RISTO NIEMI-PYNTTÄRI

Shafakin romaani on tarinoiva virta, laaja kymi, joka kumpuaa ikivanhasta lähteestä. Keskellä romaanin tapahtumia on Tigris -joen ja Mesopotamian menneisyys. Romaanin kaikkia henkilöitä koskettaa sivilisaation synty-ihme, nuolenpääkirjoitus ja maailman vanhin eepos Gilgamesh. Shafak kertoo ihmisistä, jotka hakeutuvat jokirantoihin Tigriksen lisäksi Lontoossa Thames -joen äärelle.

Turkkilais-englantilaisen, Elif Shafakin Taivaalla virtaavat joet korostaa hieman liikaa vesipisaraa, joka kasvaa virraksi. Tarinan ensimmäinen pisara putoaa muinaisessa Mesopotamiassa kuninkaan hiuksille. Myöhemmin pisara putoaa milloin mihinkin kohtaa romaania, sen tarkoituksena lienee muistuttaa sivilisaation pienestä alusta ja valtavasta nykymaailmasta.

Vesipisaraa paremmin romaanin läpi kulkee jokisuiston muinainen kulttuuri, saveen painetut nuolenpäät, ja niiden rivit. Tuo kirjoitus edellyttää märkää savea Tigrisin rannalla. Kuivatun saven kulttuuri, savitauluineen, saviruukkuineen, tiilineen ja savikaupunkeineen.

Elämä tapahtui savessa; Tigrisin märkä lieju muuttui sivilisaatioksi. Shafak kuvaa harvinaisen paljon elämää ja mutaisten rantojen tonkimista, yleensä jokielämän kuvauksessa rantalieju on jäänyt vähälle huomiolle. Mutta ennen pitkää juuri savi ja lieju on säilyttänyt kulttuurin merkit, löytöesineet.

Keskeisin tarinalinja sijoittuu Tigrisin rannoille vuonna 2014 sodan runtelemassa Irakissa. Vanha tietäjä -mummo tutustuttaa Narin -tyttöä heidän jisidi -kulttuuriinsa. Heitä vainotaan – koska he eivät edusta puhdasta muslimilaisuutta. Heillä on outoja tapoja, ehkä jäänteitä ikivanhoista Mesopotamian rituaaleista.

Mummo yrittää ohjata kaste -rituaalia Tigris virrassa, 9-vuotias Narin tulisi kastaa vanhan tavan mukaan. Sukua kokoontui virran rantaan, mutta lähellä työskentelevä kaivinkone teki rituaalin mahdottomaksi. Seurue yrittää siirtyä ylemmäs jokirantaan, mutta kaivinkone seuraa perässä. Tarkoituksenaan häiritä vääräuskoisten menoja.

Kasteen sijaan mummo opettaa tytölle jisidien tapoja, he matkaavat Tigrisin rantoja tavoitteenaan päästä jisideille pyhään kaupunkiin. Samalla Narin oppii heidän ikivanhaa kulttuuriaan aina nuolenpääkirjoituksesta lähtien. Koko matkan ajan he kohtaavat halveksuntaa muinaisia tapojaan kohtaan. Pahinta on fanaattisten muslimien terrori:

”Ensimmäiseksi he tappavat veden. Täällä, missä joet ovat pyhiä ja jokainen sadepisarat on siunaus, he hiipivät yön pimeydessä myrkyttämään kaivot, kanavat ja lähteet. Seuraavana aamuna Zeravin asukkaat heräävät järkyttävän näkyyn. Jokaiseen vesilähteseen on viskattu betonin kimpaleita, metallijätettä ja säkkikaupalla tuholaismyrkkyä.” (396)

Toinen tarinajuonne alkaa Thames -joella, kun sankari pullahtaa rapaköyhän äitinsä kohdusta Thames -joen liejuun. Ikään kuin vitsinä hän saa nimekseen Arthur. Yllättäen kaverista, joka ei ollut käynyt päivääkään koulua, kasvaa lahjakas itseoppinut. Hänet tunnetaan pian koko Euroopassa nuolenpääkirjoituksen salaisuuksien ratkaisijana. Hänen ansiostaan Gilgameshia pystyttiin lukemaan.

