RISTO NIEMI-PYNTTÄRI

Daniel Kehlmann kertoo romaanissaan elokuvanteon klassikosta, joka tärvelee mahdollisuutensa. Kaikki on kerrottu niin taitavasti, että romaanin huipentumiksi nousevat kohtaukset, valot, lavasteet, kamera-ajot, leikkaukset, näyttelijöiden ilmeet. Ne tekevät konkreettiseksi mustavalkoisen elokuvan traagista 1930-lukua.

Kehlmann on nykyään eräs arvostetuimpia saksalaisia kirjailijoita. Häneltä on aiemmin suomennettu kolme romaania. Ja nyt, yli kymmenen vuoden tauon jälkeen, ilmestyi Siltalalta  Ohjaaja (2025). Kehlmann oli mukana käsikirjoittajana myös suositussa KAFKA-sarjassa, Arenalla, siitä voi päätellä että hän on maineensa veroinen.

Ohjaaja on tarina mustavalkoisen filmin unohdetusta mestarista G.W. Pabstista. Hän halusi vain työrauhaa ja mahdollisuuden tehdä hyvää elokuvaa. Kun vuonna 1933 Saksassa ei ollut työrauhaa, hän pakeni Hollywoodiin. Siellä Pabst ei onnistunut, koska tuottaja kaupallisine vaatimuksineen oli koko ajan hänen kimpussaan. Elokuvasta tuli huono, eikä Pabst saanut enää mahdollisuutta työskennellä siellä. Pabst palasi Itävaltaan juuri pahimpaan aikaan: Natsit olivat tulleet.

Suuren ohjaajan rinnalla oleva puoliso, Trude, on lähes raunio. Hän oli lupaava kirjailija kun he tapasivat, mutta avioliitto lähti pian väärille urille. Nuorena hänellä oli käsikirjoitus, oikea aarre elokuvaksi, mutta mies hukkasi mahdollisuutensa.

Trude ei sietänyt natseja. Surkeuden huippuna on kansallisosialististen rouvien lukupiiri. Tässä huonon kirjallisuuden satiiri on purevimmillaan. Trude kävi piirissä miehensä suostuttelamana yhden kerran – ja se riitti.

Pabstin perheessä ei ilmeisesti ollut lapsia, mutta  Kehlmann lisää romaaniin sivujuonen pojasta, draamallisista syistä.  Tämä liittyy Hitler Jugendiin ja lähtee sittemmin ylpeänä sotimaan.

Romaanissa ohjaajan työn merkitys tulee hienosti esiin, kun Kehlmannin kerronta ottaa elokuvallisia ilmeitä. Sitä olisi lukenut enemmänkin, rutiinimaiseksi jääneiden jaksojen sijaan. Romaanin parasta antia ovat jaksot, joissa Kehlmann verbalisoi mustavalkoisen elokuvan eläväksi, ja Tuulia Tipa suomentaa sen onnistuneetsi.

Ohjaaja kuvittelee saavansa työrauhan, mutta toisin käy, Pabstille tarjotaan isot resurssit ja taiteellinen vapaus natsien puolesta. Uuden epäonnistumisen edellytykset kehkeytyvät, ja Pabst häviää taas tuottajataholle.

Kun II-maailmansota alkoi 1939, Saksan natsihallinnon tarjouksesta ei voinut kieltäytyä. Pabstin kohdalla se tarkoitti sitä, että hän kieltäytyi useita kertoja turhaan. Nuo kieltäytymiset olivat niin tahdikkaita, epäsuoraa vaikenemista ja tekosyitä, että ne oli helppo sivuuttaa. Itse natsien Göbbels ajoi rautaisella otteellaan Pabstin tilanteeseen, jota tämä luuli kompromissiksi.

Lähtiessään Göbbelsin avstaanotolta Pabstilla oli suuret resurssit sekä muisto natsitervehdyksestä, jonka hän erehtyi tekemään.

