EVA SUNDGREN

Espanjalainen kriitikko, kirjallisuudentutkija ja esseisti Nadal Suau pohtii 177-sivuisessa esseeteoksessaan Ihoon piirretty tatuoinnin kulttuurihistoriaa ja asemaa nykykulttuurissa. Tatuointi oli 50 vuotta sitten länsimaissa alakulttuuria ja merkki kapinallisuudesta. Vielä parikymmentä vuotta sitten työnsaanti saattoi tyssätä tatuointiin, mutta nykyisin tatuoinnit ovat yleisiä, ehkä jopa valtavirtaa, vaarassa muuttua banaaliksi kaupallisen kulttuurin henkilöbrändäyksen työkaluksi. Miksi ihmiset ottavat tatuointeja? Mitä ne heille merkitsevät? Miksi tatuointeja halutaan usein lisää? Miten ihmisen suhde omiin tatuointeihin muuttuu hänen elämänsä aikana? Millainen on hyvä tai huono tatuointitaiteilija? Näihin kysymyksiin Suau etsii vastauksia tutkimuskirjallisuuden, kaunokirjallisuuden, omien kokemustensa, ystäviensä kokemusten ja elokuvien kautta.

Esseeteoksessa on prologi ja epilogi sekä viisi lukua, jotka on nimetty kirjoittajan tatuointien mukaan: Skarabee, Lohikäärme ja amatsoni, Noita, Pääskynen ja Sibylla. Suaulla on yli 20 tatuointia, mutta edellä mainituilla on erityinen asema hänen elämässään, ja siksi hän kertoo juuri niiden syntyvaiheista ja merkityksistä itselleen. Sama kuva-aihehan voi merkitä eri asioita eri henkilöille. Teos ei onneksi ole nykyään mediassa valitettavan yleinen oman navan tuijottelutuokio vaan kiinnostava ja sivistävä tutkimusmatka, kuten esseen luonteeseen kuuluu. Suau käyttää itseään esimerkkinä, hän on osallistuva havainnoitsija, joka haluaa ymmärtää tarkastelemaansa ilmiötä ja tutkia sitä eri näkökulmista. Nykyisessä pinnallisen pikaviihteen kulttuurissa essee on älyllisesti virkistävä, viipyilevä tekstilaji, jonka julkaiseminen on kulttuuriteko. Emmi Ketosen suomennos on kaunista ja luontevaa kieltä. Kääntäjä ei ole päässyt helpolla, sillä Suau suosii välillä polveilevia virkkeitä ja suluissa olevia huomautuksia.

Koska kirjan väliotsikot viittaavat Nadal Suaun omiin tatuointeihin, jotka liittyvät tiettyyn elämäntilanteeseen ja joita hän myös kuvailee, kirjassa olisi saanut olla edes mustavalkoinen kuva kustakin tatuoinnista. Skarabee oli Suaun ensimmäinen tatuointi ja siksi erityinen, mutta se ei ole hänen mielestään onnistunut. Hän ei silti halua poistattaa sitä tai teettää sen päälle uutta tatuointia, koska se on osa hänen historiaansa. Hän kykenee elämään sen kanssa sovinnossa. Suau vertaa tatuointien ottamista keräilyyn: niitä alkaa helposti haluta lisää, ja maku muuttuu vuosien saatossa. Niihin voi mennä hyvin paljon rahaa. Mutta onko tatuoitu ihminen tatuointiensa omistaja vai mikä? Tatuointejahan ei voi myydä eteenpäin eikä antaa perinnöksi. Parhaimmillaan ne ovat taidetta, mutta niiden suhde kantajaansa erityinen, sillä ne kulkevat aina mukana ja vanhenevat kantajansa kanssa. Suau käyttää tatuointien ”keräilijästä” nimitystä kuraattori, sillä ”espanjan kielessä curar (parantaa, hoitaa) tai tener cura (olla parannettavissa), cuidar (hoivata, huolehtia, pitää huolta) ovat lohdullisia ilmaisuja, fyysisiä hellyydenosoituksia. Yhteiselo tatuoidun ja tatuoinnin välillä alkaa huolenpidolla, joka edellyttää herkkyyttä, hitautta ja valolta suojaamista. Ensimmäisinä päivinä muste levittää iholle hilpeää uutuuden viehätystä.” (s. 42)

Suau käsittelee tietysti myös tatuoimisen aktia ja siihen liittyvää kipua, jonka kokeminen toki on yksilöllistä, sekä kivun merkityksiä. Hän tarkastelee tatuointia riittinä ja pohtii nykyajan ihmisen kiirettä ja ahdistusta. Kussakin luvussa ollaan välillä tatuointistudiossa ja välillä erinäisillä ajatuspoluilla:

”Sivupolku päättyy. Palataanpa musteen, neulojen ja kanelin tuoksun pariin. Tatuointistudioissa aika tiivistyy. Se ei etene eikä yritä paeta, sitä ei käytetä tuottoisasti eikä kytketä irti. Se vain muuttuu käsityöksi, antimoderniksi.” (s. 67)

Tatuoinnin hankkimista saatetaan perustella ruumiin ottamisella omaan määräysvaltaansa, mutta tatuointi voi myös merkitä sovintoa oman ruumiin kanssa. Tatuointistudiossa sattuu myös mielenkiintoisia kohtaamisia, sillä samassa studiossa on usein kaksi tai useampi taiteilija asiakkaineen. Suau kertoo kohtaamisestaan yläluokkaisen 80-vuotiaan leskirouvan kanssa, joka oli päättänyt ottaa (elämänsä ensimmäisen) tatuoinnin, köynnöskasvin käsivarteensa. Suau kertoo myös ystäviensä ja tuttaviensa tatuoinneista ja niitä koskevista näkemyksistä.

