RISTO NIEMI-PYNTTÄRI

Kummitustarinoissa on ikivanhaa pimeässä tarinoinnin henkeä. Silloin pelkokin on turvallisuuden tunteen testaamista. Folkloressa kummistusjutun turvallinen kertoja mahdollistaa sen, että lukija voi säikähdellä turvassa. Entä sitten kun kertojana on aave ? Tunne on kuin lapsella, joka istuu isän polvella – ja tarinan myötä herää pelko että kenen sylissä istuukaan. Mariana Enriques kirjoittaa tällaisia novelleja.

Enriquez antaa äänen kaikkein oudoimmille hahmoille, laajan kauhugenren sisällä hän luottaa aaveisiin. “Yön linnut” on tarinan jossa siskosten kiintymys voittaa pahimmatkin esteet. Millie harrastaa piirtämistä. Palkitsevinta on siskon muotokuvan tekeminen, koska tämä on hänestä niin kaunis. Sisko sairastaa, ja on toisten mielestä kammottava, mutta se ei haittaa.

Tarinan kertoja on tämä sisko. Samalla tavalla ihaillen hän kertoo Milliestä, joka ei todellisuudessa ole ehkä ollenkaan niin mukava. Millie katsoo rakastavin silmin siskoaan, ja sisko sepittää koskettavaa tarinaa Milliestä. Tämä on niin ihastuttavan utelias kaiken kuoleen ja kammottavan suhteen.

Ulkopuoliset sanovat, että Milliellä on mielikuvitusystävä, tai että hän leikkii kuolleen siskonsa kanssa. Lukija ei saa tietää, Millien mukaan siskon iho on muuttunut kellanvihreäksi siksi että hänellä on “mätänemistauti”.

Novellin koko lumo tuntuu olevan tuossa kertojassa. Sisarusten koti, heidän äitinsä ja mummonsa, tuntuvat kaavamaisilta Frankensteinin perheen versioilta. Yksinkertaisesti kaikki mitä tavalliset lapset rakastavat, on heistä vihattavaa. Heidän pahin kiusaajansa on oma mummo, ja sisarukset hakevat tilaisuutta että voisivat hirttää mummonsa. Tietysti sisarusten mieliruoka on vihreää limaa.

Enriquezin kertoja hämmentää fraaseja ja pitää salaisuutensa: hän ei ole kuollut eikä elossa, ja hän rakastaa niin lämpimästi siskoaan että zombinakaan häntä ei voi pitää. Hieno tarina.

Kaikki on kiinni kertojasta. Aivan kuin tämän vakuudeksi Enriquez kertoo tarinan, jossa aaveen tilalla on myeema. Siis kohdusta poistettu kasvain. Kerronta on hyvin fyysistä, mitään yliluonnollista ei ilmene. Tässä “Metamorfoosi” -novellin todellisuudessa vallitsee ennen kaikkea keho ja fysiikka.

Tosin kasvain on kertojalle kuin oma vauva, se kammottaa lukijaa mutta ei kummittele. Kohtuleikkauksen jälkeen kertoja hoitaa myeemaa, ja sillä on yllättäviä vaikutuksia hänen elämäänsä.

Enriquesilla on useita yhteiskunnallisia aavetarinoita. Sillä. kuten tiedetään, aaveilla on tapana tulla vaatimaan oikeutta. Vasta sovituksen saatuaan nämä syrjäytyneen väen aaveet suostuvat häviämään.

“Surulliset vainajani” on tällainen katutarina. Se on kertomus sosiaalisesti romahtaneen kaupunginosan raunioilta, kun nuorisorikolliset tekevät ikätovereistaan vainajia kevyesti, teloitustyyliin.

Tässä novellissa Enriques on oivaltavasti valinnut kertojaksi lääkärin, joka on omistautunut nuorten hädälle. Tämä auttamishalu kutsuu paikalle myös sovitusta hakevia aaveita, lääkäri alkaa nähdä ympärillään yhä enemmän apua tarvitsevia.

Enriquesille Buenos Airesin kaupungingosan rikolliset ja kunnolliset nuoret elävät samaa turvattomuutta. Aaveita nousee siitä, että nuorta elämää tuhoutuu. Kun elämä katkeaa kesken kaiken, kuolleet pyörivät ihmeissään tämän vääryyden tienoilla. Öisin he hakkaavat turvallisia kotiovia, niitä, joita ei avattu, kun he pakenivat ampujaa elämänsä hädässä.

“Mustat silmät” novellissa asunnottomia auttava katupartio joutuu vaikeuksiin, kun avun tarvitsijoita tuntuu olevan ilta illalta enemmän. Samalla hädän alaiset muuttuvat yhä vaativammiksi, ilmaantuu myös niitä, jotka haluavat kaikin keinoin päästä katupartion autoon sisälle.

