LIISAMARI SEPPÄLÄ

On vaikea olla kevyt olematta pinnallinen. Pulitzer-palkittu amerikkalainen kirjailija Anne Tyler (s. 1941) onnistuu taas kerran tässä haastavassa lajissa uusimmassa romaanissaan Kolme kesäkuun päivää.

Romaanin tapahtumat sijoittuvat Baltimoreen, kuten niin usein Tylerin teoksissa. On kesäkuu vuonna 2023 ja kuuma sekä yöllä että päivällä.

Kertomuksen päähenkilö Gail Baines on kuusikymmentäyksivuotias yksityisen tyttökoulun apulaisrehtori. Gaililla on paha tapa huolehtia liikaa.

Max katseli minua. ”Tiedän mitä sinä tarvitset”, hän sanoi sitten. ”Sellaisen rauhoittavan takin.”
”Mikä se on?”
”Sellainen tyköistuva takki, joka puetaan ahdistuneelle koiralle. Siis voi hyvä tavaton! Pidätkö sinä jonkinlaista listaa huolenaiheista? Vai miten sinä muistat ne kaikki?” (65‒66)

Gailin koti on juuri sopiva hänen tarpeisiinsa. Hän ei halua huolehtia elämässään enää mistään ylimääräisestä. Siksi hänellä ei ole lemmikkiä eikä huonekasveja.

Asuin pienessä ja vaatimattomassa kuusikymmenluvulla rakennetussa kahden makuuhuoneen talossa. Televisio oli niin vanhaa mallia, että se oli melkein puoli metriä syvä. Sohvan toisella käsinojalla oli virkattu villapeitto, koska käsinojan verhoilu oli kulunut melkein puhki. Talo oli kuitenkin minun. Olin ostanut sen isän perintörahoilla. Olisin voinut muuttaa vanhempieni kotiin, koska isän kuoltua äiti muutti kerrostaloon, mutta siinä vaiheessa avioliittoni oli jo menossa karille ja tiesin tarvitsevani kodin, josta pystyin huolehtimaan omin päin tarvitsematta pyytää apua Maxilta. (12)

Gail on siis eronnut miehestään Maxista. Hän muistaa liiankin hyvin, että Max puolustaa kantaansa jääräpäisesti aina loppuun saakka. Maxilla on myös paha tapa kertoa pitkiä, polveilevia uniaan. Max on kuitenkin kiltti.

Gailin ja Maxin ainoa lapsi, Debbie on menossa naimisiin Kenneth Baileyn kanssa. Häitä edeltävänä päivänä toisessa osavaltiossa asuva Max ilmestyy Gailin oven taakse löytökissan kanssa. Max ei voi yöpyä tyttärensä luona, koska Kenneth on allerginen kissoille.

Debbie ja Kenneth ovat tavanneet yliopistossa, jossa molemmat opiskelivat oikeustiedettä. Heidän ystävyytensä on vähitellen kasvanut rakkaudeksi.

Kertomuksen juoni on punottu taidokkaasti. Teoksessa on paljon henkilöitä ja uskottavia yksityiskohtia. Kaikille henkilöille annetaan nimi ‒ jotkut saavat lempinimenkin. Teksti pysyy hyvin koossa. Takaumat antavat romaanille syvyyttä.

Tutustuimme, kun Max muutti taloon, jossa minä asuin kolmen opettajakollegani kanssa. Alkuun en oikein lämmennyt hänelle. Ensinnäkin hän oli pienen piirimme ainoa mies ‒ jonka heitti seuraamme Polly Soames, kun hän muutti pois mennäkseen naimisiin. Toisekseen Maxilla oli kuriton koira, jonka tuomiseen hän ei ollut pyytänyt lupaa, hän jätti jälkeensä kasan tavaraa istahtaessaan hetkeksikin johonkin, soitti radiota liian kovaa ja valvoi yöt pitkät, kun me muut nukuimme. (Hän kävi töissä keskustassa asuvien lasten iltapäiväkerhossa, eli hänellä oli eri työajat kuin meillä muilla.) Kaiken huipuksi hän napsi jääkaapista yhtä ja toista hänelle kuulumatonta. Kerran hän tyhjensi kokonaisen purkin jossa luki VAARA ‒ JÄTEVESINÄYTE, koska hän piti varoitusta huijauksena, jolla joku yritti varjella kanakeittoaan. Sitä se itse asiassa olikin, mutta hänen olisi luullut nolostuvan edes siitä, että omistaja piti huijausyritystä tarpeellisena. Hän söi viimeisen palan Julie Searsin äidin leipomaa syntymäpäiväkakkua. Yhtenä sadepäivänä hän lainasi Priscilla Oakleyn sateenvarjon eteisen vaatekomerosta ja unohti sen hammaslääkärin odotushuoneeseen.
Rajat, siinä oli Maxin ongelma. Max ei kunnioittanut rajoja.
Minulle rajat olivat kaikki kaikessa.
En silti voinut olla pitämättä hänestä. Hän oli tavattoman sydämellinen sekä eläimille että lapsille, hänellä oli niin lempeät ja luottavaiset kasvot ‒ siihen aikaan parrattomat ‒ ja hän oli aina valmis jakamaan mukisematta omastaan. Lisäksi olin hänen mielestään parasta, mitä maa päällään kantaa. On vaikea vastustaa ihmistä, jonka mielestä toinen on parasta, mitä maa päällään kantaa. (32)

Gailin äiti on leski. Hän kuuluu siihen sukupolveen, joka käyttää juhlissa aina hattua.

