TOMI SIRVIÖ

Vuonna 2014 Francis Blundy kirjoittaa runon vaimolleen syntymäpäivälahjaksi ja lausuu sen juhlissa, joihin on kokoontunut taiteilijoita, tutkijoita, eläinlääkäri ja muuta naapurissa asuvaa yhteiskunnan kermaa. Runoa ei julkaista ja se katoaa. Sen maine kasvaa. Vuonna 2119 kirjallisuudentutkija Tom Metcalfe haluaa saada runon käsiinsä ja julkaista sen. Apunaan hänellä on muun muassa seurueen sähköpostiviestit, blogipostaukset, päiväkirjat ja pariskunnan hakuhistoria sekä kansallinen tekoälypalvelu NAI. Mitä runossa oli sellaista, jota Blundyn vaimo, kirjallisuudentutkija Vivien Blundy, ei halunnut julki?

McEvanin teos rakentaa kahta lukijalle vierasta todellisuutta: 2010-luvun kirjailijapiirien maailmaa ja 2110-luvun vedenpaisumuksen maailmaa. Romaanin alkupuolella Tom kertoo juhlista. Hän on kuin kaikkitietävä kertoja, jolla onkin rajoitteensa: hän vain kuvittelee mitä kukin osallistuja on ajatellut. Tom tiedostaa tämän:

“Olisin voinut olla siellä. Minä olen siellä. Tiedän kaiken, mitä he tiesivät –ja vielä enemmän, koska tiedän jotain heidän salaisuuksistaan ja tulevaisuudestaan. Tiedän myös heidän kuolinpäivänsä. On tuskallista, että he ovat niin eläviä, mutta poissa.” (s. 40.) 

Teos on täynnä samankaltaista metafiktiivisyyttä.

Romaanin maailmanrakennus toimii parhaiten, kun menneisyyden ja tulevaisuuden maailmoja verrataan keskenään. Esimerkiksi 2110-luvun ihmisen eliniänodote on 62 vuotta, kun taas jokainen kuuluisissa juhlissa vieraileva tulee täyttämään 65 vuotta.

Maisemakuvaus vieraannuttaa 2010-luvun luonnon. Kuvausta leimaa tunne, että vielä jotakin on tai oli tehtävissä:

“Luonnonkukat olivat monin paikoin väistyneet nokkosten tieltä. Lintujen, perhosten ja pienten nisäkkäiden kannat olivat taantuneet voimakkaasti, mutta teoriassa ne olisi voitu hyvällä hoidolla palauttaa ennalleen. Seuraavan kukkulan takana saattoi tietysti olla voimalinja ja suurkanala. Rauhan saattoi rikkoa moottorisahan pärinä tai läheiseltä sotilaslentokentältä ilmaan nousseen suihkuhävittäjän jyly sen pyyhkäistessä matalalta yli.” (s. 28–29.)

Kuvauksessa painotetaan, että varmaa tietoa ei kertojalla asioista ole. Teollisuuden ilmiöt ovat yhtä aikaa sekä luonnon vastakohtia että osa sitä.

2110-luvun maailma on ankea. Suklaa on vielä kalliimpaa kuin nykypäivänä, eivätkä kirjallisuuden yliopisto-opiskelijat jaksa lukea satasivuista kaunokirjallista teosta. Kovinkaan paljon ei maailma ole kulttuurisesti muuttunut nykypäivästä. Sen sijaan vedenpaisumus on tehnyt mantereista saarivyöhykkeitä, eikä kuivaa maata ole vaellettavaksi asti. Talojen ikkunat ovat hiekkakadon takia pieniä. Ilmaston lämpeneminen kuitenkin on hiljentynyt ydinkatastrofin tuoman, neutralisoivan ydintalven seurauksena, ja jotkin sukupuuttoon kuolleiksi luullut eläinlajit ovat palaamassa. Toisiko Blundyn runo samantapaisen elpymisen myös taiteeseen ja kulttuuriin, joka on näivettynyt, ei vähiten sen takia, että ihmispopulaatio on pienentynyt lukuisten virusten verottamina? Etsintä vie villiintyneille alueille, joilla Blundyn mökki on sijainnut. Noilla erämailla päähenkilö kokee valaistumisen, jossa ihmiskunnan nousu ja tuho vertautuvat vuodenaikojen vaihteluun:

“Uusi kierros voisi alkaa. Vajoamme ja nousemme, mutta jotenkin me selviämme. Se on kuin yksi luonnon rytmeistä, kevään ja syksyn vaihtelu, maapallon hengitys: hiilidioksidia vuoroin sisään, vuoroin ulos. Sivilisaatiollamme on ikää tuskin 10 000 vuotta, pelkkä silmänräpäys maailmankaikkeuden mittakaavassa, joten syklit eivät ole vielä ole meille täysin selvillä. Optimistisesti ajatellen sopeuduimme kerta kerralla paremmin.” (s. 217.)

