RIITTA VAISMAA – Meren ja jään maassa
Alkujaan norjalainen, sittemmin tanskalaistunut Kim Leine on saattanut päätökseen Ikuisuusvuono-trilogiansa. Hän on kirjoittanut kolme lähes tuhatsivuista järkälettä etenkin Grönlannin mutta samalla myös sen isäntämaan Tanskan historiasta. Kaikissa kolmessa teoksessa valta ja uskonto tai uskonnot kytkeytyvät toisiinsa. Kolonialismi on kahdessa ensimmäisessä osassa raakaa ja suoraviivaista. Sen sijaan päätösosassa saarivaltion asukkaat elävät varsin sovussa Tanskan kanssa ja pitävät kyseenalaistamatta kuningasta omana hallitsijanaan.
Trilogian viimeinen osa, Henkienmanaajan jälkeen kertoo tapahtumista 1800-luvun jälkipuoliskolta aivan 1900-luvun alkuun. Pari kiinnostavaa hyppäystä Leine on kirjoittanut 1950-luvulle. Sarjan aloittava Ikuisuusvuonon profeetat (2014) sekä keskimmäinen osa Punainen mies, musta mies (2019) ajoittuvat satoja vuosia aiempiin historian vaiheisiin.
Grönlanti ja sen hallinta ovat viime aikoina Donald Trumpin pullistelujen myötä nousseet otsikoihin. Vallasta on taas kyse, tuskin uskonnosta. Trump teki vastaavansävyisen aloitten jo ensimmäisella presidenttikaudellaan, vaikkei siitä noussut tuolloin yhtälaista julkisuutta. USA:lla on ja on ollut valtaa ja vaikutusvaltaa Grönlantiin ennenkin. Vuosina 1940-45 USA miehitti saarivaltiota. Siellä on edelleen USA:n sotilastukikohta, vaikka Grönlanti on Tanskan itsehallintoalue.
Trump tuskin lukee Leinen lähes 3000-sivuista trilogiaa, mutta voisi toivoa, että ainakin jotkut hänen avustajistaan löytäisivät kirjasarjasta perspektiiviä mm. Grönlannin ja Tanskan yhteiseen historiaan.
Jopa hieman huvittuneisuutta tunsin, kun luin nyky-Grönlannin johtavan poliittikon sukunimen olevan Egede ja näin lehtikuvassa hotellin nimeltä Hans Egede. Norjalaissyntyinen ankara lähetyssaarnaaja Hans Egede perusti 1721 Grönlantiin ensimmäisen Tanskan siirtokunnan. Hän on keskeinen henkilö Leinen keskimmäisessä romaanissa Punainen mies, musta mies ja muutaman kerran hänet mainitaan myös päätösosassa Henkienmanaajan jälkeen.
Massivisen trilogian on suomentanut Katriina Huttunen. Ei voi kuin hattua nostaa valtavasta ja onnistuneesta työstä. Urakalle antaa merkitystä se, että suomennokset on saatu varsin pian alkuperäisteosten ilmestymisen jälkeen. Huttusen työ olisi ansainnut kustantajalta kunnon oikoluvun, vaikka sivumäärä ja siis työmäärä melkoinen olisikin ollut.
Trilogian sivumäärää ei kannata pelätä. Leinen kerronta on joustavaa ja niin henkilöt kuin tapahtumatkin kiintoisia ja mukaansa tempaavia.
Viehätyin aikanaan Ikuisuusvuonon profeetoista ja etenkin sen hulvattomasta päähenkilöstä. Tämä lähetyssaarnaaja oli sympaattinen ja inhimillinen. Sen sijaan Punainen mies, musta mies oli raskaampi lukea. Siinä alkuperäiskansaa kohdeltiin rankasti, ja koko teosta väritti Hans Egeden ankaruus, joka tosin aivan lopussa jonkin verran lieventyi. Henkienmanaaja muistuttaa sävyltään, kerronnaltaan ja huumoriltaan Ikuisuusvuonon profeettoja, vaikka onkin selvästi nykyaikaisempi. Kuvaahan Leine Henkienmanaajassa jo toista ja osin kolmattakin vuosisataa myöhempää aikaa. Henkienmanaajan jälkeen on helposti lähestyttävä, ja Leine onnistuu kuvaamaan henkilöiden vaiheet erittäin kiinnostavasti. Onpa juonenkulussa myös jännitystä.
Henkienmanaaja alkaa, kun veljekset ovat kaivamassa piilotettua kultaa toisen veljeksen, sittemmin koko teoksen keskeisen henkilön, Sydprøvenin katekeetan Hanseeraqin vaimovainajan haudasta. Kulta on peräisin kaivoksesta, missä monet kirjan miehet ovat olleet töissä. Kullan omistus on vähintäänkin kyseenalainen. Vanhempi veljeksistä Jørgen lähtee kuljettamaan kultaa Kööpenhaminaan, missä se on tarkoitus myydä hyvään hintaan.