Äiti näytti epätietoiselta, mutta avasi silti takaoven ja tuli kyytiin. Hän oli laittautunut paljon minua koreammaksi ‒ sinivalkoinen kukkakuosileninki, korkokengät, tekonahkalaukku ‒ paitsi että leninki roikkui kuin säkki, koska hän oli laihtunut vanhoilla päivillään luuviuluksi. (Äiti ei halunnut ostaa pienempiä vaatteita, koska ei ehtisi käyttää niitä koko rahan edestä, eli hän odotti kuolla kupsahtavansa milloin tahansa, vaikka oli terve kuin pukki.) Nykyään tulin aina hänet nähdessäni vähän alakuloiseksi. (45)

Tapahtumat sijoittuvat niihin kolmeen päivään, joihin romaanin nimi viittaa. Ensimmäisenä päivänä pidetään häiden harjoituspäivälliset Silver Spoonissa, jossa tarjoilijat ovat aikoinaan kaataneet viinin laseihin puolen metrin korkeudesta. 

Kun äiti oli viety kotiinsa ja matka jatkui kohti minun kotiani, lysähdin istuimelleni kuin jauhosäkki. ”Se kävi työstä”, sanoin Maxille.
”Mikä niin koville otti?” hän kysyi.
”Se kaikki! Niin paljon väkeä, niin monta kertaa ’mukava nähdä taas’!”
Kävimme saman keskustelun joka ikinen kerta. En ole tainnut palata kotiin yhdestäkään seuraelämän tilaisuudesta tuntematta itseäni lopen uupuneeksi ja kaikkeni antaneeksi. Max sen sijaan… Max ei ollut millänsäkään. Oikeasti hän ei ollut ihmisten kanssa yhtään minua etevämpi, hän jaksoi vain sinnitellä paremmin. (57)

Toisena päivänä juhlitaan Debbien ja Kennethin häitä. Vastaanotto pidetään Clarion Clubilla.

Clarion Club oli pitkän matkan päässä kaupungin keskustassa, alueella, joka tuntui minusta edelleen uudelta ‒ siellä oli luksushotelleja ja tasokkaita ravintoloita ja merenrantaa seurailevia kävelykatuja, joilla käyskenteli purjehdusasuihin sonnustautuneita pariskuntia. Klubille mentiin maanalaisen pysäköintiluolan kautta huoneen kokoisella hissillä, joka nousi pelottavan äänettömästi tornitalon huipulle asti. Siellä löysimme itsemme satamaan antavien isojen maisemaikkunoiden keskeltä, ja satama näytti niin kaukaiselta ja kuvaukselliselta, että oli melkein pakko kysyä: ”Tämähän on… Mikä kaupunki tämä onkaan?” (85)

Kolmantena päivänä Gail ja Max ovat kahden.

Tein sunnuntaikävelyn aina vakioreittiä, joka kulki Ashtonin koulun ohi ja johon kuului suhteellisen jyrkkä mäki sekä meno- että paluumatkalla, koska minusta alamäkikävelyssä tarvitaan eri lihaksia kuin ylämäessä. Koko reitin käveleminen kesti tasan neljäkymmentäviisi minuuttia. (128)

Jokin aika sitten oman avioeronsa keskellä kipuileva koulumme terveydenhoitaja sanoi minulle: ”Pyrin Steven kanssa siihen, että meistä tulisi sivistyneesti toisiaan kohtelevia ystäviä niin kuin sinusta ja sinun eksästäsi.”
”Sitäkö me olemme?” minä sanoin. ”Niin kai sitten.”
En kertonut hänelle montako vuotta ylä- ja alamäkiä, jäätävää hiljaisuutta ja loukattuja tunteita oli tarvittu ennen välien lämpenemistä sivistyneiksi. (134)

Kolme kesäkuun päivää on lempeä kertomus suvusta, perheestä, avioliitosta ja vanhenemisesta. Sen lukee nopeasti. Jäljelle jää miellyttävä tunne: näinkin asiat voivat Tylerin romaanissa loksahdella paikoilleen.

Siinä yksi asia, joka yksin asuessa unohtuu: avioparin keskustelut, jotka jatkuvat pätkittäin joskus viikkojakin, ajautuvat uusille poluille, palaavat lähtöruutuun ja kiertävät kehää yhä uudestaan kuin virkkuutyö. (141)

 

Anne Tyler: Kolme kesäkuun päivää (Three Days in June) Suom. Markku Päkkilä. Otava 2026. 152 s.

Liisamari Seppälä on helsinkiläinen kirjoittamisen maisteri Jyväskylän yliopistosta.