”Tunturipaljakka, minun mereni” – RIITTA VAISMAA

Nimeämätön vähän yli 20-vuotias päähenkilö ja minäkertoja Mattias Timanderin esikoisromaanissa Metsä ei sinusta lähde elelee hiljakseen hirsimökissään norrbottenilaisessa kylässä tunturin kupeessa lähellä kaupunkia. Kaupunkia ei nimetä, mutta Kiiruna on helppo päätellä mm. kaivoksista ja kirjailijan kotipaikasta. Vanhemmat ovat kuolleet, poika ei tiedä elämälleen suuntaa. Ei edes tiedä, tarvitaanko sellaista. Nyt hän elää lukion jälkeisiä välivuosia. Hän on tyytyväinen, vaikka näkisi yhtenä päivänä piekanan, toisena vain ruokkimansa pikkulinnut ja kolmantena jängälle kuolleen hirvilehmän.

Volvovanhuksella voi käydä kaupungissa hankkimassa ruokatarpeet itselleen ja naapurissa isossapirtissä asustavalle jo lapsuudesta tutulle vanhalle naiselle, jota minä kutsuu vain sanalla ”se”. Vasta romaanin lopulla, naisen hautajaisissa pappi kutsuu vainajaa Violaksi. Toinen naapuri, vanha mies ja Violan tapaan ikuinen kyläläinen, Tage, on kala- ja mestsästyskaveri ja varsinkin vakaa polttopuusouvien kumppani. Toki myös juttukaveri, samoin kuin ”se”, vaikka jokapäiväistä seurustelua ei kukaan tunnu kaipaavan.

Nuoren miehen mielestä kylä on elämän keskipiste. Sinne on synnytty, sinne pitää palata, jos jossakin tulee käydyksi, ja sinne myös lopulta tuhkat sirotellaan. Eleltyään mutaman kuukauden suurkaupungissa, josta ei Tukholman nimeä käytetä, päähenkilö huomaa, että kylässä suuressa kaupungissakin eletään, vaikka kylässä sattuukin olemaan kahviloita, antikvariaatteja, kustantamoita, lehden toimitus ja hurja nainen Vera Brandt. Tätä kutsutaan aina nimellä, koko nimellä.

Päähenkilö on elänyt ainoana lapsena, hän on erikoinen ja vetäytyvä, häntä mainitaan pikkuvanhaksi. Koulu ei ihmeemmin maistu sen enempää kaupungissa kuin kylässäkään, vaikka menestys on melko hyvä. Kirjallisuus kiinnostaa jo pikkupoikana. Kerran kaikkien oppilaiden piti ottaa ns. pulpettikirja koulun kirjastosta. Poika päätyy Thomas Bernahdin romaaniin Hakkuu. Opettaja ei pitänyt valinnasta: ”Vaikka tuommoinen pikku setä oletkin, niin eivät viitosluokkalaiset lue Thomas Bernhardia.” Sillä kertaa Bernhard jää vielä lukematta.

Timanderin esikoisteoksessa ei tapahdu juuri mitään ja silti kaikki tarpeellinen. Keskeistä on päähenkilön itsensä etsintä, vaikka hän ei varmaan hyväksyisi tällaista ilmaisua. Kyse on ajattelusta ja mitä suurimmassa määrin ympäristön tarkkailusta.

”Kylään mennessä pää sen sijaan rauhoittui aina. Ei tullut pohdittua ihmeempiä, sillä halkohommia riitti aina tai sitten saattoi poiketa isoonpirttiin vaihtamaan kuulumiset. Tai lähteä tutkimusmatkalle, istahtaa kivelle muka mietiskelemään ja kuvitella olevansa jotain. Katsella lintuja. Päästä lähietäisyydelle hirven kanssa. Olin aina ajatellut että sinne minä kuuluin.”

Timander ei selitä. Hän ei kerro, miten vanhemmat ovat kuolleet. Hän ei kerro, mikä isopirtti on ja miksi juuri ”se” siellä viettää eläkepäiviään. Hän ei kerro, miksi osa kyläläisistä ei oikein tule juttuun toisten kanssa, vaikka kaikki ovat sukua toisilleen. Joku on joskus ohimennen kai siirtänyt tontin rajapyykkiä. Kukaan ei muista miksi, mutta ei sitä silti voi unohtaakaan. Ovat ne toiset kyllä varakkaampia kuin toiset, vaikka on minäkertojakin sen verran perinyt, ettei juuri mitään tarvitse tehdä.

Minäkertojaa alkaa kiinnostaa oma perhe, suku ja koko kylä. Hän saa yllättäen selville, että toinen vanha nainen, Rosa, on hänen mummonsa serkku. Rosa toki tietää, kuka poika on. Rosa on koonnut sukupuuta ja antaa tietonsa pojalle, joka tunkee paperit taskuunsa ja unohtaa ne sinne. Poika on vähintäänkin saamaton. Saa hän sentään kysellyksi ”sen” taustoja sen verran, että tämä on ollut kaupungissa Konsumin kemikaaliosaston myyjänä ja ollut näin omien sanojensa mukaan eräänlainen julkkis. Kaipa hän vieläkin on tavallaan sitä, koska isossapirtissä poikkeavat kaikki kyläläiset ja ”sen” hautajaisiin osallistuvat monet vaan ei kuitenkaan ”sen” tytär. Syytä Violan ja tyttären välirikkoon Timander ei kerro. Sitäkään.

