PEKKA J. PAUSSU

Sidonie-Gabrielle Colette (1873-1954), joka käytti kirjailijana vain sukunimeään, oli Ranskan kulttuurielämän kenties ensimmäisiä suuria naispuolisia hahmoja.
Hän kirjoitti viidellä vuosikymmenellä, kymmenittäin teoksia joista varsinkin romaanit ylsivät suuriin painosmääriin. Suomeksi niistä on aiemmin ilmestynyt Chéri, Claudinen koti, Vilja oraalla ja Chérin loppu.

Kriitikkonne tunnustaa tässä vaiheessa ettei ole lukenut niistä ainuttakaan, eikä tehnyt sitä myöskään tätä arvioita pohjustaakseen, vaan halusi lähestyä käsillä olevaa teosta ilman niiden antamaa tukea, tai painolastia. Toisaalta siksikin, että niillä on maine enemmän juuri naisille suunnattuna kirjallisuutena – jos vielä saa selitellä?

Riippumatta siitä onko kyseessä tyypillinen asenteellisuus vaiko vain laiskuus, niin tässä tapauksessa mainittu on perusteltuakin. Ensimmäistä kertaa suomeksi ilmestyvä Puhdas ja epäpuhdas on Coletten tuotannossa poikkeavassa asemassa taiteellisesti kunnianhimoisena ja kerronnaltaan uudistavana romaanina, jota hän itse piti parhaana teoksenaan. Joka herättikin kiinnostukseni tarttua siihen, juuri nähdäkseni että olisiko kyse jostain joka puhuttelisi yhtä lailla mieslukijaakin ja osoittaisi ennakko-odotukseni vain olkiukoksi?

Puhdasta ja epäpuhdasta luonnehditaan takakansitekstissä ”kiertomatkaksi vuosisadanvaihteen Pariisin eroottiseen alamaailmaan ja sen hämäriin oopiumiluoliin (…)”. Tämä on kuitenkin vain pintaa, ja pelkkä osittainen, harhaanjohtavakin tiivistys teoksen luonteesta. Joka ei ole raflaava, päihteellisen paheellisuuden kuvaus, eikä Colette itse uponnut ajan hengen mukana sellaisten syövereihin. On sanottu, että hän joi viiniäkin vain hyvän maun vuoksi, vähän kerrallaan.

Kerrontaa kuljetetaan tiheiden havaintojen, vaikutelmien ja ajatelmien kautta enemmän kuin ulkoisten tapahtumien kuvaamisen myötä. Tässä hän on todellakin sukua Marcel Proustille, joka nojautuu paljolti samanlaiseen kerrontatapaan mutta usein hidastaen sitä vielä enemmän. Vaikka itse Proustkin saa teoksessa kritiikkiä osakseen, Colette ei siis ole kuvia kumarrellut.

Teoksen rakenne on haastavankin epäyhtenäinen ja sen henkilöhahmot, kertojaa myöten, tuntuvat pikemminkin vain identiteeteiltä kuin kokonaisilta ihmisiltä, ja kuvauksessa on tärkeämpää, mitä heidän häilyvien naamioidensa takana piilee. Colette himoitsee niin ihmisten kuin asioidenkin sisimmän paljastumista, ja Proustinkin tapaan esineillä, vanhaa Ranskaa henkivillä symbolisilla objekteilla on merkitystä asioiden kuvastimina. Vai kenties jonain koristeellisena, parnassolaisena estetiikkana vain sen itsensä vuoksi? Lukijana jään jatkuvasti aprikoimaan, mutta kiusaantuminen on vain miellyttävää laatua. Vyöry on välillä hengästyttävää:


Eräänä kevätpäivänä, jolloin navakka tuuli riipi Avenue du Bois’n juudaksenpuiden lehtiä, ”hautajaishajusteiden” tuoksut kuvottivat minua siinä määrin, että tahdoin aukaista ikkunan, mutta se oli naulattu kiinni. Tuo paljonpuhuva yksityiskohta oli kuin korukuvio jo muutenkin ylenpalttisessa teemassa! Punertavia autereita, hämärään kätkeytyviä kultaisia reliefejä, suljettujen ovien takaisia kuiskauksia, kiinalaisia naamioita, seinille ripustettuja vanhoja soittimia, jotka pysyivät mykkinä paitsi silloin, kun äkisti sulkemani oven tärähdys sai ne heikosti uikahtamaan… (s.92-93)

