RIITTA VAISMAA – Unissakävelijöiden yö

Kiinalaisen Yan Lianken toinen suomennettu romaani Kun aurinko kuoli voisi yhtä hyvin olla niin satu kuin dystopia, jollaisena siitä on kirjoitettu. Romaanissa kirjoitetaan alusta asti paljon kuolemasta. Paikoin ollaan matkalla kohti maailmanloppua, kun aurinko ei ajallaan nouse, kun pimeys antaa luvan ryöstää ja lopulta sotia. Aivan alku muistuttaa paljonkin satua, ja aivan viime rivit ovat romanttisen suloiset.

Yan Lianke (s. 1958) aloitti kirjailijanuransa 1979 puhdasverisenä realistina. Hän on kirjoittanut neljätoista romaania ja neljäkymmentä kokoelmaa novelleja sekä esseekokoelmia. Ensimmäinen suomennos Neljä kirjaa ilmestyi viime vuonna.

Viimeisten parin vuosikymmenen aikana Yan Lianken teokset eivät ole enää ilmestyneet Kiinan kansantasavallassa vaan Honkongissa ja Taiwanilla. Tuoreimpien teosten satiirin ja kerronnan allegorioiden kriittisen kärjen on tulkittu suuntautuneen Kiinan kansantasavallan yhteiskuntajärjestykseen. Eräät tunnetuimmat teokset on kielletty Kiinassa, mm. Kun aurinko kuoli. Yan Lianken tyyliä on kuvattu kokeelliseksi ja surrealistiseksi. Hän itse kutsuu sitä ”mythorealismiksi”.

Kiinalaisessa maalaiskylässä tapahtuu kummia. Illan pimetessä kyläläiset alkavat käyttäytyä oudosti. Käy ilmi, että valtaosa kyläläisistä kävelee unissaan. He jatkavat puuhiaan näennäisen loogisesti, kunnes kaikki estot häviävät. Eräs jatkaa peltotöitään ja rautatangon löydettyään menee ja tappaa miehen, joka on tehnyt tappajasta aisankannattajan. Toiset ryöstävät, toiset taas selvittävät välejään sopuisammin. Kun pimeys vain synkkenee eikä aurinkoa näy, vaikka päivänkoiton aika jo on, meno käy villimmäksi. Kaupat ryöstetään, eikä viranomaisista ole kuin pelleiksi. Lopulta on käynnissä täysi sota, kun läheisten vuoristokylien asukkaat saapuvat ottamaan osansa.

Romaanin Kun aurinko kuoli kertoja on 14-vuotias Li Niannian. Vähän höpsähtänyt, pari kertaa kehitysvammaiseksi mainittu poika on kiivennyt korkealle vuorelle ja puhuttelee sieltä kaikkia mahdollisia jumalia, joille hän haluaa kertoa, mitä kylässä on tuona kummallisena yönä tapahtunut.

Niannian on koko teoksen kertoja. Johdonmukaisesti Yan Lianke käyttää minä-muotoa, vaikka kaikin osin laajaa teosta lukiessa unohtaa lukevansa teinin kirjoitusta. Hyvin kuvaannollinen, yksityiskohtainen ja jopa runollisen kaunis ilmaisu ei aina tunnu kirjoitustaidottoman pojan tuottamalta. Niannian kertoo pääosasta kylän väestä poiketen osaavansa lukea mutta ei kirjoittaa.

Etenkin alussa ja toki monin paikoin muuallakin Niannian kertoo uskottavasti kuin ikäisensä. Yan Lianke käyttää taiten nuorta kertojaansa valitsemalla eri asioihin näkökulman, jonka voi useimmiten hyvin kuvitella teini-ikäisen kirjoittajan omaksi. Varsinkin silloin kun kirjailijan näkökulma on kriittisin ja kun Yan Lianken voi nähdä kuvaavan allegoriana koko yhteiskuntaa, lapsekas katse on tehokas. Turhan byrokraattisuuden kuvauksissa lapsenomainen lähestymistapa osoittaa järjestelmän onttouden ja tuo huumoria osin tummansävyiseen kerrontaan.

