Voiko maailma kuulla lauluni?
Voinko soittaa sen särkynein käsin?
Missä kuolleemme ovat?
Jumalani, etsin heitä tuhkavuorista.
Missä he ovat? (s.70)
…

PEKKA J.PAUSSU

Näin kirjoitti Itzak Katzenelson Laulussa murhautusta juutalaisesta kansasta, viimeiseksi jääneessä runossaan Vittelin internointileirillä Ranskassa 1943-44. Säkeistö on osuva tiivistys runovalikoimasta, jonka on suomentanut ja toimittanut Holokaustiaiheeseen perehtynyt kirjailija Timo Suutarinen. Tuo runous on syntynyt pääosin 1900-luvun juutalaisvainoissa, getoissa ja keskitysleireillä. Mukana on tekstejä yhteensä 30 runoilijalta, joista valtaosa myös menehtyi kansanmurhassa. Osa kirjoittajista on jäänyt tuntemattomiksi, jotkut tekstit ovat säilyneet vain osin. Yhteensä 56 runon julkaisu on siksi merkittävä, koska tällainen kirjallisuus on ollut Suomessa pääosin tuntematonta, eikä käännöksiä ole ollut.

Haudattomat ja haudatut

Jo valikoiman alku on kylmäävän pysäyttävä. Ensimmäinen osio, Tuhotut sisältää vain tyhjiä sivuja. Hiljainen kunnianosoitus ja muistutus niistä, jotka katosivat, niin ihmisistä, kuin kirjoituksistakin.
Suutarisen ratkaisu virittää koko teoksen hengen, se on kollektiivinen kertomus poikkeuksellisista oloista, ihmisineen joista ei jäänyt jäljelle mitään: Ei omaisuutta, kun jopa hampaiden kultapaikat nyhdettiin irti. Ei muistoja omaisille, kun valokuvatkin poltettiin, eikä hautaa vierailla. Vain tuhkaa, osana valtavaa vuorta.

Holokaustin runot niihin liittyvine taustatarinoineen ovat historiallisia aikalaisdokumentteja kansanmurhasta; aihe olisi helposti oman tietokirjansa arvoinen, varsinkin kun valikoimassa tekstien kommentointi on jätetty lähinnä muutamiin alaviitteisiin. Valinta korostaa toisaalta teoksen luonnetta runovalikoimana, ei historiallisena tutkielmana. En pysty arvioimaan käännösratkaisuja muuten kuin lukutuntumana tyylistä, joka on sanatarkkuutta korostava. Varmasti alkuperäistekstien kunnioittaminen onkin tässä, vakavassa asiayhteydessä tärkeää eikä liikaa sovi sooloillakaan. Tällä maalla on asteltava varoen. Taustoitusta voisi olla enemmänkin, mutta toisaalta kirjailijalta on tulossa aiheesta oma artikkelinsa joka ilmestynee Kulttuurivihkot-lehdessä 2026 alussa.

Getoissa, ja jopa tuhoamisleireillä kirjoitettiin kirjeitä, päiväkirjoja, muistiinpanoja – sekä runouttakin. Joka on hyvä osoitus siitä, että jopa olosuhteissa joissa yksilö kamppailee vain selviytymisestään, on kulttuurilla merkitystä: Jonain joka antaa identiteetin, yhdistää, tuo lohtua; ja jotain jonka toivotaan jäävän jäljelle, vaikka ihmiset eivät selviytyisikään. Tekstejä haudattiin maahan että ne säilyisivät, kun tekijät aavistivat kohtalonsa.

Syvyydestä huudan Sinua…

Suurin osa valikoimasta on kertovaa runoutta, kuvauksia juutalaisten kokemuksista erityisesti 1940-luvulla kun natsi-Saksan tuhokoneisto käynnistyi. Niissä huutaa epätoivoinen, turhautunut ja surullinen ääni. Hädän hetkellä juutalainen etsii tukea juuri uskonnostaan, tuo heidän identiteetissään merkittävä tekijä on nähtävissä, kun Jumalaa pyydetään apuun tuskaisissa valitusvirsissä ja rukouksissa. Joissain runoissa havaitsee katkeraa, kostonhaluistakin vihaa vainoajia kohtaan, joille mikään mahti maan päällä kuin taivaissakaan ei voinut mitään vielä niiden kirjoittamisajankohtanaan. Vanhatestamentillinen, raskaan eeppinen paatos on kuin kivivyöry päälle: kuten Kasriel Broydon runossa Ghetto kuvataan tunnetta, jonka tavoittaminen on lähtökohdistamme käsin ehkä mahdotontakin. Hänen hukutettiin Itämereen lähellä Köningsbergiä 1945.


Seisomme muurien vieressä,
särkynein sydämin,
roikkuvin käsin –
kuin itkupajujen oksat.
Silmämme tuijottavat syvälle tyhjyyteen
täyttyen surusta –
ikuisuudeksi. (…)
(s. 38)

Kaikki runokuvat eivät ole ehkä kirjallisuuden modernismin standardeilla aivan tuoreita, mutta tekstiä ei ole tarkoitettu niinkään taiteeksi noin sinänsä, saati viihteeksi, kuin sanoittamaan kokemusta pelkistetyimmillään.