Romaanin toinen osa on Vivienin kertoma ja sijoittuu vuosituhannen vaihteeseen. Se alkaa kohtauksella lapsikaappauksen yrityksestä, joka rinnastuu shokeeraavasti syrjähyppyyn: Lapsikaappaajakin ”kaipasi seksiä, omaa huviaan siinä sivussa” (s. 232). Kertoja itsekin säikähtää assosiaatiotaan: “Rinnastus oli niin kauhistuttava että nousin ja työnsin sen mielestäni” (s. 232).

Toinen mieleenpainuva rinnastus on alzheimerin taudin samaistaminen kummitteluun:

“Hän sanoi, että hänen äitinsä oli kahteen otteeseen palannut täysin ennalleen, omaksi itsekseen, ja kysellyt huolissaan sukulaisista, joiden nimet oli yhtäkkiä vaivatta muistanut. Sitten hän oli muutaman minuutin kuluttua vajonnut jälleen syvyyksiin pois heidän luotaan. Blundyn mukaan hän oli ollut kuin hukkuva nainen, joka nousee vielä kerran pintaan vetämään viimeisen henkäyksen. Sanoin, että jos Percylle kävisi noin, se olisi todella pelottavaa. Kuin kummittelua.” (s. 274.)

Vivien tulee samalla kommentoineeksi omaa rooliaan toisen luvun kertojana, joka on myös tavallaan kuin kummittelua.

Teoksessa käydään läpi monia viimeaikaisia tapahtumia, kuten koronapandemia ja Venäjän hyökkäys Ukrainaan. Kaksoistornien tuho näytetään Vivianin ensimmäisen, alzheimerin tautia sairastavan aviomiehen yllättävien ja lapsenomaisten reaktioiden läpi. Lähimenneisyyden yksityiskohdat auttavat paikantamaan tapahtumat oikeaan aikakauteen.

Toisessa osassa sekä Vivien että Francis saavat henkilöhahmoina syvyyttä, eivätkä he olekaan enää niin mahtipontisia kuin Metcalfen kuvitelmissa. Kun Vivien tapaa Francisin ensimmäistä kertaa, Francis on arvokas hahmo, joka lausuu suureleisiä, kliseytyneitä lauseita: “Se oli ollut ihme, jotain riemullista. Blundy väitti, että jos niin kävisi minulle, tallettaisin muiston siitä aarteena sydämeeni.” (s.274.) Mutta pian Francis paljastaa nuoruutensa LSD-tripin, jossa on hauskoja yksityiskohtia. Vivien kommentoi tätä suurmiestä riisuvaa vaikutelmaa: ”Hän oli aivan erilainen kuin pelottava hahmo siellä Sheldonianin lavalla” (s. 297). Vivieninkin menneisyydessä on huumeisiin liittyvä tapahtumansa, joka on, päinvastoin kuin Francisin kokemus, traaginen tuoden mielen Trainspotting-elokuvan järkyttävimmän kohtauksen.

Blundy ei pidä vuosituhannen vaihteen kirjallisuustieteellisistä teorioista. Hän pääsee 2110-luvun biografismin tapaisen tylsän kirjallisuudentutkimuksen kohteeksi, joka tulee paljastamaan hänestä epäsuotuisia asioita. Blundy ei myöskään usko ilmastonmuutokseen, joka 2110-luvun maailmassa on jo koettu. Blundyn hahmo valottuu tulevaisuudesta käsin ironisesti.

Romaanissa on keskeistä kaikenlaiset ihmissuhteet. Varsinkin salasuhteet ja syrjähypyt ovat tärkeitä. Ainoita henkilöitä, joka ei petä ihmissuhteessaan, on Tom. Häntä tosin syytetään syrjähypystä sata vuotta sitten kuolleen Vivienin kanssa. Odotinkin ensimmäistä osaa lukiessani, milloin Vivien nousee haamuna osaksi tarinaa. Tämä olisi ollut McEvanin tuotannossa mahdollista, kutsuttiinhan häntä uransa alussa lempinimellä Ian Macabre, sillä hänen ensimmäiset novellinsa ja romaaninsa olivat lähellä kauhufiktiota.

Romaani kommentoi omaa rakentumistaan monin tavoin. Esimerkiksi pariin otteeseen painotetaan, että ratkaisevina, vaikeina aikoina merkittävä kirjallisuus on selkeää. Mitä voimme tietää on liian selkeä, sillä sen paljastukset ovat lähinnä Seitsemän päivää- tai Alibi -tasoa, eikä sen yllätyskäänne kokonaisuudessaan yllätä, vaikka siinä on toisaalta sävyjä, joita en osannut odottaa: muun muassa kysymys siitä, onko runoilijalla oikeus varastaa toisen muistoja. McEwanin romaani on pienimuotoinen sommitelma, jonka punoutumista on pakko ihailla vielä ensimmäisen lukukerran jälkeen. Jaakko Kankaanpää on suomentanut teoksen kiitettävästi, esimerkiksi eräs sanaleikki (puhevika/ puhevirka) on varmasti tuottanut päänvaivaa, mutta siitäkin hän on selviytynyt kunnialla.

 

Ian McEvan: Mitä voimme tietää (What We Can Know 2025). Suomentanut Jaakko Kankaanpää. Otava 2026. 366 s.

Tomi Sirviö on runoilija ja kirjoittamisen väitöstutkija Jyväskylän yliopistodsta.