RIITTA VAISMAA – Voiko maata ja vettä omistaa?
”Ingá katseli yläpuolella kohoavia koivunlatvoja. Hän oli lehtien ympäröimä. Puita oli hänen yläpuolellaan, sivuillaan ja alapuolellaan. Pensaat ja ruohikko olivat veden alla, ja järvi oli vihreämpi kuin mikään mitä hän oli ennen nähnyt. Vesi oli kuin jäätiköiltä valuvaa sulamamisvettä mutta vielä voimakkaamman vihreää. Se näytti lämpimältä, mutta hän tiesi, ettei kylmempää vettä ollut missään muualla. Pohja hohti kirkkaanvihreänä. Vaikka puut olivat pinnan alla, ne olivat yhä vihreitä. Ingá oli kuvitellut, että vedessä lehdet putoavat, että pinnan alla kaikki muuttuu alastomaksi. Hieman edempänä veden alla oli kokonaisia koivuja, joiden oksat kuulostivat kynsiltä raapiesssaan veneen kylkiä.”
Pinnan alla on paljon muutakin kuin puita. Kokonainen kylä, kyliä, koteja, hautoja. Näin ei tapahdu ensimmäistä kertaa, ei viimeistäkään. Kukaan ei kysynyt paimentolaiselämää elävältä alkuperäiskansalta mitään. Sähköyhtiö rakensi vuosi vuodelta aina vain mahtavampia patoja. Saamelaiset eivät voi ymmärtää, että maata edes voi omistaa, saatikka vettä. Yhtiö saa oikeutuksensa Ruotsin valtiolta. Alkuperäiskansan ikiaikaisilla nautintaoikeuksilla ei ole merkitystä.
Elin Anna Labban romaani Älä mene mereen kuvaa 1940-1970-luvun pohjoista Ruotsia. Kehittyvän valtakunnan sähköntarve tuntuu loputtomalta ja saamelaiset vain maksumiehiltä. He muuttavat veden noustessa ja kylien hukkuessa kerta kerralta aina ylemmäs tunturiin. He eivät lisääntyvästä sähköntuotannosta hyödy. Heidän turve- tai telttakotiinsa ei saa sähköjä vetää.
Älä mene mereen on samaan aikaan äärettömän kaunis ja lohduttoman raaka. On hieno kunnianosoitus, että Labban romaani on saanut ensimmäisenä saamelaisteoksena paikkansa Keltaisessa kirjastossa. Aistivoimainen romaani on tärkeä julman historian oppitunti.
Älä mene mereen on naisten romaani. Leskiäiti Rávndá, hänen tyttärensä Ingá ja sisarensa Ánne elää kituuttavat kalastuksella ja turisteille myytävillä käsitöillä. He elävät vanhan poroelinkeinon rytmissä, vaikka heillä ei Rávndán puolison ja Ingán isän kuoltua ole kuin muutama ajoporo, joiden turvin pieni perhe pystyy siirtymään kesäkylästä talvikylään ja takaisin.
Jo keski-ikäistyneenä Ingá miettii, onko hänen elämässään ollut mehiä lainkaan. Hän muistaa isänsä Garená Nihkun ja äitinsä juopon ja omia menojaan kulkevan mieskumppanin Elle Ánten. Hän huomaa, että molemmat ovatkin Rávndán miehiä. Muita ei elämään Rávndán kanssa mahtuisikaan. Garená Nihku oli rakas, Elle Ánte jouti mennä, kun turvalliseen elämään hänen kanssaan ei voinut luottaa. Aivan teoksen lopussa Ingá tosin saa Elle Ántelta lämpimän ja loppuelämää helpottavan kädenojennuksen.
Labba kuvaa koskettavasti saamelaisten liikkuvan elämäntavan, kun muutto kahdesti vuodessa on ikään kuin geeneihin kirjoitettuna. Kaipuu etenkin kesäkylään, länteen, on ankara, vaikka elanto ei enää poroista tulekaan. Voi kuvitella kauhun ja koko elämän romahtamisen, kun kerran kesäkylään palatessa koko kylä on hukutettu järveen. Ensimmäisillä kerroilla Yhtiö ei neuvotellut alkuperäiskansan kanssa edes nimeksi. Myöhemmin pidettiin saamelaisten kannalta turhia tiedotustilaisuuksia.
Elin Anna Labba kuvaa taitavasti pohjoisen luonnnon lumon ja ankaruuden. Hänen romaanissaan luonto on osa ihmisiä ja ihmiset osa luontoa. Rajaa on mahdotonta vetää.
Rávndá on sitkas ja yleensä kiukkuinen. Hänen on vaikea tulla toimeen sen enempää omien kuin ruotsalaistenkaan kanssa. Hän ei ole syntynyt tekemään kompromisseja. Kyllä hän välistä yrittää, vaikka lopputulema ei häntä juuri miellytä. Kerran hän ottaa yhteyttä paikallislehteen saadakseen huomiota saamelaisten asumisolojen parantamiseksi. Toimittaja tulee paikalle, mutta kaikki kääntyy nurin perin ja Rávndán hanke suututtaa koko yhteisön. Toimittaja päätyy siihen, että saamelaisten tulee elää paimentolaisina jo turismin tähden. Samaan vetoavat Yhtiö ja valtio. Mitä eksoottista taloissa asuvissa olisi? Kuka heitä tulisi katsomaan?
