RISTO NIEMI-PYNTTÄRI

Ukrainan traaginen 1930-luku, sen psykohistoriallinen kokemusmaailma, nousee esiin Sofia Andruchovytšin Amadoka romaanissa. Teoksesta on nyt ilmestynyt kaksi osaa. Kolmiosaisen Amadokan sanotaan johdattavan lukijat siihen psyykkiseen perustaan, joka vaikuttaa Ukrainassa yhä. Onkohan se tämä mieletön yritys selvitytyä terrorivaltion tappokoneilta ?

Amadokan II-osassa esiin nousevan selviytymistaistelun keskiössä ovat Uljanan tyttövuodet natsi-kauhujen alaisessa Butjatin kaupungissa, Länsi-Ukrainassa. Oli toteltava määräyksiä – näkyvä vastarinta johtaisi pidätyksiin. Oli miellytettävä, oli tehtävä jotain natseille hyödyllistä, muuten ei saisi olla rauhassa.

Helpoin tapa selviytytyä oli totella – ettei joudu silmätikuksi. Näin Uljanan isä teki. Mutta öisin hän auttoi naapurin juutalaisperhettä, järjesti ruokaa ja auttoi heitä kätkeytymään. Muukin perhe taituroi koko ajan oman turvallisuuden ja toisten auttamisen rajalla.

Uljana toimi apuna natsien sairaalassa. Mutta öisin hän sujautti ruokaa kotinsa lattian alle, juutalaisnuorukaiselle, rakastetulleen.

Pinhasin ja Uljanan myyttinen rakkaustarina toimii vastapainona romaanissa kuvatulle kurjuudelle. Ja toisaalta, juuri kurjuudesta Uljana sai kuulla, juuri sitä hänen rakkaansa oli joutunut kokemaan.

”Yli puolen vuoden ajan Uljana painoi joka yö korvansa lattialankkuja vasten. Toisinaan hän ei saanut hillittyä itseään: hän vetäisi räsymaton tieltä, raotti sormillaan luukkua, työnsi kätensä sisään ja odotti henki kurkussa”. (334).

Myöhemmin ilmeni, että koko perhe valvoi Uljanan touhua, peläten mihin tämä juutalaisen piilottelu johtaa. Odottaen, että nuorukainen häipyisi sieltä vähin äänin.

He olivat leikkikaverit, liiankin innokkaat, niin että heidät oli erotettu toisistaan – koska avioliittoa ukrainalaisen kanssa ei sallittu juutalaisperheessä. Silti lasten yhdessä olo oli pääasiassa juoksemista, pinkomista, loikkimista metsissä tai paahteisilla pelloilla.

”He eivät juurikaan puhuneet, vaan juoksivat päättäväisinä ja sinnikkäästi rinnakkain tai peräkanaa. Istuivat sillan alla, puron ääressä, jalat vedessä ” (65).

Pinhas ja Uljana olivat seikkailuretkellään löytäneet myös romaanin symbolisen keskuksen, kadonneen Amadoka suojärven. Se oli Euroopan suurin järvi järvi, mutta se soistui tai haihtui ilmaan: kartoista se katosi 1600 -luvulle tultaessa. He siis käyvät Ukrainan syntysijoilla, siellä suon pohjalle on vajonnut kaikki menetetty tai jokin mikä oli vain tarinaa.

Pinhas ja Uljana kantavat siis odotuksia. Silti Uljanaa ei kuvata romanttisesti: hän oli unohtanut Pinhasin, kapseloinut tämän lapsuusmuistoksi. Kunnes pelkkä luuta ja nahkaa oleva, mutta tuttu hahmo,pyytää apua. Kun Pinhas oli viimein palannut Uljanan elämään, hän ei luopuisi tästä.

Amadoka -romaanin ensimmäinen osa sijoittui nykyisyyteen, Krimin sodan aikaan ruhjoutunut ja muistinsa menettänyt sotilas saa kuulla tarinoita omasta menneisyydestään. Uljana on hänen mummonsa. Toisessa osassa, perheen tytär Uljana on siis sotilaan isoäiti.

Nyt Uljana ei halua muistella menneisyyttä, hän häpeää koska alistui eikä tehnyt enempää. Mutta pakotettuna suvun valokuva-albumin äärelle hän alkaa muistaa. Hän ja valokuvat ikään kuin avaavat oven julmuuksiin ja vastarintaan Butjatin kaupungissa 1930- luvun lopulla.

Näin valokuva-albumista tulee oikeastaan romaanin keskus: muisti kasvaa Uljanan kokemuksia laajemmaksi. Vähitellen muistaminen irtoaa myös valokuvista; se lähtee pienistä detaljeista omille teilleen. Tuloksena on jotain, mitä ei ole valokuvattu, jotain mitä mummo on kuullut – ja eläytynyt järkyttyneenä.

Kerrota irtoaa kuvatusta ja dokumentoidusta 1930 -luvun ukrainalaisesta pikkukaupungista, samalla teksti paljastaa voimansa. Kun luettu hahmottuu hitaammin kuin filmattu, se tekee lukemisesta katsomiskokemusta hitaampaa.