Aidon, läpitunkevan inhimillisen hädän kuvaukset ovat paikoin henkisesti raskaita. Mutta juuri siksi niitä pitäisikin lukea, että oppisimme mitä sellainen voi olla, emmekä unohtaisi opetusta. Eräs järkyttävimpiä on Tuutulaulu pojalleni krematoriossa, kirjoitettu Treblinkan tuhoamisleirillä 1942:

Musta, kuuro polttouuni,
Helvetinportti, ruumiskasa,
liukas, jäykkä lavitsa.
Hiukseni harmaantuivat yössä.
Tässä makaa poikani, poikani,
hän puri pieniä nyrkkejään suussaan.
Kuinka voin heittää sinut tuleen!
Kauniit kultaiset hiuksesi. (…)
(s. 61)

Taivaan punalasin läpi on osuvasti valittu nimi kokoelmalle. Vaikka maailma olisi peittynyt tuleen ja vereen, uskoo juutalainen että hänellä on, silti, taivaansa. Säkeen yhtenä mahdollisena tulkintana.

Historian säkeitä

Valikoiman keskeisiä tekstejä on liki 30-sivuinen runoilija ja näytelmäkirjailija Yitzchak Katzenelsonin Radzyńilaisen laulu, muistokirjoitus rabbi Shmuel Shlomo Leinerille, joka kannusti Radzyńin juutalaisia vastarintaan. Gestapo pidätti ja teloitti hänet 1942. Runossa käytetään retorisesti taidokkaasti puhekieltä, huudahduksia ja kysymyksiä, tarinassa joka on traaginen kertomus juutalaisyhteisön tuhosta ja rabbista kuin messiaanisena hahmona, kansansa marttyyrina.

Muutkin runot liittyvät suoraan historiallisiin tapahtumiin, kuten puolalaisen Władysław Szlengelin Vastahyökkäys, joka kertoo Varsovan geton ensimmäisistä yhteenotoista juutalaisten ja saksalaisten välillä tammikuussa 1943, ja jotka jatkuivat samana keväänä geton kansannousuna. Kun gettoa alettiin tyhjentämään, päättivät juutalaiset ryhtyä vastarintaan – koska tiesivät että tulisivat kuolemaan joka tapauksessa, niin kaatuisivat ennemmin aseet kädessään. Runon sanoma onkin luoda kapinahenkeä ja taistelumieltä, samaan tyyliin kuin partisaanien ja työläisten omissa lauluissakin:

Tämä on meidän keväämme!
Vastahyökkäys!
Taistelun huuman juovuttava viini!
Nämä ovat partisaanimetsämme –
Dzika- ja Ostrowska-katujen takakujat.
Kortteleiden numerot värisevät rinnassamme,
juutalaisten sodan mitalit. (…)
(s.126)

Tapahtumasta on kirjoittanut mm. sotahistorioitsija Dan Kurzman, joka on käyttänyt lähteinä getossa järjestelmällisesti kerättyä aineistoa, kuten päiväkirjoja ja muistiinpanoja. Dokumentoivien kirjoitusten lisäksi kätkettiin myös tämän valikoiman runoja ja laulutekstejä, haudattuna maahan maitotonkissa ja peltirasioissa. Yhteensä kolme suurempaa kätköä tehtiin, joista kaksi löydettiin sodan jälkeen. Paljon materiaalia saatiin pelastettua arkistoihin, mutta osa teksteistä oli turmeltunut lukukelvottomiksi. Kolmatta ei ole edelleenkään löydetty.

Muistomerkityksiä

Runovalikoimalla on ajassamme tarkoitus, siten että se antaa vastauksen kysymykseen: Millainen merkitys kulttuurilla, kuten runoudella voi olla kriisiolosuhteissa, ja millainen on sen ääni? Jonka teos antaa. Kokoelman arvo ei ole kuitenkaan vain ulkokirjallinen ja historiallinen, vaan se on myös runoutta, joka onnistuu koskettamaan lukijaansa, sanoittamaan yksilön kokemusta yleisesti tunnetuissa tapahtumissa: Josta ovat pitäneet huolen lukuisat kirjailijat kuin elokuvaohjaajatkin, kuten Resnais, Polanski ja Spielberg. Näissä runoissa olemme kuitenkin sen alkulähteillä, mitä kuvataan usein vain toisen käden kokemuksina.

Aikakaudellamme joka pyrkii hävittämään kaiken rasismin, vaikuttaa antisemitismi olevan kuitenkin jälleen kasvussa. On toki tulkinnanvaraista, missä määrin kyse on juuri siitä, vai poliittisesta antipatiasta Israelin valtiota kohtaan – vaiko molemmista? Tuo kysymys tämän hetken kontekstista on kuitenkin parempi jättää tässä yhteydessä. Siksikin, ettei 1910-40 -luvuilla syntyneillä juutalaisten runoilla, kirjoittajineen, ole yhteyttä tämän päivän Israelin ja palestiinalaisten konfliktiin lainkaan. Sen sijaan niillä on yhteyttä antisemitismiin sen äärimmäisessä muodossa, joka ei jätä mitään seliteltävää. Siksi onkin paras antaa itse tekstien puhua – ilman että niitä käytettäisiin vipuvarsina johonkin mitä eivät ole. Sellainen kun tuntuisi väärältä niiden kirjoittajia kohtaan.

 

Timo Suutarinen (toim ja suom.): Taivaan punalasin läpi – Juutalaisia runoja. (Kulttuurivihkot 2025) 135s.

Pekka J. Paussu kirjoittamisen ja kirjallisuuden maisteri Jyväskylän yliopistosta

Dan Kurzman: Varsovan geton kansannousu. Suom. Veli-Pekka Ketola. Helsinki: Art House, 2005.