasta opettaa kiinnostuvat Demonista. Kuvisopettaja antaa aikaansa ohjatakseen häntä sarjakuvien piirtäjänä, lisäksi Demon saa harvinaisen hyvää opinto-ohjausta yhteiskuntakriittiseltä opettajalta. Ja vaikka koulu ei vieläkään suju, niin silti Demon saa aidon sivistyksen suuntaviitat.

Mukava elämä kääntyy pian varsinaiseksi myrskyksi. Lee Countyn opioottikriisi riistäytyy valloilleen, Demon ja kaikki hänen nuoret ystävänsä ovat pian koukussa.

Romaanin huipennus on rakennettu hienosti niin, että Demon rakastuu. Tyttö on kuin enkeli. Dori on huumauksen ja stimuloivien aineiden vertauskuva, samalla lähes voittamattoman riippuvuuden syöveri. Se oli ensikohtaamisesta alkaen sitä:

”Muistin kyllä. Miten katselin Dorin naamaa ja kroppaa ja tunsin, kuinka hän humahti suoniini kuin huume.” (476)

Heidän yhdessä olonsa on aina huumaava, se meni veriin, tapaaminen toisensa jälkeen, eikä koskaan muuttunut arkiseksi. Heidän keskinäinen, hellä huolenpito oli annosten jakamista.

Heistä tuli diilereitä: kipulääkkeiden hankkiminen ja myynti tarjosivat toimeentulon ja omat tabletit. Sitten Demon kuulee, että kyse on laajasta epidemiasta. He ovat osallisina lääketeollisuuden kammottavassa bisneksessä.

”Ne teki tämän meille” kertoi sairaanhoitajana toimiva aikuinen ystävä ”Eikä kyse ollut vain sun ikäisistä nuorista. Tajuatko mitä mä tarkoitan ? Jos ne on vanhoja, sairaita, työkyvyttömiä ? Ne tarvii reseptinsä. Jos ne on töissä, ne ei saa yhtään sairaslomaa eivätkä voi käydä tapaamassa minua kuin kerran vuodessa, joten mitään seurantaa ei ole. Nekin tarvii reseptinsä.” (469).

Lääkeyhtiössä on katsottu dataa ja huomattu että ongelmainen Lee County on kultakaivos. He ovat ottaneet selville lääkärit, joilla on eniten kipupotilaita. Sitten he ovat keskittäneet markkinointinsa Lee Countyn kaltaisille taantuneille alueille. Vanhat narkkaritkin ovat huomanneet miten aineita saa nykyään ilman poliisin pelkoa. Opiaattien myyntikampanjat ovat siis onnistuneet täydellisesti.

Demon Copperhead todistaa, että romaani on erinomainen muoto tutkia ja tarkastella sosiaalisia kriisejä. Kyse ei siis ole yhteiskunnallisten ongelmien pukemisesta viihdyttävään muotoon, vaan romaani on myös asian tutkimista.

Se on ongelman elämistä sisältä käsin, ongelman punoutumista ystävyyden ja lojaalisuuden verkostoihin. Samoin kuin pätevä sosiologinen tutkimus muuntaa ongelman oman kehikkoksa mukaisesti, samoin kirjailija voi tutkia ongelmaa romaanin kehikossa. Kingsolver on onnistunut juuri tässä.

Kingsolverilta on suomennettu Liken kustantamana myös Myrkkypuun siemen (1999) ja Täyttymysten kesä (2001), Demon Coperhead on Gummeruksen kustantama ja toivottavasti suomennoksia saadaan lisää, esimerkiksi Kingsolverin esseitä.

 

Barbara Kingsolver: Demon Copperhead suom. Antero Tiittula, Gumerus 2025. s.617

Risto Niemi-Pynttäri on kirjoittamisen ja kirjallisuuden dosentti Jyväskylän yliopistosta