RISTO NIEMI-PYNTTÄRI

Näin arabinainen, Mia oppii tavoittelemaan elämässään sitä, mitä haluaa. Konservatiivisesta Marokosta huolimatta. Idealistinen isä ja feministinen äiti – sekä yläluokkainen itsevarmuus opettivat Leïla Slimanin alter egon tavoittelemaan pelotta seksuaalisesti ja poliittisesti vapaata elämää. Mutta soihdunkantajan varjona kulkee vaikeudet, Slimanin kuvaamat pettymykset ja sukupolvien väliset traumat. Vastuksista huolimatta perheen hahmot palavat rakastaen kuin soihdut.

Slimanin marokkolainen perhesaga päättyy kolmanteen osaan. Sarja alkoi teoksilla Toisten maa (2021) ja Katsokaa kun tanssimme (2023). Nyt trilogia huipentuu railakkaasti nuoren arabinaisen kehityskertomukseen Kannan tulta mukanani (2026).

Taustaansa mukaillen Leïla Slimani kirjoittaa ranskalais-marokkolaisesta Belhajin suvusta ja perheestä. Kannan tulta mukanani romaani seuraa aluksi 1990-luvun elämää hänen alter egonsa Mian kouluvuosia: tämä on kapinoiva poikatyttö pikkukaupungissa lähellä Casablancaa.

Ensimmäistä kertaa discossa käydessään Mia löytää yöelämän. Tietenkin hän on alaikäinen ja väärennetyin paperein: ehkä siksi kaikki tuntuu olevan mahdollista sinä yönä. Sattumalta discossa on myös hänen Selma -tätinsä, jonka hyväksyvän katseen alla Mia löytää queerin itsestään ja flirttailee discossa kuin luonnostaan:

”Mia katseli tyttöjä, ja tytöt katselivat häntä. He tulivat lähelle, ja joskus Mia tarttui heitä olkapäästä ja kuiski korvaan hempeitä sanoja, kehuja jotka eivät tuntuneet pelottavilta kuin poikien liikutuksen. Mia rakasti vaatteista ja merkeissä touhottavia tyttöjä.” (133).

Mia itse ei välittänyt pukeutumisesta, saati mistään naisellisina pidetyistä asioista. Hän rakasti keskusteluja, kirjallisuutta ja politiikkaa. Marokossa niissä porukoissa oli harvoin muita naisia. Ja heti kun koulu oli ohitse Mia muutti Pariisiin opiskelemaan.

Mian isä oli pankkiiri Marokon rahamaailman huipulta. Mehdi oli entinen aktivisti, sittemmin sosiaalisesti vastuullisten hankkeiden rahoittaja. Toisin kuin meidän Björn Wahlroos – entinen sosialisti sittemmin demokratiaa väheksyvä talouspomo – Mehdi pyrkii edistämään tavallisten marokkolaisen vaurastumista.

Vasta sitten, kun Mehdi joutuu maan kuninkaan, Hassan II:n epäsuosioon, kerronnan näkökulma siirtyy lähelle perheen isää. Mehdi on saanut potkut ja kertoja tuo ilmi sen, miltä tästä tuntuu: syntyy empaattinen yleiskatsaus hänen umpikujaansa. Mehdi on katkeroitunut, voimaton, kotiinsa sulkeutunut, tissutteleva ukko, joka unelmoi ja odottaa yhteydenottoa korkealta taholta:

”Joku koputti oveen. Puhelin soi. Hänelle kerrottiin, että kriisi oli ohi. Ulkomaailma odottaa. Häneltä pyydettiin anteeksi, hän ottaa anteeksipyynnön vastaan jalomielisesti. Hänelle tarjottiin suurlähettilään paikkaa…”(244).

Perheen äiti, Belhaj -suvun Aïcha on kuvattu kuin marokkolainen mrs. Dalloway. Kerronta on tyyliltään samantapaista kuin Virginia Woolfin klassikossa. Aïcha on yläluokkainen rouva jolla on luotettu palvelija. Samoin kuin Woolfin klassikossa, Aïcha ostaa aamulla kukkia ja järjestelee syntymäpäiviään. Hänen mielessään pyörii perheenjäsenten ja ystävien asiat samoin kuin mrs. Dallowaylla.

Mutta Aïchalla on ammatti, hän on gynegologi. Vaikka hän on perhe-elämän keskus, hänen mielessään pyörii myös naispotilaat; heidän häpeän aiheensa, ja puolisot joiden alaisina he elävät.

”Hän hoiti potilaita katsomatta palkkaa tai asemaa, ja hänelle alkoi tulla uudenlaista asiakaskuntaa: prostituoituja, piikoja, työläisnaisia, torimyyjiä, jopa syrjäseutujen maalaisnaisia… klinikalla ei tiedetty mitä ajatella köyhien tulvasta, odotushuoneeseen leviävästä hennan ja kuivatun timjamin tuoksusta, saati naisista jotka antoivat maksuksi kaniinin tai tuoreita kananmunia.” (106)

Suuret ja yleiset historian käänteet rinnastetaan romaanissa vastaaviin hetkiin Belhajn perheessä. Kun Berliinin muuri kaatuu, Mian isä, Mehdi puhuu hänelle innostuneena vapaudesta, kuinka se aina lopulta voittaa.

Kun isoisä kuolee, terroristit iskevät kaksoistorneihin New Yorkissa. Suremaan kokoontuneet omaiset näyttävät kuitenkin vain seuraavan uutisia – ja nuorta Miaa tämä ärsyttää suunnattomasti.

Mia halveksi stereotyyppisiä naisten huolenaiheita ja halusi tulla isänsä pojaksi. Nuorempi sisar, Inès, taas halusi olla kuin äitinsä. Mian tavoin Inès samaistuu myös Selma -tätiin, tämän aistillisuuteen ja tyllitajuun.

Varsinainen juhliminen alkoi, kun Inès muuttaa asumaan Mian luo Pariisiin, muslimien moralisoinnin ulottumattomiin. Yhteiselosta seurasi silkkaa vapautta ja iloa – sisaruksilla oli maailmanmestari-fiilikset. Kertoa sijoittaa sisarusten riemun historialliseen yöhön, jolloin Ranska oli voittanut jalkapallon MM kisat 1998, ja koko Pariisi juhli. Hyväntuulen karnevaali säestää sisarusten jakamaa hilpeyttä ja juhlimista.

”Nuoret päättivät lähteä Champs-Elysees’lle ja menivät metroon. Perheet, pariskunnat ja ystäväporukat heidän ympärillään hyppivät ja hokivat: ”yy, kaa, kolme-nolla”. Metro-kuljettaja kiljui mikrofoniin: voitto tuli, voitto tuli ! He jäivät pois maailman kauneimman puistokadun päässä ja päätyivät tiiviiseen tungokseen.” (281)

Romaanin nykyhetki puolestaan on koronan aikaa 2021 Pariisissa. Pandemian jälkeen Mia kärsii kirjoittajan blokista. Lääkärin kanssa neuvoteltua Mia lentää isovanhempiensa maatilalle Marokkoon: hän haluaa muistaa perheen menneisyyden. Näin alkoi romaanitrilogia, on yhtä aikaa surua ja juhlaa, kiitollisuutta suvulle ja perheelle.

 

Leïla Slimani Kannan tulta mukanan, suom Lotta Toivanen, WSOY 2026.

Risto Niemi-Pynttäri on kirjallisuuden ja kirjoittamisen dosentti Jyväskylän yliopistosta.