RIITTA VAISMAA – Elämisen tarkoitus

Pelkäsin jo, etten enää pääse Peter Sandströmin mukana absurdille matkalle Turusta Pohjanmaalle. Sandström on vuosikaudet julkaissut uuden teoksen joka toinen vuosi. Tämänsyksyinen Glory Days ilmestyi vasta kolme vuotta Ison vaaleen viimeisen kesän jälkeen. Hyvä, että ilmestyi.

Tällä kertaa Sandströmin minäkertoja on matkalla äitinsä 110-vuotispäiville. Taksilla. Ei muutoin ehtisikään, kun kertoja herää syntymäpäivän aamuna Port Arthurissa. Mies havahtuu valmiiksi tummassa puvussa, ja mukana on muovipussillinen seteleitä, joten ei huolta. Matkan päämäärän, keski-pohjalaisen pikkukaupungin Sandström on tällä kertaa nimennyt Betlehemiksi. Taksikuski kiinnostuu matkan syystä.

”Betlehem, hän sanoo. Mitä asiaa sinulla on sinne?
Menen hautaamaan äitini.
Milloin hän kuoli?
Ei hän ole kuollut.”

Päivän edetessä kertoja ei tosin voi olla asiasta niinkään varma. Äiti on ollut viimeinen potilas hoivakodissa nimeltään Glory Days, josta sankarimme perille päästyään onnistuu näkemään vain rikkinäisen kyltin tienposkessa ja suljetun oven Missä äiti on? Asia ei tunnun järin huolettavan matkalaista.

Löyhästi omaelämäkerrallisten Peter Sandströmin teosten minäkertojan nimi on yleensä ollut Peter Sandström tai Peter S. Glory Days ei juuri nimistä perusta. Kertojalla ei ole nimeä lainkaan. Vain satunnaisesti Glory Days -romaanissa mukana olevat vaimo ja kaksi aikuista lasta ovat saaneet nimensä pizzojen mukaan. Lapsuutta kuvaavassa jaksossa isän nimi on Beirut. Kirjailijan mukaan nimellä ei ole merkitystä. Kun esim. lapset ovat tottuneet kutsumaan vanhempiaan jollakin nimellä, nimi voisi olla yhtä hyvin jokin muu.

”… Omille lapsilleni olen vain nimi, joka voisi yhtä hyvin olla mikä tahansa muukin. Olen tehnyt typeriä asioita. Mutta lapseni ovat hengissä. Se on kenties ainoa, mistä voi olla kiitollinen. Olen ajanut autoa humalassa, kuskannut lapsia jalkapallokentille, kouluihin ja päiväkoteihin, saattanut heitä hoiperrellen ruosteisissa teemapuistoissa ja ränsistyneissä tivoleissa. Kaiken sen olisi yhtä hyvin voinut tehdä joku Roger tai Roy tai Göran, Arto, Jukka-Pekka, Valentin, Muhammed Ali.”

Kerran kirjailija toivoo itselleen miehekästä nimeä, joka voisi olla Ian. Kuinka ollakaan, hän on nuoruudessaan kirjoittanut kirjailijasta nimeltään Ian teoksessaan Absent Lovers, jonka hän toivoo painuneen unohduksiin. On se painunutkin, ellei nuoruudesta tuttu taksimies sitä muistaisi.

Ian tuntuukin varsin tutulta, kirjailijalta itseltään, joskin nuoremmalta kuin vanhuuttaan moneen kertaan korostava Glory Daysin minäkertoja. Sandströmin teoksia lukeneet tunnistavat äidin ja isän, vaimon ja lapset, siskon.

En ole aivan vakuuttunut, mihin Sandström Ianin tässä uusimmassa teoksessa tarvitsi. Taksimatkalla niin kuski kuin kuljetettava käyvät takaumina läpi osin yhteiseksikin osoittautuvaa menneisyyttään, mikä olisi sujunut hyvin ilman Iania. Varsinkin kun pian ollaan taas minäkertojan hilpeän absurdissa ja nostalgisessa kyydissä.

Glory Days on moniaalle kurkottava yhdenpäivän romaani. Sandström risteilee teoksessaan huolettomasti vuosikymmenistä toiseen. Koko teoksen tyylilaji on kuitenkin haikea nostalgia.