”Kokoonnuttiin mäelle puoli kymmeneltä, se pieni porukka joka meitä oli, ja siinä sitä saikin yleiskuvan kylästä. Fjällborg perheineen seisoi nelivetoisen ökymaasturin vierellä ja näytti kylläisetä. Kaikki pitivät etäisyyttä toisiinsa, niin kuin tapana on, katsekontaktia yleensä vältetään. — Anders ja Carola olivat paikalla ja ukonvanhukset joita näki muulloin vain metsällä. Siellä oli kaikki, elävät ja kuolleet, me seisoskeltiin kädet taskussa ja ihailtiin kirkon isoja viistoja punaisia paanukattoja ja sitä miten vanhat hongat ikään kun kurkottivat ylös ja tulivat yhteen kirkkokukon alla. Reliefissä mattamustan oven yläpuolella jumala, rovasti ja saamelaiset pitivät neuvottelua. — hautaustoimiston nainen selosti meille arvovaltaisesti miten arkun kanssa toimitaan ja kuinka sitä kannetaan. Kukaan ei ollut pukenut valkoista kravattia merkiksi siitä että olisi lähiomainen.”

Metsä ei sinusta lähde jakaantuu kolmeen osaan, joista ensimmäisessä ja kolmannessa ollaan pohjoisessa – kylälläkään ei ole nimeä – keskimmäisessä suurkaupungissa. Kirjat ja lukeminen ovat tärkeitä jo kylällä mutta suurkaupungin kylässä minäkertoja hiljalleen pääsee kirjallisiin piireihin. Hän käy oikeissa kahviloissa. Koluaa antikvariaatit. Saa kirjoitustöitä kulttuurilehdestä ja jalkansa kustantamon oven väliin, kun huomaa, että rahaakin on hyvä ansaita. Alkoholi, tupakka, kirjat ja huumeetkin maksavat.

Pian alkaa kotikylä kuitenkin kutsua. ”Sen” puhelu ja ymmärrys siitä, että kylässä sitä kaupungissakin ollaan, saa minäkertojan lähtemään. Hän lähtee kenellekään ilmoitamatta, jättää jo arvokkaaksi kasvaneen ranskalaisten kirjojen kokoelmansa hyllyyn ja avaimet keittiön pöydälle. Ei Vera Brandtkaan ole pitelemässä.

Kolmas osa ja paluu kylään on liikuttava. Kotimaisemat herkistävät, volvovanhus odottaa kaupungin asemalla, avain eturenkaan päältä, kuten tapa on. Tage on kuollut, ”se” odottaa isossapirtissä poikaa ja kuolemaa. Jos minäkertoja onkin vaikuttanut välinpitämättömältä, hänen huolehtimisensa ”sen” viimeisistä päivistä nostaa kosteutta silmäkulmiin.

Timanderin ilmaisu on viehättävää, eikä kirjailija juuri kielioppia tarvitse. Kieli on kiehtovan vanhakantaista ja kiinnostavasti ilmaisussa pilkahtaa meän kieli. Olisi kiinnostavaa tutkia ruotsinkielistä versioita ja hunteerata, millaista Timanderin teksti on alkukielellä ja suomeksi. Olen valmis kiittäen hyväksymään suomentaja Jonja Rajalan luontevana soljuvan ratkaisun. Samaa kieltä päähenkilö käyttää myös suurkaupungissa.

Lempeän verkkaista meän kieltä muistuttavaa tekstiä hiljakseen lukiessa voi hyvin kuvitella itsensä tornionjokiseen mökkiin, missä ”hyvälämpö” kietoo lämpimään suojaan ja kuivaliha narskuu hampaissa.

Mattias Timander (1998) on kotoisin Kiirunasta. Hän toimii kulttuuritoimittajana ja kirjoittaa mm. Provins-lehteen. Hän kirjoittaa kolumneja Ruotsin radioon. Timanderilla on juuria myös Suomen puolen Tornionlaaksoon, tunturikylä Pirttivuopioon. Tukholmassa hän on suorittanut kirjallisuustieteen maisterintutkinnon. Hän on ehtinyt jo toimia keskustapoliitikkona ja Kiirunan kunnanvaltuuston puheenjohtajana, nuorimpana tällaisessa tehtävässä koskaan koko Ruotsissa. Timanderin esikoisromaania on jo pidetty Ruotsissa läpimurtona.

 

Mattias Timander: Metsä ei sinusta lähde (Din vilja sitter i skogen). Suom. Jonja Rajala. Johnny Kniga 2026. 223 s.

Riitta Vaismaa on kriitikko

LUKUNÄYTE