RISTO NIEMI-PYNTTÄRI
Kiinalaisen Can Xuen novelleissa on jotain niin ainutlaatuista, että hänelle on jo pitkään povattu Nobel-palkintoa. Mitä hänen omituisessa ja samalla tutussa maailmassaan on ? Surrealistisia kuvia, unimaista assosiointia, kafkamaisesti etenevää kerrontaa. Sellaista proosaa on paljon muuallakin. Silti Xue vaikuttaa hyvin erityiseltä, hänen tyylinsä erottuu muista.
Xuen novelleissa on kaikkialla pieniä, osuvia, juonesta irrallaan olevia havaintoja. Ne livahtavat tarinaan ilman lupaa, sivusilmällä nähyiniä mutta unohtumattomina. Kun erään novellin pariskunta keskustelee naapuristaan
Kääntäjä Tero Tähtinen luonnehtii jälkisanoissa muutamaa teoksen novellia osuvasti symbolistisiksi. ”Punaiset lehdet”, ”Sairaalan ruusut” ja ”Paperikoristeet” viittaavat nimiensä perusteella tiettyihin symboleihin. Ne eivät kuitenkaan tarkoita konventoiden mukaisia symboleita, syksyn punaisissa lehdissäkin välähtää heti alussa jotain karmaisevaa. Sairaalassa syöpää poteva herra katselee punaisia vaahteranlehtiä, ja symbolinen kuva on yllättävä, hän miettii: ”mahtavatko sisäelimet saavuttaa kaikkein eloisimman tilansa sairauden loppuvaiheessa” (24).
Tähtisen luonnehdinta auttaa hahmottamaan myös seuraavia novelleja:
”Kylä keskellä kaupunkia” -tarinan ilmaan katoava kerrostalo on silkkaa surrealismia. ”Yövieras” taas on eksistentialistinen kuvaus epäterveiden perhesuhteiden paranoidista noidankehästä ja ”Elena” puolestaan inhorealismia ja fantasiaa sekoittava lemmenseikkailu. ”Pystysuoran liikkeen” ja ”Kuutamotanssin puolestaan voi lukea moderneina faabeleina tai halutessaan jopa poliittisina allegorioina.” (253)
Nuo määrittelyt ovat osuvia, ja juuri nuo novellit kiinnostivat minuakin. Siispä luonnehdin niitä hieman lisää.
”Yövieras” keskiössä on omituinen vanha isä. On kuvaavaa, että pappa asuu perähuoneessa, josta näyttää pääsevän ulos vain jälkeläisten asuttamien huoneiden kautta. He uskovat tietävänsä kaiken, mutta papalla on huoneessaan salaovi ja öisin hänen luonaan käy tuntematon mieshahmo. Siitä nimi Yövieras.
Papalla onkin elämää ja aikomuksia, joista jälkeläiset eivät tiedä mitään. Keski-ikäisen Rushun kertomana vanhan isän hahmo tuntuu kasvavan ja supistuvan, kuten Kafkan kirjeessä isälle. Välillä isä hallitsee kaikkea, välillä taas hän on sairas ja voimaton. Lukija saa seurata asioiden kehittymistä mutta ei tiedä tarpeeksi – ja se on Xun tarkoituskin.
Aina kun Rushu koputtaa tullessaan papan huoneeseen, alkaa kolina ja ähinä, myös raapimista kuuluu. Huone on kirjapinoja täynnä ja siellä tehdään jotain tutkimusta. Xuelle tyypillisesti vanhuksen asiat ovat sitä oudompia, mitä enemmän niitä nuuskitaan. Eikä mikään selviä. Ei edes silloin, kun vanhus saa kuulla että hänet siirretään vanhainkotiin.
Seuraavana päivänä huomataan, että pappa on huolellisesti silpunnut kaikki kirjansa paperikasoiksi. Vain yhden muistivihkon hän jätti. Ja Rushun katsellessa hän naulaa sen keskelle tyhjää seinää, narusta roikkumaan. Jostain syystä hän sanoo sitä ”tilikirjaksi”. Näin siis asiat selviävät, mutta mitkä asiat, sen tiesi vain vanhus.
