RISTO NIEMI-PYNTTÄRI

Pröystäilyä ja keskinäistä tönimistä: miesten välisten hierarkioiden ylläpitämisellä on hintansa. Axel Åhlmanin tragikoomiset Rääppöö -novellit kertovat nuorista miehistä 2010 -luvun Pohjanmaalla. Mieshierarkian ulkopuolisiin kohdistuu runsaasti halventavia ja vajavaisuuteen vihjaavia nimiä, mutta erot niiden välillä ovat suuria.

”Sellane rääppöö. Pöyröö. Köppääne. Pölöhö. Önkkööne. Flataane. Oikoone. Pösöö. Aneeton.” (17)

Monet Åhlmanin kuvaamista miehistä luulevat olevansa kingejä, mutta satiiri paljastaa miten itsevrmuutta uhkuva mies onkin aika ”oikoone” tai ”pössö” tai jokin muu ylläolevasta listasta.

Avausnovellin Sven, vanhempi mies veivaa polkupyörällä suu auki, kuola valuen. Hän lienee pölöhö tai rääppöö. Huoltsikan miesten pöytään hänellä ei ole asiaa, paitsi joskus kun kutsutaan. Ja näin esitellään ensimmäinen mieshierarkinen pöytä. Ylimpänä ne,  joille on luontevaa olla äänessä. Sven on aina hiljaa, mutta arvelee, että hän voisikin tutustua suurempiin ympyröihin.

”Pidä ittes miehenä” on pohjalainen sanonta. Se vihjaa sattumalta siihen vaivaan, mitä keinotekoisten mieshierarkioiden yllä pitäminen vaatii. Lipsuminen uhkaa aina. Halventavien nimitysten tarkoitus on pitää pelotetta yllä: pidä miehuutta yllä, ettet vaan olisi tippaakaan vajaa miehekkyydessäs.

”Kunnanisä” – novellin mies pitää itseään kunnan ”kinginä”. Hän uskoo etenevänsä vaivatta kohti menestystä ja kansanedustajan paikkaa. Kertoja kuvaa satiirisesti hänen yksinkertaisia ja typeriä mielenliikkeitään. Häntä voisi sanoa ”oikooseksi”, joka oppii hömpelösti hieman empatiaa.

Entä ”pössö” mies ? Sellainen, joka pullistelee, rehentelee, ja on törkeä. ”Hirvijahti” -novellissa kohtaamme Dirty Harryn. Kertojana on jahdissa ensikertalainen nuorimies. Harry pitää tätä sopivana kohteena pätevyyttään todistamaan. Kertoja ottaa ihailevan asenteen, niin Harryn pössöydestä tulee mahdollisimman herkullista luettavaa.

Aikamoinen kansansankari on tietenkin kirjaija itse. Axel Åhlman on mies, joka oli lähellä Euroviisujen voittoa KAJ yhtyeessä. Kolmen miehen bandi ja Badabada bastu – biisi on silkkaa hilpeyttä, josta mieshierarkiat puuttuvat.

”Saunavaltaistuin” on täysi vastakohta tälle. Siinä heitetään löylyä hampaat irvessä ja tosissaan. Kertoja, nuorimies, haluaa miesten saunassa kerrankin pitää hallussaan löylykauhaa. Tavallisestimiesten saunassa, tuo paikka vapautuu usein sattumalta ja löylynheittäjätä edellytetään huomaavaisuutta – ja kaikki viihtyvät.

Mutta kertoja on ymmärtänyt asian toisin. Hän näkee ympärillään vain uhkaajia ja haluaa pitää saunavaltaistuimen itsellään, ja niin pitkään kuin mahdollista. Hän vaikuttaa uhossaan jo itsepäisen ”önkkööseltä”.

”Saunavaltaistuin” onnistuu novellina ehkä siksi, että päähenkilö ei ole patologisesti kunnianhimoinen. Näin voi käydä hyvinkin ystävälliselle miehelle – kun paikka avautuu ja itsepäisyys iskee.

Mieshierarkian kuninkuus on taistelua, jossa jokainen yksin pyrkii kukkulan kuninkaaksi, tönien muita alemmas.

Åhlman käsittelee vivahteikkaasti ”kingiksi” pyrkivien miesten keskinäistä inhoa: kaikki mitä pahin kilpailija tekee herättää vastenmielisyyttä. Kuten pappi, jonka pitäisi lausua ylistäviä sanoja miehestä, jota on inhonnut koko ikänsä ? Hänen mielensä tuottaa aikamoista vihapuhetta vainajasta.

Kilpa-urheilun jo jättänyt Johan muistaa katkerana kirveleviä tappioitaan, kun Richard voitti hänet vääryydellä ja oveluudella. Katkerana hän ei huomaa nauttia omista onnistumisistaan. Kaiken lisäksi hän vahvistaa inhon tunnettaan stalkkaamalla usein Richardia somessa. Richard on yhä yhtä sietämättömän itsetyytyväinen kuin ennenkin, esittelee liikuntavarusteita ja saavutuksiaan. Niinpä Johan päättää aloittaa niin rankan kuntoilun, että voisi vielä kerran voittaa Rickhardin.

Åhlmanin novellit etenevät kärkevän yksinkertaisista ja lyhyistä tarinoista pitkiin ja vivahteikkaisiin. Kaikissa niissä on yllättävä loppu. Lyhyet novellit ovat ehkä kirjoittajan varhaisempaa vaihetta, ne käsittelvät lapsuutta ja nuoruutta. Huumori niissä on joskus kömpelöä.

Polveilevissa novelleissa henkilöt ovat vivahteikkaampia ja kerronta satiirista. Tarinan kehittely viittaa silloin novellia pitempään muotoon. Joskus yllättävä loppu vaikuttaakin vain keinolta lopettaa tarina. Eräässä novellissa laaja kehittely katkeaa, kun ohi syöksyy lumiaura, joka heittää oikeastaan kaiken vireillä olleen tien sivuun.

”Ripillepääsy” on hieno ja vivahteikas novelli, jossa aiheena on siirtymä nuoruuteen. Pojille se merkitsi lupaa kulkea lavatansseissa, eli mahdollisuutta juopotella ja lähestyä tyttöjä. Ystävykset Jonathan ja Emil matkaavat hilpeässä tanssibussissa, edessä olisi suuri rituaali: ensimmäinen ryyppyreissu.

Teemana on kuningas alkoholi, miehekkyys ja juoppottelu. Homman kingi seilailee bussin käytävällä olutpakkauksen pahvista tehty kruunu päässään. Hän on bada bada bastu -tyyppinen hilluja, joka tarjoilee bussissa halukkaille huikkaa kossupullostaan. Tansseissa hän on jo pois pelistä.

Emil kittaa kaljaa, ja tansseissa hän saa päähänsä rikkoa Jonathanin kanssa syntyneen ystävyyden. Jonathanilla itsellään on povessa taskumatti. Siitä se lähtisi, nuoren miehen typerä kosto: pidäkkeetön riehuminen ja hyökkäily tuota kaveria vastaan, joka petti kaiken.

Näin Rääppöö siis käsittelee tragikoomisella tyylillä pojille ja miehille tarjolla olevia rooleja sekä keinoja toimia tiukoissa tilanteissa.

 

Axel Åhlman: Rääppöö Suom. Katariina Huttunen, Kustantamo S&S, 2025

Risto Niemi-Pynttäri on kirjallisuuden ja kirjoittamisen dosentti Jyväskylän yliopistosta.