”Arthurin kasvoilta välittyy hänen tunteidensa kirjo,kun hän lukee ääneen otteen Gilgameshia, jonka hän on kääntänyt. Joki nousee ja nostaa tulvan,/korento ajautuu virran myötä…

Hän kertoo löytäneensä hyvin mielenkiintoisen taulun, joka kertoo niin hirvittävästi vedenpaisumuksesta että se vie mennessään kokonaisia kuningaskunta, ja laivasta joka rantautuu vuoren huipulle kuljettava n turvaan monenlaisia eläimiä… (262) paljon Raamattua vanhemman tarinan Nooan arkista.

Arthurin tarina perustuu 1870 -luvulla tunnetun assyrologin George Smythin elämään. Hänen ansiostaan maailman vanhinta eeposta, Gilgameshia, onnistuttiin lukemaan.

Shafak sijoittaa romaanin alkuun eräänlaisen johdannon: viimeiset hetket Mesopotamian loistavassa palatsissa. Siellä despoottinen Asshurbanipal muistaa jotain ennen hirmutekojensa alkua: lukemiseen vietetyn ajan viisaan opettajansa kanssa. Ja miten jännittäviä olivat hänen tarinansa, jotka kumpusivat laajasta suullisesta perinteestä. Nyt Gilgamesh, monine versioineen oli savitauluina hänen kirjastossaan.

Tuon kulttuurin kukoistus sattui hänen lapsuuteensa, ja hänet itsensä tunnettiin oppineena hallitsijana. Mutta onnettomuudekseen juuri hän sysäsi liikkeelle tuhon kiertaan ja sai kaiken romahtamaan.

Viimeinen tarinalinja seura naistutkijaa, Zaleekhahia, hydrologia jota kiehtoo ajatus siitä, että vedellä voisi olla muisti. Hän majailee Thamesin rannalla asuntolaivassa. Zaleekhahia kiehtoo joki, ja myös sen liejuiset rannat. Ja ilman muuta nuolenpääkirjoitus ja savitaulun pala tulee hänellekin tärkeäksi. Hän ei vielä tiedä paljoakaan vanhempiinsa liittyvästä draamasta, joka on romaanin kannalta olennainen.

Shafakin todella laajassa romaanissa kerronnan kymi virtaa hitaasti, joskus jaaritellen. Parasta on kerronnan sujuvuus, kääntäjä Taina Helkamo välittää hyvin tämän sujuvuuden. Mutta luettuna romaani on löysä. Äänikirjana kertomus voi kulkea mukavan rauhallisesti ja unettavasti eteenpäin.

Suuret ja mahtavat kysymykset ajelehtivat ohi, veden muisti unohtuu. Myyttinen lamassu -patsas lipuu pois: ihmiskasvoinen härkä vain vilahtaa muutaman kerran. Gilgames muuttui luettavaksi, entä sitten.

Nuo suurten kysymysten talismanit toimivat sitomassa hyvin erilaisia ihmisiä yhteen vaikka he eivät koskaan tapaisi. Henkilöitä yhdistävät temaattiset rinnakkaisuudet palvelevat hyvin tehtävässään: jostain syystä tämän romaanin ihmisiä kiinnostaa joki ja virta. Mutta lukijaa, jota joet vetävät puoleensa saa vähän joki -kokemuksia. Ihmiset ja heidän yksityinen elämänsä valtaa romaanin tilan.

 

Elif Shafak: Taivaalla virtaavat joet (suom. Taina Helkamo), Gummerus 2026

Risto Niemi-Pynttäri on kirjallisuuden ja kirjoittamisen dosentti Jyväskylän yliopistosta.