”Rakastavan kumppanin muistiinpanoja” on tarina, jonka Xue kertoo edelisen jatkoksi, siinäkin vain päähenkilö tietää mistä on kyse. Lukija ei tiedä mistä erään toimittajan ajoittainen hätä ja hermostus johtuvat. Edes kertojalla ei ole hajuakaan siitä, mistä on kyse. Silti hän on tapahtumissa täysillä mukana, niin kuin isännän kissa vain voi. Kertoja-kissa on tuo rakastava kumppani, joka seuraa tarkasti kotona työskentelevän toimittajan elämää.
Toimittaja puuhaa innokkaasti tai paniikissa jonkin aiheen parissa, usein öisinkin. Eräänä iltana tulee vieras. Musta mies, pelottava mies, joka kuristaa kissaa. Mutta kissa ei ymmärrä miksi toimittaja tuntuu jopa pitävän miehestä – tottelee tätä tai on jotenkin muuten miehen vallassa. Kissa vaistoaa vain, että musta mies on uhka hänelle itselleen.
Kissa -kertoja on hyvä hahmottamaan emootioita ja tunnelmia. Kissa on rakastava kumppani, hän ei ymmärrä, mutta välittää ja huolehtii. Niinpä novelli päättyy suureen, tunteelliseen kohtaukseen, kun kissa on toimittajan sylissä – ja syystä jota lukija ei tiedä, molemmat itkevät valtoimesti.
Kiinalaisittain suku-ja perhesuhteet korostuvat Xuen novelleissa. Niistä kumpuaa huonoa omaatuntoa, aggresioita, jähmeää kohteliaisuutta. Sellaisia ovat Xuen hahmotelmat ei-toivotuista sukulaisista, joihin tulisi pitää yhteyttä – ja jotka ovat jo aikaa sitten tulleet odottamaan kutsua lähimetsään. Xuen muissa tarinoissa lähimetsässä odottelee myös kauan sitten unohtunut ystävä tai seksikumppani varhaisesta nuoruudesta.
Sukujännitteet kuuluvat asiaan myös ensivierailulla ystävättären kotona ”Elena” -novellissa. Ilmassa on kriisin käryä, ja jälleen sivuhuomiona Xue dramatisoi pari passiivis-aggressiivista väläystä:
1) Vieras sattuu kuulemaan, kuinka Elena kiistelee naapurihuonessa veljiensä kanssa. Kohta kuuluu mukiloinnin ja ruoskiminen ääniä. Miehen nimi mainitaan.
2) Uhoavat veljekset ryntäävät huoneesta, mutta jähmettyvät nähdessään vieraan, säikähtävät ja pakenevat.
3 Myöhemmin veljekset huutelevat huoneesta vieraalle, kuuluu haukkumasanoja ja uhkailua.
Tunetista on kuva pinnan alaisista perhetunteista: aikuiset veljekset käyttäytyvät kuin kakarat, kun kyse on siskon miehestä.
Varsinainen aihe ”Elena” novellissa on naisen outo maailma – jos hän nyt on ihmisolento. Elena näyttää miesystävälleen oman elinpiirinsä. Mutta koska kokijana on tarkasti siisteyttä vaaliva mies, hän kiinnittää huomion likaan, paskaan, löyhkän ja pelkoon, joka syntyy miehen ahdistuksesta naisystävän intiimissä maailmassa.
Unimaisissa novelleissa tapahtumat ja kuvat ovat vuolasta virtaa. Jatkuvasti törmätään johonkin olennaisen tuntuiseen, mutta matka jatkuu vinhaan, tarkka huomiointi on mahdotonta. Ne virtaavat aivan kuin tulkintaa välttäen, kuvottavien seikkojen vilahdellessa ohi, ilman että kenenkään edes tekisi mieli tonkia niitä.
Toisen tyylisissä novelleissa Xue annostelee asioita tarkasti ja niukasti, niin että lukija ei voi pudota kärryiltä. Mutta samalla mikään ei vastaa odotuksia. Syntyy outo ristiveto.
Varsinkin mullan alla puurtamista käsittelevä avausnovelli ”Ylös alas” matelee vieraassa tilassa: kertoja on madon kaltainen olento joka ponnistelee maan uumenissa. Hidas eteneminen on arkea ja madon eksistentiaalinen tila. Muuta ei ole kuin puurtaminen, nukkuminen ja unet puurtamisesta – sekä paluu taas puurtamaan. Jotain tuttua siis.