Kun Pohjanmaalle on päästy, hypätään kymmenen vuotta taaksepäin, aikaan, jolloin äiti on täyttänyt 100 vuotta. Tuolloin Glory Days on järjestänyt äidille juhlat, joista tulee aikamoinen hurlumhei, kun kosteaa elämää viettävä poika ei suinkaan pidä äidilleen puhetta vaan hakee vessan roskikseen piilottamansa votkapullot ja kaataa ne boolikulhoihin.

”Sheriffi ja minä tarjoilimme lisää boolia. Joku ajaeli takaperin rollaattorillaan, pyörätuoleja kaatui. Kaikki nauroivat. Yksi hoitajista tuli muiskauttamaan suukon poskelleni. Galzone ja Tropicana olivat istuutuneet takan viereiseen pöytään. Lapset pelasivat shakkia keskittyneesti. Capricciosa oli poistunut paikalta, oletin että hän oli livahtanut saunaosastolle ja mennyt uimaan.”

Sheriffi muistaa juhlat vielä kymmenen vuotta myöhemmin, jolloin hän lohduttaa kirjailijan varmaankin löytävän Doriksen. Tässä vaiheessa lukija olettaa Doriksen olevan joku kirjailijan lukuisista naisista, joita hän kutsuu schwestereiksi ja joiden nimiä hän ei edes yritä muistaa. Kirjailija muistaa vain viimeisimmän ja hänet sitäkin paremmin. Hän on tapaillut Linda Mariaa jo paljon nuorempana, ja kymmenen vuotta sitten äidin juhlissa Linda Maria on pelastanut loput viinat.

Kiinnostavin ja eniten Sandströmin aiempia teoksia muistuttava on Glory Daysin toinen jakso, josta suurin osa vierähtää loputtomana kesäpäivänä kotipihalla kirjailijan ollessa noin kymmenkesäinen. Pihalla toilailevat isän kolme omalaatuista veljeä ja sisko, joka on tuonut mukanaan oudon kuvataiteilijan.

Tanssin ja tohinan keskellä papukaija Doris pääsee karkuun, eikä lintua saada kiinni kiipeilemällä eikä edes hammastahnalla, josta se yleensä kovasti pitää. Äiti Johanna saa lukuisia tanssittajia, mutta suhde vävykokelaaseen on vähintäänkin arveleva.

Pihalle saapuu myös Sheriffi, joka liehittelee äitiä. Isä Beirutilla on kestämistä jo siinäkin, kun veljet suutelevat Johannaa. Huutoa ja melua syntyy, kun Doris karkulennollaan koukkaa puutarhapöydältä äidin tekohampaat ja häipyy näkymättömiin. Sheriffi lupaa, että kaikki järjestyy ja lähtee mopollaan linnun perään. Jo nukkuma-aikaan Sheriffi palaa mukanaan kurainen paperipussi ja pussissa äidin hampaat. Doriksesta mies ei myönnä tietävänsä mitään.

Glory Daysin kolmannessa osassa vanhentunut, kihtiä poteva kirjailija vaeltaa taas tapaamansa Linda Marian kanssa rapistuvan Betlehemin kaduilla. Kirjailija on hellän rakastunut, ja Linda Mariallakin on tunteita vanhaa salaista rakastajaansa kohtaan. On kuitenkin selvää, että Linda Maria on vielä nuori ja lisäksi neljän pikkulapsen äiti.

Matkalla tavataan taksikuski soittamassa pianoa kadulla mukanaan puistosta löytämänsä kirjailijan matkatavarat ja setelipussi. Hän sanoo odottaneensa kirjailijaa paluumatkalle, minne tämä ei kuitenkaan ole vielä lähdössä. Linda Maria johdattaa kirjailijan Sheriffin talolle. Sinne kurkistellessaan he näkevät lintuhäkin ja kenties jotakin kirjavaa.

Siskoaan kirjailija ei lapsuuden muistojaan lukuunottamatta matkallaan tapaa. Toiveita herättää, kun viime hetkillä vaalea pitkä nainen lipuu suppilaudalla Betlehemin halkovaa jokea merta kohti.

Elämisen tarkoitus selviää kirjailijalle haikealla kävelymatkalla. Ei se ole aivan vähän.

”Me olemme olemassa elämistä varten. Niin helppoa se voi olla. Ja niin vaikeaa.”

 

Peter Sandström: Glory Days (Glory Days). Suom. Outi Menna. S&S 2025. 295 s.

Riitta Vaismaa on kriitikko