Marx puhui aikanaan 1800 -luvulla “köyhälistön aaveista”, samoin Enriquez, joka tuo novelleissaan yhteiskunnallisesti väärin kohdeltujen aaveita.

Tyhjenevät maalaiskylät ovat iso ongelma myös Argentiinassa. “Kylätaiteilija” novellissa fantasioidaan sitä, mitä on kuoleva kylä. Esiin nousee toteamus: “Jos kylä tyhjenee ja kuolee, niin aina jotain tulee tilalle”.

Kuolevan kylän toivo on outoja kuvia maalaava kädetön taiteilija. Hän tuo mieleen “taidetta ilman käsiä” -joulukortit. Kylätaiteilija suoltaa outoa, surrealistista kuvastoa, ikään kuin hän asuttaisi kylää hahmoillaan.

Kuoleva kylä ei aineistoltaan siis ole kovin omaperäinen, mutta taas kerran

kerrontaratkaisu on kiinnostava: ketojana on pariskunta, joka vaikeuksiin joutuessaan tukee toisiaan.

Kerronnan mies ja nainen muodostavat vastaparin. Mies pelkää maaseutua, hänellä on pampafobia. Mies pelkää aaveita jotka tulevat argentiinalaiselta aavikolta. Nainen puolestaan kärsii urbaanista paranoiasta – ja kaipaa maaseudun rauhaa.

Kertomuksen jännite syntyy kahteen suuntaan vetävistä henkilöistä. Nainen viehtyy kylän salaisuuksista, ja häntä houkutellaan yhä pitemmälle. Samalla miehen kammo kasvaa, ja hän yrittää suostutella naista pakenemaan kanssaan.

Pariskunta uskoo, että kunhan he pysyvät yhdessä, he selviävät kaikesta.

Tämä liitto joutuu koetukselle, kun käsittämättömät tapahtumat alkavat.

Niminovelli “Aurinkopaikka hämärille tyypeille” on hengailunovelli. Siinä hengaillaan Los Angelesissa vanhojen, rakkaiden sekoilijoiden kanssa. Kolme naista viettävät aikaa yhdessä ja muistelevat hulppeita nuoruusvuosia.

Kertoja on yhteiskuntatieteilijä, joka on kiinnostunut urbaanilegendoista. Hän joutuu tekemään juttua Elisan ilmestyksistä, vaikka aihe oli hänestä loppuun kaluttu. Elisa oli nuori, yksinäinen matkaaja joka ruumiinjäseniä löytyi surkean hotellin vesisäiliöstä. Hän oli joutunut rituaalimurhan kohteeksi, ja huhuttiin että Elisa ilmestyy aina joskus vesisäiliön luona.

Oikeastaan kertoja olisi halunnut Elisan sijaan kirjoittaa Los Angelesin puistoissa liikkuvasta pantterista. Legenda kertoo, että kaupunkia ympäröivien metsien palaessa kaupunkiin tuli pantteri, se elää siellä yhä. Vain öisin joku saattaa nähdä vilauksen pantterista ja sen tulisista silmistä.

Novellissa asettuu vastakkain kaksi legendaa, kaksi aavetta ja mahdollisuudet kohdata ne: rituaalit vastaan arkiset aavistukset, pantterin vilahdus vastaan kuolleen esiin manaus.

Tarinan myötä osoittautuu, että kertojan olisi kannattanut luottaa intuitioonsa ja etsiä pantteria. Ystävien kanssa hengailu ja nostalgia jää sivuun, kun menneiden aikojen lumo voimistuu. Varsinkin nuoruuden rakkaus ja aika Dizzin kanssa. Kunnes tämä sekosi huumeisiin, katosi ja löydettiin kuolleena kadulta.

Kertoja ajattelee Dizzia yhä enemmän, yhä vahvemmin tämä kummittelee hänen mielessään. Vaikka hän tietää hyvin, että nuorukainen kuoli aikaa sitten hän harhailee kaduilla. Näkee vilahduksia keltaisista kiharoista, ja saman näköisyydestä.

Kauhugenren alueella Enriquez suosii piinakauhun tai psykokauhun sijaan mielikuvituksellisuutta ja fantasioita. Aavemaiset kertojat sekä kutsuvat luokseen että kammottavat.

Mariana Enriquezin esikoisnovellit Mitä liekit meiltä veivät ilmestyivät suomeksi 2021. Suomentaja Sari Selander on käyttänyt työssään hyviä kielellisiä tuntosarvia. Tämä välittyy mainiosti novelleista, jossa liikutaan jaavistusten alueella.

 

Mariana Enriquez: Aurinkopaikka hämärille tyypeille. Suom. Sari Selander, WSOY 2025.

Risto Niemi-Pynttäri on kirjoittamisen ja kirjallisuuden dosentti Jyväskylän yliopistosta.