Samalla tavoin hän paljastaa ihmissuhteidenkin kovin moninaiset luonteet; niiden ainaisen puhtaan kuin epäpuhtaankin, mutta vailla moraaliarvostelmien saarnaavuutta, sellaisten tuolla puolen, vain ominaisuuksina sinänsä. Olivat ne sitten hetero- tai homoeroottisia, tai ennen kaikkea jotain siltä väliltä.
Erityisesti läsnä ovat seksuaalisen identiteetin kysymykset, ja sukupuolen ilmentämisen problematisointi siten, että se voikin olla vain rooli ja ailahteleva sukupuolikokemus. Kulttuurihistoriallisesti kuvaukset esimerkiksi ristiinpukeutumisesta ja naisten välisestä rakkaudesta olivat normeja rikkovina edellä aikaansa.

Pohdinnat kehkeytyvät usein hengeltään filosofisiksi, lyyrisinä ja ilman akateemisen filosofian käsitteellisen lähestymistavan raskautta. Vaikka lukija ei olisikaan kiinnostunut ikääntyneen naisparin yhteiselämästä, kasvavat Coletten kypsät ja harkitut havainnot universaaleiksi välttäen imelän sentimentaalisuuden – tyyli lähestyy esseistiikkaa, jolla on merkittävä osa teoksen arvoa.

Miten arka olinkaan, ja edelleen nainen, vaikka olinkin uhrannut pitkät hiukseni ja tekeydyin nuoreksi mieheksi! ”Pitääkö kukaan meitä naisina?” ”Jo vain, naiset.” Vain naiset eivät erehtyneet vähääkään. Sonnustauduin sellaisiin merkkeihin kuin kovitetuilla kauluksilla ja poimutetulla miehustalla ehostettuun paitaan, toisinaan liiveihin ja aina silkkiseen rintataskunenäliinaan, kun vietin aikaani riutuvassa seurapiirissä, joka sinnitteli tunnetun maailman laitamilla. Vaikka tavat, hyvät ja huonot, eivät olisi 25-30 vuodessa muuttuneet, tuon ahtaalle ajetun lahkon perustuksia jäyti vähitellen itsetuhoon johtava eristäytyneisyyden henki. Pelosta väristen he yrittivät pysyä elossa hengittämällä jotakin muuta kuin tekopyhyyden raskauttamaa ilmaa. He peräänkuuluttivat ”yksilönvapautta” yhtäläistä olemassaolon oikeutusta itselleen ja homoseksuaaleille. (s.73)


Coletten työllä oli suuri merkitys sille, kuinka naiskirjailijat saivat 1900-luvun mittaan yhä enemmissä määrin tasaveroisen aseman. Hänen esitaistelijan luonteeseensa kuului pysytteleminen erossa kritisoimastaan hyökkäävästä feminismistä, vaan johtaminen pikemminkin teoin ja esimerkein – joilla saikin lopulta arvostusta kriitikkona ja kirjailijana, osoittaen että nainen pystyy niissä tasan samaan kuin mieskin.

Sampsa Laurisen suomennos tavoittaa hyvin alkutekstin vaikeita nyansseja ja tekee kunniaa Coletten lauserakenteiden taidokkuudelle. Tekstin luonne näyttää että haastetta on taatusti ollut. Kun kirjan loppuun on lisätty kirjailijahenkilökuva sekä selityksiä, niin niidenkin ansiosta on editio kaiken kaikkiaan ensiluokkaista työtä.
Hyvä osoitus, kuinka ranskalaiset taitavat pienten, koukeroisten mutta henkevien romaanien lajin täydellisesti. Ne eivät sisällä suuria, käänteitä tarjoilevia kertomuksia, vaan taikuus on pysähtymisessä, hetkien havainnoinnissa.

 

Colette: Puhdas ja epäpuhdas ( Le Pur et l’Impur, 1941) Suomennos Sampsa Laurinen  Kustantamo S&S 2025, 208s.

Pekka J. Paussu on kirjallisuuden ja kirjoittamisen maisteri Jyväskylän yliopistosta