Vaikka kerronta on äärimmäisen yksinkertaista, outoutta riittää. Siellä syödään, multa ravitsee madon läpi mennessään. Kertoja tuo harvakseltaan esiin uusia, tutun outoja asioita. Siellä eletään muistojen vallassa. Vaikka kertojamadon pakkomielle on edetä ylöspäin, hän oli ennen hyvä muistojen maistelija. Mitä siis muistoilla tarkoitetaan, kun ilmenee että tällä madolla on pitkä nokka muistojen maistelemiseksi:
”Muisteleminen oli eräänlaista nautintoa, täynnä ihmeellisiä suolaisia ja makeita makuja, jotka olivat kuin mänty- ja meripihkaa ja joista lähti tsa tsa -ääni.” (16)
Novellin nimi ”Pystysuora liike” kiinnittää huomion madon uutteraan ylöspäin pyrkimiseen. Onnettomuudekseen hän kadottaa suuntavaiston, eikä olekaan enää varma mikä suunta olisi ylöspäin. Mutta ponnistelun aikana hahmottuivat asiat, joista hän oli luopunut.
Samantapainen olento esiintyy ”Kuutamotanssi” -novellissa: hän kuuluu maan alla kyntävien sukukuntaan. He harjoittavat uskoaan kyntömaalla, jossa on pari hautausmaahan viittaavaa piirrettä, mutta ei enempää. Tarina muistuttaa manalan matkaa, mutta sen käänteistä versiota.
Tässä sankari siirtyy rohkeasti maan alta sen pinnalle, toiseen maailmaan. Aluksi madolta vaikuttanut olento lentää ja kävelee siellä, ihailee leijonaa. Ja kuvaa itsensä nokkelaksi sankariksi.
Molemmat maan alla liikkuvat novellit sivuavat toisiaan, aistivat toisiaan, täydentävät toisiaan kuten kaksi tarinan kastematoa. Toinen on tarinan optimistimadon kokeusta (Kuutamotanssi) ja toinen, pessimistimato (Pystysuora liike) ponnistelee alemmassa kerrostumassa.
Vaikka maan alla on outoa madella ja syödä multaa, tunnelma on herkkä matojen ohuen ihon ansiosta. Ja vaikka toisia matoja ei näy, heidät tuntee:
”kyntömaan syvissä kerrostumissa tuntoaistimukset välittyivät äärimmäisen voimakkaasti” (127).
Kun Xuen novelleissa on mukana kauhua, sekin on puoliksi piilossa ja paljastuu vain sivusilmälle. Parhaimmillaan kauhistuttava on vain välähdys, ei tarina vaan sattuma. Vedessä jalkaan tattuva ruoko on kauhea, ja sitä kauhistuttavmpaa on kun joku ottaa kiinni jalkaan ja vetää alaspäin.
Freudia mukaillen sana kauhu, Unheimlich on kotoisan yllättävä käänne. ”Kuutamotanssissa” Vanha kala tekee tämän tempun sankarille, kun tämä kiskaistaan veden alle. Kala yrittää viedä hänet kotiinsa, joka ei ole kuin ”rykelmä vesiheinää lietteessä”.
”Vanha kala ei sanonut mitään, mutta hänen katseensa sai veren hyytymään suonissani. Se oli kylmäävä ja vangitseva katse. Minusta tuntuu kuin hän olisi täysin musertanut minut.” (130)
Aivan kuin katse paljastaisi, että vanhan kala on kauhun mestari: tämän päässä ei liiku mitään, hän oli ajatuksista tyhjä kala. Mutta ”hän oli aina askelen edellä lammikon tapahtumia ” näin hän osaa yllättää, säikäyttää. Sankarimato kertoo odysseusmaisesti, miten hän oveluudellaan onnistui voittamaan vastustajista vaarallisimman. Can Xuen novellit ovat rikasta luettavaa jos lukija hellittää hieman juonen seuraamisesta, .sekä suostuu asettumaan välillä matelevaan ja välillä vilistävään kerrontaan.
Can Xue: Ylös alas, suom. Tero Tähtinen, Teos 2026.
Risto Niemi-Pynttäri, on kirjoittamisen ja kirjallisuuden dosentti Jyväskylän yliopistosta.



Vastaa