Kirjailija on itse teoksessaan mukana moneen kertaan ja antaa nuoren kertojan kuvata itseään vinosti ja hieman karrikoiden. Kovinkaan moni ei ole kylässä asuvan kirjailijan teoksia lukenut, kun juuri kukaan ei osaa lukea. Kertojakaan ei aina ole Lianke-sedän kirjoista kovin innostunut, mutta muutakaan luettavaa ei ole. Kirjailijaa arvostavat myös lukutaidottomat hänen julkisuutensa ja sitä kautta oletetun varallisuutensa tähden. Yan Lianke käyttää oivaltavasti tekstissä jonkin verran muunnellen kirjojensa nimiä. Oletan, että sitaatitkin ovat vähän sinne päin.

Niannian katseen kautta Yan Lianke kuvaa kylän elämää ja kyläläisiä ennen kaiken mullistavaa unissakävelijöiden yötä. Yllättäen kuolema on keskeinen keskenkasvuisen ajatuksissa. Kiistaa herättää valion määräys, että kuolleet pitää tuhkata. Perinteinen maahan hautaaminen on ehdottomasti kielletty. Paikallista krematoriota johtaa Niannianin äidin veli. Pojan vaatimaton perhe sekaantuu hautausasioihin. Isä ansaitsee varoja talonrakennustarvikkeisiin ilmiantamalla perheitä, jotka pyrkivät välttämään tuhkauksen. Pian ilmiannot loppuvat, kun syntyy naimakauppa ja talorahat saadaan sitä kautta. Ikuiset omantunnontuskat näyttävät jäävän, mutta vanhat synnit purkautuvat unissakävelijöiden yönä. Naimakauppa kyllä onnistuu, isä Li Tianbo ja äiti ovat rakastuneita ja yhteiseen työhön sitoutuneita.

Uusi Maailma on perheen yritys, jossa vanhemmat valmistavat ja myyvät kaikkea hautajaisissa tarvittavaa: paperisia kransseja ja muita koristeita sekä hautajaisvaatteita. Li Tianbo voitelee omaatuntoaan ostamalla lankomieheltä tuhkauksessa erittyvän ruumisöljyn. Kaikkea ei siis polteta. Ehkä myös lankomieskin haluaa sovitella, koska tämä saisi öljystä muualta moninkertaisen hinnan. Lopulta sadoista öljytynnyreistä saattoi olla apua ikuiseen pimeyteen tai sitten Li Tianbo sytytti öljyjärven palamaan juuri silloin, kun pimeys olisi muutoinkin hellittänyt.

Yan Lianke käyttää runsaasti toistoa niin kuvattavien tapahtumien tasolla kuin kertaamalla yksittäisiä ilmaisuja. Usein kertaava ilmaisu on hyvin viehättävää. Välillä ei voi välttyä miettimästä, jokohan olen tämän lukenut.

Yan Lianke korostaa ajan hidasta kulumista keskellä pimeyttä käyttämällä konkreettisia kellonaikoja tekstin väliotsikoina. Ensimmäinen kellonaika on 17-18 ja viimeinen 9.01-9.30. Välillä synkässä yössä aika tuntuu pysähtyvän. Siitä kirjailija kertoo otsikoimalla useita jaksoja 6.00-6.00.

Kun aurinko vihdoin valaisee kylän ja koko lähitienoon, selviää, että kylässä on kaaoksen aikana kuollut 539 ihmistä ja lähes yhtä monta haavoittunut. Kummallista on, että jäljelle jääneet vain jatkavat elämäänsä ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut. Surujuhlia ei järjestetä, kukin hautaa ruumiinsa, miten haluaa. Krematorio tosin onkin tuhoutunut.

Hiljaisena kylään ja Niannianin perheen luo saapuu mies, joka ei puhu mitään mutta polttaa nipun kirjoja Li Tianbon kuvan alla. Lienee oikeus ajatella kirjailijan alter egon vetäytyneen hiljaisuuteen. Tosin kertaalleen Lianke-setä vielä puhuu Niannianille. Vaikka romantiikkaa romaanissa Kun aurino kuoli ei ole juuri nimeksikään, lopussa kirjailija tuuppaa lukijan iloksi nuorta kertojaansa kuin palkinnoksi kohti hennosti lempeää eroa.

Käntäjä Riina Vuokko osoittaa taas taitonsa tuoda vieraan kulttuurin suomalaisten lukijoiden saataville. On kunnioitettavaa, että saamme kiinlaista kirjallisuutta suoraan alkukielestä käännettynä.

 

Yan Lianke: Kun aurinko kuoli (Rixi). Suom. Riina Vuokko. WSOY 2025. 381 s.
ks lukunäyte

Riitta Vaismaa on kriitikko.