Tuo Pabstin vierailu Göbbelsin toimistolla tapahtui kummallisen tunnelman vallitessa. Aivan kuin Daniel Kehlmann olisi mukaillut tyyliä, jonka avulla Pabst lopulta ottaa taiteellisen voiton natseista, ja johon romaani huipentuu. Göbbelsin viraston tunnelma luodaan venytettyjen perspektiivien, outojen kuvakulmien, käsittämättömän pitkien käytävien ja hallin kokoisen toimistohuoneen avulla. Kun absurdi sopimus Göbbelsin kanssa on tehty, Pabst poistuu kuin olisi muuttunut kärpäseksi katossa. Hän kutistuu pieneksi ukoksi, näkökulma keikahtaa nurin – ja katossa hän kulkee pois.

Tietenkin natsit tunsivat Pabstin taustan: tämä oli saanut pasifistisesta Westfront (1918) elokuvasta kutsumanimen ”Punainen Pabst”. He tiesivät, että politiikka oli Pabstille sivuseikka taiteeseen verrattuna. Hänen ei tarvinnut tehdä propagandafilmejä, natseilla oli jo Hitlerin suosikkiohjaaja sitä varten, Leni Riefenstahl.

Pabst sai tehdä taidefilmejä, tosin hän joutui Riefenstahlin avuksi kuvaamaan espanjalaistyylistä melodraamaa. Tässä episodissa Kehlmann asettaa rinnan kaksi ohjaajaa: ja kiistelty suuruus Riefenstahl esiintyy siinä jokseenkin naurettavana. Häntä kutsutaan ohjaajaksi, joka on mieltynyt alastomiin keihäänheittäjiin ja tanssikohtauksiin. Pabstiin verrattuna hän oli pateettinen.

Riefenstahl oli suunnitellut itselleen flamenco -kohtauksen, jossa hän tanssisi kuin espanjatar. Esityksestä oli tulossa naurettava, ja Pabst näki sen, hän yritti saada Riefenstahlia tajuamaan tilanne, tai edes luontevuutta eleisiin. Mutta lhänen oli luovutettava ennen kahdettakymmenettä viidettä otosta.

Ei ole sattuma, että juuri tuo Riefenstahlin jäykkä flamengo on ikuistettu you tube -klippiin. Siitä voi huomata, miten taitavasti Pabst pelastaa tuon kohtauksen: hän kuvaa vähemmän tanssijaa ja enemmän miesyleisön kiihkeitä silmiä. Romaania lukiessa kannattaakin katsoa tuo klippi ja lukea Kehlmannin kuvaus: vanhanaikaiselta tuntunut kohtaus sytyy eloon.

Elokuvan teon kuvauksia on kuitenkin vain muutamia, niiden huipennus on romaanin loppupuolella: Pabstin ohjaaman Molanderin tapauksen, 1944 kuvaukset Prahassa. Epäonnistumisten jälkeen on tulossa onnistuminen: nyt Pabst ei epäröi eikä pelkää, nyt hän oli saanut oivalluksen ja tiesi kuinka tehdä elokuva. Lavasteiden tuli olla ovat kummallisia, näyttelijäntyön erilaista, samoin kuvauksen ja leikkauksen – mutta kaiken takana on ohjaajan sekeä auteur -ote.

Aivan kuin kyse olisi luovan työn vaikeimman vaiheen voittamisesta, sitä edeltävän epävarmuuden sietämisestä.

Nykyään ei tiedetä tarkkaan millainen Pabstin suhde natseihin oli, Kehlmann kirjoittaa romaaniversion.  Pabst oli sietänyt natseja henkisesti vaikeimmassa elämänvaiheessaan. Molanderin tapauksen kuvauksista, Pabst ei enää ole heikko. Erästä kohtausta varten hän onnistuu ikuistamaan valtavan natsien joukon statisteina – jotka esittävät omaa natsiuttaan.

Daniel Kehlmann: Ohjaaja (Lichtspiel), suom. Tuulia Tipa, Siltala 2025, s.378

Risto Niemi-Pynttäri on kirjoittamisen ja kirjallisuuden dosentti Jyväskylän yliopistosta

Leni Riefenstahl flamenco YouTubessa