Kulta pilkahtaa tarinassa aika ajoin, mutta se ei ole niin keskeistä kuin voisi prologista olettaa. Pitkäksi aikaa kullan vallan unohtaa. Vasta kun katekeetan veljenpoika Jens lähtee Kööpenhaminaan etsimään isäänsä ja opiskelemaan, kullasta tulee merkittävä juonne. Lopulta aarre kirjavien vaiheiden jälkeen sijoitetaan hyödyttämään tulevia grönlantilaisopiskelijoita.
Henkienmanaajassa on useita kerrontalinjoja. On vaikea edes sanoa, kuka on varsinaisesti päähenkilö. Katekeetta Hanseeraqin ja hänen perheensä ja sukunsa jäsenten vaiheet kattavat ison osan romaanista. Lähes kaikki linkittyvät toisiinsa; joskus hyvinkin yllättävästi.
Toinen keskeinen on Tanskan kuninkaan asettama luutnantti Holmin retkikunta, jonka tarkoitus on kartoittaa eurooppalaisten vielä käymättömiä saaria ja valmistella uusia siirtokuntia. Katekeetta on toista vuotta kestävällä retkellä mukana, vaikka hän onkin jo vanha mies, yli 40-vuotias. Holm haluaa hänet mukaan, koska hän pystyy pitämään kurissa naiset, tuntee jään käyttäytymisen ja osaa kohdata villit alkuasukkaat.
Retkikunnan vaiheissa Leine kuvaa upeasti jäistä luontoa. Hän maalaa maiseman, jota harva on päässyt näkemään. Hyvin uskottavasti hän kuvaa myös jäisen maailman ankaruuden.
Retkikunta toimii täysin luonnon ehdoilla. Retkikunta kulkee nahasta valmistetuilla kajakeilla, joita soutavat naiset. Välistä ollaan leirissä paikoillaan jopa kuukausia, kun ei ole avovettä, mitä pitkin edetä. Mukaan otettu muona ei riitä kuin alkuun. Hylkeitä ja kalaa pyydetään ruoaksi, mutta aina näitäkään ei ole tai on vain vähän. Välistä on syötävä mädäntynyttä lihaa.
Etenkin paikoillaan oltaessa tavataan myös alkuasukkaita, villejä. Heidän kanssaan käydään alkeellista kauppaa. Heidän kanssaan on niin yhteenottoja kuin yhteistyötäkin. Naiset juoksevat villien luona enemmän kuin Holm tai Hanseeraq soisivat. Jos he joskus tuovat jotakin syötävää, enemmän he tuovat syöpäläisiä, joiden karkoitus on yksi Leinen hienoimpia kuvauksia.
Yhteys villeihin tuo Hanseeraqille mahdollisuuden harjoittaa ammattiaan. Hän pyrkii vakuuttamaan villeille, että on mies, joka heitäkin rakastaa. Koko trilogiassa on keskeistä lähtystyö. Leine kuvaa onnistuneesti tehtävän toivottomuutta ja jopa tarpeettomuutta, ja näissä kohdin hänen huumorinsa on usein hiljaista mutta silti hersyvää. Villeillä on jumalansa, joista he eivät koe Jeesuksen kummemmin poikkeavan. Vaikka teoksen nimi on Henkienmanaajan jälkeen, henkiä toki vieläkin manataan.
Hanseeraq majoitetaan naisten kanssa samaan telttaan tai mikä asumus milloinkin on käytettävissä. Tarkoitus on, että katekeetta pitää naiset kurissa, mikä joskus onnistuu, usein ei. Kyllä hän pyrkii puhumaan jumalan sanaa naisillekin, mutta aina ei suju edes vaatimaton iltarukous.
Sitten Ikuisuusvuonon profeettojen ja Hans Egeden aikojen uskonto tai paremminkin kirkko on saarille kyllä juurtunut. Asutuskeskuksissa on kirkko ja jumalanpalveluksia pidetään, sakramentit hoidetaan. Järin hartaaksi Leine ei väkeään kuitenkaan kuvaa. Ihmisten suhde kirkkoon on arkisen pragmaattista. Varsinaisia pappeja on harvakseltaan. Katekeetat ovat lähempänä väestöä. Papit pitävät messunsa ja saarnansa tanskaksi. Joskus kuulijoiden joukossa on joku tanskantaitoinen, joka voi tulkata papin puheet. Usein ei. Asukkaista vain harvat osaavat tanskaa. Vanhojen kansanuskomusten henget pitävät rinnalla pintansa.
Kun retkikunta palaa muiden luo, on Hanseeraqin toinen vaimo synnyttänyt tyttären. Retkellä soutajana ollut Cecilie on puolestaan saanut punatukkaisen pojan. Tytön syntymää on tiedetty odottaa. Pojan syntymä on yllätys retkikunnalle, ei kuitenkaan lukijalle.
Leinen väki suhtautuu sukupuolisuuteen väljästi, tavallaan samanatapaisen arkisesti ja pragmaattisesti kuin uskontoonkin. Sukupuolisuus on mutkattoman avointa. Naimisiin pääsemisestä kysytään kaikilta naimattomilta mutta naimaikäisiltä, niin naisilta kuin miehiltäkin, ja heti kohta ensi kohtaamisella. Toisaalta sukupuoliseen kanssakäymiseen ei avioliittoa tarvita.