Talo on Rávndán suurin yritys. Siitä tulee koko hänen eksistenttinsä kulmakivi. Hän hakee lupaa rakennukselle, turhaan. Saamelaisten asumuksille on sääntönsä, joista ei poiketa. Asumuksen tulee olla muodoltaan kota. Vaikka materiaali olisi muu kuin turve, on muodon oltava pyöreä. Neliskulmainen rakennus on paimentolaisilta ehdottomasti kielletty. Ikkunoita ei saa olla, vain räppänä katossa.
Uhmakkaasti Rávndá rakentaa sieltä täältä kokoamistaan aineksista nelikulmaisen asumuksen ja siihen jopa kaksi ikkunaa. Hän maalaa aikaansaannoksensa mahdollisimman kirkkain värein, samoin vähäiset itse tekemänsä huonekalut. Kun on selvää, että Yhtiö nostaa taas vedenkorkeutta ja hukuttaa neljännen kerran saamelaisyhteisön kylän, Rávndá sahaa taloon kiukuissaan vielä kolmannenkin ikkunan. Hän ei aio lähteä talostaan eikä ottaa valtiolta tai Yhtiöltä korvauksia.
Ingá pelkää jo vanhan ja hauraan äitinsä puolesta, Ánne-täti on tuolloin jo kuollut. Ingálle ja Ánnelle olisi riittänyt kodiksi pyöreä turvekota. Ánne-täti ei taloon koskaan muuttanutkaan vaan sairasti hiljaisena vanhassa kodassa ja kuoli itse valitsemallaan tavalla. Ingá näkee, miten Rávndán talo jo rapistuu, mutta äitiään realistisempana ymmärtää, etteivät heidän voimansa riitä Yhtiötä vastaan.
Kun talossa on vettä jo yli gaktin helmojen, Rávndá suostuu lähtemään talvikylään, missä sielläkään ei odota homehtunutta parakkia kummoisempi asumus. Ingá on jo sopeutunut käymään töissä niin Yhtiöllä kuin muuallakin ja elättää itsensä ja äitinsä, joka tosin enää ”syö kuin sinirinta”.
Rávndá ei osaa lukea eikä kirjoittaa. Vanhuudessaan hän ei suostu puhumaan muuta kuin saamea ja unohtaakin vähäisen ruotsin taitonsa.
Joskin Rávndán koko elämä on eräänlaista kapinaa, romaanin loppupuolella kapinointi laajenee muuhunkin yhteisöön. Kun neljättä kertaa vettä ollaan nostamassa yli saamelaisasutuksen, Yhtiö tarjoaa vaatimatonta korvausta asumuksensa menettäville. Kaikki eivät voi tätä hyväksyä. Pieni joukko heittäytyy aktivisteiksi, ja lähinnä vanhojen miesten ja Rávndán mielenosoitusleiri jaksaa päivystää yllättävän pitkään, vaikka he tietävätkin, ettei heitä taaskaan kuultaisi. Arvokkaasti ja median ollessa paikalla vanhukset yhtyvät yhteiseen joikuun.
Romaanin loppupuolella Ruotsin saamelaisyhteisöön kuuluu terveisiä Norjasta, missä pohjoisen asukkaat ovat ryhtyneet kapinoimaan Alta-joen patoamista vastaan. Altan mielenosoitukset kestivät aikoinaan yli 10 vuotta. Vielä Älä mene mereen -teoksen tapahtumien aikoihin ei tiedetä eikä varsinkaan haluta uskoa, että saamelaisten ja muiden pohjoisen asukkaiden kapina tukahdutetaan.
Labban romaanin autenttisuutta lisäävät teoksen lukuisat sanonnat, useimmin repliikit, jotka on kirjoitettu pohjoissaameksi. Ne eivät hankaloita lukemista, päin vastoin. Monet niistä voi suomenkelinen lukija ainakin osin ymmärtää, ja monet muut toistuvat suomen kielellä. Onnistunut ratkaisu lienee aina yhtä oivallisen suomentajan Outi Mennan.
Rávdnán ja Ingán lisäksi päähenkilöksi voi laskea itse alati kasvavan järven. Kirjailija antaa järvelle useita omia puheenvuoroja, jotka hän on toteuttanut tyylikkäästi minämuodossa ja kuin runonsäkeinä. Järvi on valinnut puolensa, mutta ei silti voi vaikuttaa asioihin. Sen kohtalo rinnastuu kauniisti saamelaisten kohtaloon.
”Hän ei koskaan tullut. Ehkä kesällä, ken tietää. Hän ei tullut, hän
joka kutsui minua järveksi. Hänellä oli tapana sanoa niin, nana,
että olin järvi… Joskus aalto tuo mukanaan muiston. Hän kutsui
minua järveksi, vaikka olin muille Meri. Nyt he kutsuvat minua
Mereksi, minua, joka olin järvi. Nyt olen Meri. Nyt minua yritetään
nimetä, mutta olen nimetön.
—
Minä kasvan, koska ne jotka haluavat minusta suuren eivät
kykene lopettamaan.
Eivät ole milloinkaan kyenneet.”
Elin Anna Labba (1980) on saamelainen kirjailija ja toimittaja. Hänen saamelaisten pakkomuuttoja käsitelleelle esikoisteokselleen Herrarna satte oss hit: om tvångsförflyttningarna i Sverige myönnettiin August-palkinto vuonna 2020. Veden alle jäävien saamelaiskylien elämää kuvaava Älä mene mereen on Labban ensimmäinen romaani. Teos on julkaistu pohjoissaameksi vuonna 2024. Suomennos on tehty ruotsinkielisestä versiosta.
Elin Anna Labba: Älä mene mereen (Far inte till havet). Suom. Outi Menna. Tammi 2026. 401 s.
Riitta Vaismaa on kriitikko.
Vastaa