Tutut dokumenttifilmit juutataisvainoista eivät luettaessa vilise silmissä, vaan pysähtelevät, paneutuvat. Sanotaanhan lukemisen ja kirjoittamisen aiheuttavan syventymistä,koska siten asiat paljastuvat hitaasti. Myös kerronta korostaa sitä, että kyseessä ei ole vain historiallinen romaani Ukrainasta – vaan kyseessä on läpeensä psykohistoriallinen teos. Amadoka on loisteliasta kieltä, niin että vaikka siinä kerrotaan julmuuksista, nöyryytyksistä teksti on rikasta.Teos vaikuttaan hyvin käännetyltä, ensimmäisen osan kääntäjä Riku Toivola on saanut mukaan toiseen osaan myös Eelis Kulojärven. Tosin ensimmäisen osan teksti tuntuu hieman paremmalta, toisessa osassa hieman notkahtaa ja kokonaisuus vaikuttaa hajanaisemmalta. Onneksi valokuva-albumin mukaan järjestyvät lyhyet luvut helpottavat luettavuutta.

Sotaa edeltävää neuvostoaikaa – Stalinin aikaa – teoksessa käsitellään yllättävän vähän. Ukrainalaiset tukivat ainakin osin neuvostohallinnon pyrkimyksiä ajaa puolalaista väestöä pois maasta. Juutalaisista osa kannatti neuvostotoliittoilua, osa ei välittänyt 

Romaani keskittyy ukrainalaisten suhteisiin juutalaisten kanssa. Kun natsit toteuttivat juutalaisten kansanmurhaa täydellä voimalla myös Butjatin kaupungissa, niin apureita löytyi. On väitetty, että Ukrainassa ei vielä ole selvitetty natsisuhteita, eikä juutalaisvainoihin liittyviä rikoksia ole käsitelty.

Uljanan kotikaupungin juutalaisväestö oli erityisen julmien pahoinpitelyiden kohteena: heitä saattoi surmata vailla seurauksia, ghetossa heitä pidettiin nälässä. Monet ukrainalaiset suostuivat yhteistyöhön natsien kanssa. Aluksi Uljana suojelee Ukrainan poikia, silloinkin kun nämä toimivat poliisissa natsien apuna:

”Hän ei voinut uskoa, että omat pojat, jotka liittyivät Saksan poliisiin, olisivat kovinkaan innostuneesti osallistuneet juutalaisia vastaan suunnattuihin toimiin. Että jokaisen operaation jälkeen talonpojat olisivat rynnänneet säkkeineen tyhjentämään juutalaisten taloja. Että pakolaisia olisi ensin piilotettu rahasta ja sitten ilmiannettu. Ei heillä ollut muuta mahdollisuutta kuin mennä poliisin palvelukseen, koska jotenkin oli pakko selviytyä. ” (129).

Uljanan isä auttoi salaa juutalaisnaapureita, järjesti ruokaa ja kätki ihmisiä. Mutta ei siksi, että olisi erityisesti pitänyt heistä. Kyse ei ollut pitämistason asioista.

”Ei juutalaisista pidetty… ei puolalaisistakaan pidetty. Ketkään eivät pitäneet toisistaan, mutta aina oltiin yhdessä: kadulla tervehdittiin ystävällisesti, vitsailtiin…” (129).

Butjatissa eri väestöryhmät eivät erityisesti pitäneet toisistaan. Samoin kuin Uljanan sisarukset elivät saman katon alla, kinastelivat ja riitelivät mutta olivat silti hyvissä väleissä. Tämä vaikuttaa taustalla, kun Uljanan isä pitää aivan luonnollisena asiana, että tarpeen tullen juutalaisia autetaan, samoin kuin muitakin naapureita. Mutta kun ihmisiä aletaan häpäistä, sitä isä ei sietänyt:

”Hän raivostui nähdessään mitä tapahtui, ja kohotti kiväärinsä kohti niitä miehiä, jotka nöyryyttivät parrakkaita vanhuksia ja pilkkasivat joessa kelluvia Toora-rullia.” (156).

Uljanan isä ei ole moralisti, mutta sitä hän ei kestänyt katsoa, kun vanhuksia solvattiin. Kun juutalaisilta ukoilta parrat leikattiin, natsi-sotilaiden solvatessa heitä. Hän ampui sotilaan, mutta onnistui pakenemaan. Aiemmin myös hän oli tehnyt yhteistyötä.

Huhuttiin, että hän oli ollut natsien työntekijänä kaivamassa joukkohautaa. Tarkempia tietoja ei ole, ja häneen liitettiin monenlaisia arvioita, joissa yhteistyö ja vastarinta sekoittuivat:

”Vai vaaransiko hän henkensä varoittamalla heitä ratsioista…Veikö hän heille ruokaa? Ottiko hän siitä maksun? Ärsyttikö häntä, että heistä oli niin paljon vaivaa? Toivoiko hän vain, että kaikki päättyisi nopeasti. Ja hän voisi jättää kaiken taakseen?” (154).

Kyse on näin ”tavallisen ihmisen toiveesta” olla vain sivustakatsoja, huomaamaton hahmo, joka vetäytyy taustalle ja pois. Mutta tavallisen ihmisen on helppo omaksua useita rooleja. Uljana tottui jo natsi-sairaalan apulaisen rooliin: hän löysi keinot välttää saksalaismiesten lähentelyjä, oppi miellyttämään heitä sopivasti, ja toisaalta hän piilotteli juutalaista maakuopassa kotonaan, oikeastaan sattuman oikusta.

Andruchovytšin Amadokan kolmas osa ilmestyy ensi vuonna.

 

Sofia Andruchovytš Amadoka II: Uljana suom. Riku Toivola ja Eelis Kulojärvi. Gummerus 2026.
Amadoka I: Romana suom. Riku Toivola, Gummerus 2025.

Risto Niemi.Pynttäri on kirjallisuuden ja kirjoittamisen dosentti Jyväskylän yliopistosta.