On myös uskottomuutta ja syvää mustasukkaisuutta. Tähän liittyy Henkienmanaajan yksi jännityselementti. Hanseeraqin ensimmäinen vaimo on kuollut tulipalossa sen jälkeen, kun katekeetalle on selvinnyt, ettei hän ole Dorthen ainoa mies. Hanseeraq tuntee syyllisyyttä, kun hän mustasukkaisuuttaan ei ollut pyrkinyt aktiivisesti pelastamaan vaimoa tulipalosta. Kim Leinen taiten käyttämä maagisen realismin ulottuvuus antaa kuolleen vaimon kertoa, mitä kaiken kaikkiaan tapahtui.
Sydprøvenin ulkopuolella meren rannalla asuu pienessä mökissään romaanin salaperäisin henkilö Julius Krabbe. Punatukkaista vanhaa miestä kutsutaan tanskalaiseksi, vaikka hän on yhtä grönlantilainen kuin kuka tahansa.
Leinen henkilöt pyrkivät selvittämään niin itsensä kuin toistenkin todellisen identiteetin, vaikka täysin puhdasverisiä grönlantilaisia ei juuri tunnu löytyvän. Osana kolonialistista historiaa tanskalaisia piirteitä ilmenee lähes kaikilla. Yksi vankin epäilys ovat punaiset tai ainakin punaiseen vivahtavat hiukset. Punaiset hiukset Leine kirjoitti jo trilogian keskimmäiseen osaan Punainen mies, musta mies.
Julius Krabbe piirtää, on piirtänyt lähes koko ikänsä. Hän tietää kullasta, samoin kuin oikeastaan kaikesta ja kaikista. Hän on ollut nuorempana varsinainen naistenmies. Romaanin edetessä käy todennäköiseksi, että hän saattaa olla isä ties kuinka monelle nuoremmalle, vaikka näiden vanhemmat ovat vakaasti naimisissa.
Pienessä yhteisössä tämä ei ole ongelmatonta. Ainakin kahdesta seurustelusuhteesta syntyy lapsi; vanhemmat ovat tietämättään sisarpuolia keskenään.
Leine kirjoittaa myös dekadentista Kööpenhaminasta, missä Jens on etsimässä isäänsä. Isä ehtii kuolla, ennen kuin poika selviää pitkältä merimatkalta pääkaupunkiin. Nuori ja kielitaidoton, teologiaa opiskeleva poika joutuu keskelle outoa ja villiä homomiesten yhteisöä, jossa käytetään runsaasti niin alkoholia kuin moninaisia huumeitakin ja eletään lakien hämärällä puolella jatkuvassa hälytystilassa. Osa lähtee maasta, joku tekee itsemurhan.
Päivänsä päättää myös vanha pastori, joka on huolehtinut isä-Jørgenistä tämän viimeisinä aikoina ja jonka hallussa on kulta-aarre. Likaisen kivisäkin, haudasta kaivetun kullan, pastori ehtii ennen kuolemaansa toimittaa Jensin asunnolle. Koska virkavalta ei usko, että sivistynyt ihminen tappaisi itsensä rotanmyrkyllä, Jensiä epäillään surmaajaksi ja perinnön tavoittelijaksi. Hän viruu toista vuotta syyttömänä vankilassa.
Lopulta, vuosien jälkeen ja Jensin tavattua uutta tutkimusmatkaa valmistelevan Holmin Jensille avautuu mahdollisuus palata kotisaarille. Sitä ennen hän on saanut kirjeen serkultaan Saralta. Sen perusteella hän saa täysin yllättävää selvyyttä omaan identiteettiinsä. Jens on lopulta onnellinen mies, kun hän tutustuu Holmin perheen punatukkaiseen poikaan Rufukseen, joka tekee hypyn 1950-luvun Grönlantiin. Sarakin on yksi Leinen romaanin seuraamista henkilöistä.
Leine kirjoitti jo romaanissa Punainen mies, musta mies eri henklöistä ikään kuin pienoiselämäkertoja. Samaan tyyliin Henkienmanaajan jälkeen antaa pitkiä puheenvuoroja mm. Julis Krabbelle, Saralle ja Jensille. Kun vielä tutkimusretkellä viivytään kaikkiaan satoja sivuja, välistä on pysähdyttävä ja palautettava mieleensä, kenestä milloinkin on kyse. Toisaalta nämä puheenvuorot antavat perusteellisen, joskin hiljalleen avautuvan kuvan kustakin henkilöstä ja luonnollisesti samalla kertovat koko yhteisöstä aina hieman eri katsantokannasta.
Kim Leine: Henkienmanaajan jälkeen (Efter åndemaneren). Suom. Katriina Huttunen. Tammi 2024. 896 s.
Riitta Vaismaa on kriitikko.
Vastaa