Jokainen, jolla on ainakin yksi tatuointi, löytää kirjasta samaistumispintaa. Kirjaa voi myös suositella niille, jotka harkitsevat tatuoinnin ottamista, sekä niille, jotka eivät ymmärrä, miksi monet meistä lähtevät sille tielle. Luvussa Noita Suau kertoo noitaa esittävästä tatuoinnistaan ja isänsä syövästä. Suau ja hänen sisarensa ovat vuorotellen isänsä luona. Poikansa tatuointeja paheksunut isä kertoo, että syöpälääkärillä on tatuoitu käsivarsi. Isän levätessä Suau kirjoittaa esseetä, jossa käy kuvitteellista vuoropuhelua isänsä kanssa. Tämä luku on teoksen pisin, 50 sivua. Kuolevan isän seurassa katoavaisuuden ajatus on luonteva:

”Muste sisältää elohopeaa, kadmiumia, kobolttia, erilaisia metalleja ja mineraaleja planeetan maaperästä. Lisätessämme niitä kehoomme saamme esimakua ajan jättämästä vaikutuksesta ihmiseen: se muuttaa meidät takaisin maaksi, se sotkee meidät. Siksi tatuointi nostaa esille kaksoisparadoksin: sen kestävyys typistyy yhtä lyhytaikaiseksi kuin iho, jota se koristaa ja joka puolestaan on samaa ainesta kuin kovakuoriaisen verkkokalvo tai pölypunkin kynsi, eikä mikään vallitse tyhjyydessä.” (s. 87)

Vanhemman ja hänen aikuisen lapsensa välillä on toisinaan ristiriitoja, ja tatuoinnista voi syntyä kiistaa. Niinpä Suau käy läpi tatuointien vastustamista moralistisin ja ideologisin perustein ikään kuin ennakoiden kaikkia mahdollisia isänsä esittämiä syytöksiä. Hän käy sinänsä ansiokkaasti läpi kirjallisuutta ja kertoo tuttavastaan, joka vihaa tatuointeja suorastaan fanaattisesti, sillä hartaana katolilaisena ”Eduardo on kuullut lukuisat kerrat Matteuksen kirjaaman ankaran arvostelun Kristusta kohtaan, sarkastisen sutkautuksen onttojen konventioiden takana piiloteltavaa saituutta vastaan, kehotuksen erottaa ulkomuoto oikeudenmukaisuudesta (näin ollen: tatuointi mädännäisyydestä).” (s. 109–110)

Kuten niin moni ateistinen intellektuelli, Suau paljastaa ymmärtäneensä väärin siteeraamansa evankeliumijakeet (Mt. 23:27–32), sillä eihän evankelista tietenkään Kristusta moiti vaan kertoo siitä, miten Kristus moitti fariseuksia. Näin Suau vesittää argumenttinsa ja kompastuu samaan ylemmyydentuntoon, josta syyttää Eduardoa ja muita uskovaisia, jotka ilmeisesti hänen katsannossaan edustavat yhtenäistä joukkoa.

Mielenkiintoisempaa onkin lukea ajatuksista tatuoinneista yhdistävänä tekijänä ja yhteisöllisenä elementtinä sekä tatuoinnista gentrifikaationa. Moni tietänee, että kolonialismi toi tatuoinnit Tahitilta valkoihoiseen länteen. Mutta jos ihmiskunnan historiassa mennään riittävän kauas taaksepäin, tatuointeja on kaikkialla eikä vain yksittäisillä alueilla. Kuuluisalla Ötzi-muumiolla on tatuointeja, ja niistä kerrottiin jo antiikin kirjallisuudessa. Valkoihoisessa lännessä tatuoinnit levisivät ensin alaluokkien parissa mutta viktoriaanisen ajan Lontoossa myös ylhäisön ja boheemien parissa. Tatuoinneistakin tuli 1880-luvulla ”tieteellisten näytösten” aihe ja kiertävän friikkisirkuksen julmaa viihdettä, kuten kaikesta poikkeavasta.

Ihoon piirretty tarjoaa yleissivistää tietoa tatuointien maailmasta mutta myös ajattelemisen aihetta, olipa lukijan oma suhde tatuointeihin mikä hyvänsä. Epilogissa Suau kertoo isänsä kuolemasta ja sen herättämistä ajatuksista, eli lukija saa vastauksen mielessään esittämäänsä kysymykseen.

 

Nadal Suau: Ihoon piirretty. Suomentanut Emmi Ketonen. Kosmos.

Eva Sundgren on kirjoittamisen ja sosiologian maisteri Jyväskylän yliopistosta.