VESA LAHTI

”MARIAJE MUISTAA ELÄVÄSTI sen aamun, lokakuun 23. päivän aamun. Jos hän vain voisi, hän kumittaisi aivoistaan kaikki kuvat, jotka liittyvät tuohon päivään, jota hän edelleen, vielä näin pitkän ajan jälkeenkin luonnehtii hirveäksi. Mutta kuten hyvin tiedämme, hän lisää, muistilla on oma logiikkansa, siksi se toimii niin kuin se toimii. Heti seuraavassa hetkessä hän toteaa, aiemman toteamuksensa kiistäen, että olisi kamalan epäreilua unohtaa poika kokonaan.” (18)

Fernando Aramburu palaa teoksessaan Poika (El Niño) Baskimaan historian kipukohtiin kertoessaan katastrofaalisesta Ortuellassa, Vizcayassa, Pohjois- Espanjassa sijaitsevassa vain 8000 asukkaan pikkukaupungissa tapahtuneesta propaanikaasuräjähdyksestä Marcelino Ugalden alakoulussa 23. lokakuuta 1980. Räjähdyksessä kuoli 50 koululaista ja 14 aikuista sekä loukkaantui 128 ihmistä.

Teoksissaan Äidinmaa ja Tervapääskyt kirjailija ei säästellyt sivuja kertoakseen tarinansa. Molemmat ovat yli kuusi sataa sivua pitkiä kertomuksia. Nyt hän selviää kolmen päähenkilönsä; Mariajen, Nicasion ja José Miguelin elämän vaiheiden kuvauksesta runsaalla kahdella sadalla sivulla. Kyse on raskaan surun kanssa elämisestä, kuinka kukin kokee sen omalla kohdallaan. Jo aivan ensimmäisiltä sivuilta käy ilmi, että he kaikki surevat Nucoa.

Mariaje

” Olen huomannut vuosien mittaan, että olin silloin vähemmän onneton kuin joskus kuvittelin olevani, ellei sitten ole niin, että aika on kullannut muistot tai dementia syö jo aivosolujani ja sekoittaa asioita päässäni. Kaikki on mahdollista. Elämäni muuttui yhdessä yössä, siltä putosi pohja syystä, jonka jo tiedätte, vaikka on siihen muitakin syitä, mutta en tiedä kiinnostaako teitä kuulla niistä tarkemmin, mutta en minä hajalla ole, olen jo päässyt jaloilleni ja nautin kodistani ja siitä, että minulle on suotu terveyttä. Enkä sano näin siksi että näyttäisin teidän silmissänne vahvalta ja urhealta. Siitä, että pysyin järjissäni enkä vaipunut masennuksen syövereihin, saan kiittää miestäni, joka yritti osoittaa minulle hellyyttä omalla kömpelöllä tavallaan, ja isääni siksi että isä on aina isä, mutta myös siksi, että hänestä tuli niin riippuvainen minusta että minun oli pakko unohtaa omat murheeni tai siirtää murehtiminen seuraavaan päivään ja sen koittaessa taas seuraavaan. Ja kaipa minä sain apua uskonnostakin yhteen aikaan, vaikken osaa sanoa missä määrin.” (11–12)

Mariaje on tyytynyt kohtaloonsa kotiäidin roolissa, kun hänen miehensä José Miguel käy raskaassa työssä paikallisessa terästehtaassa. Heidän poikansa Nuco kuolee koulun räjähtäessä taivaan tuuliin ja Mariaje ei oikein tiedä mitä tehdä elämälleen. Hän käsittelee surunsa varsin nopeasti ja säilyttää mielenrauhansa, kun taas hänen isänsä tarvitsee yhä Nucon kulkemaan rinnallaan. José Miguel pyrkii kätkemään surunsa ja Mariaje on hieman ymmällään hänen suhteensa. Kuten Aramburu kirjoittaa jo Äidinmaassa, niin tässäkin teoksessa juuri äidit ovat vahvoja ja pitävät yllä voimakasta tahtotilaa, he eivät murru, ainakaan näkyvästi. Tätä voimaa ei tarvitse välttämättä hakea uskonnosta, vaikka ajoittain siihenkin saatetaan sortua otollisen tilanteen sattuessa kohdalle. Voisi sanoa, että Mariajen henkiseksi pelastukseksi koituu mahdollisuus hoitaa omaa isäänsä ja keskittyä tämän hyvinvointiin ja elämänlaatuun. Edellytyksenä kaikelle tälle on hyväksyä Nicasion omituinen käytös.

Nicasio

”Yleisen mielipiteen mukaan Nicasion mielenterveys oli järkkynyt lapsenlapsen menetyksen jälkeen. Siinä missä muut kouluonnettomuuden uhrien läheiset alkoivat kuukausien mittaan päästä jotakuinkin tolpilleen (toipumatta tietenkään täysin, olihan kyse sentään lapsen menetyksestä) tai pitivät surunsa itsellään eivätkä puhuneet kärsimyksestään muiden kuullen, Nicasiolle aika näytti pysähtyneen kouluräjähdystä edeltäneeseen elämänvaiheeseen. Nähtävästi juuri siksi hän oli niin vakuuttunut siitä, ettei hänellä ollut tarvetta toipua yhtään mistään. Toinen mahdollinen selitys olisi dissosiaatiohäiriö.” (151)

Nicasion vaimo Candelaria, joka ei sopeutunut kunnolla koskaan elämäänsä uudessa asuinympäristössään Ortuellassa, menehtyi vain vähän ennen Nucon syntymää. Vaikka Nicasion elämä vaihtelevissa mielialoissa häilähtelevän vaimon kanssa ei ollut aina niin ratkiriemukasta, niin Nicasio oli elämäänsä jokseenkin tyytyväinen. Poika toi taas uudenlaista tarkoitusta hänen olemassaololleen ja heistä muodostui erottamaton pari. Nicasio vei pojan kouluun ja haki koulupäivän päätyttyä, ja he kulkivat käsikädessä tuttuja katuja. Nyt hän kulki itsekseen puhuen näkymättömälle Nucolle ja vieraili usein hautausmaalla juttelemassa tälle.

”Mariaje oli ottanut ohjenuorakseen myötäillä isäänsä ja siinä mielessä osallistua mielikuvitusleikkiin. Jokaisella meillä on omat haamumme, näin hän on päätellyt. Minulla on ilman muuta omani, ja olen kiitollinen, jos kunnioitatte niin minua kuin haamujanikin. Hän tietää hyvin, mitä Nicasiosta juorutaan kylällä. Siinäkin talossa, jossa hän asui vielä vähän aikaa sitten, oli pari naista, jotka olivat ilmaisseet hänelle myötätuntonsa kertomalla, miten heidän kävi sääliksi miesparkaa. Mutta kyse oli vain ihmisten oletuksista, ei siitä, että he tietäisivät oikeasti, mitä Nicasion päässä liikkui. Mariaje oli vakuuttunut siitä, ettei hänen isänsä kärsinyt minkään tasoisesta mielenhäiriöstä. Ei isäkään kiveä ole. Hän on kärsinyt valtavasti, ja tuska on äitynyt hetkittäin ylivoimaiseksi. Joka tapauksessa Mariaje on kahdesta asiasta varma: siitä, ettei hänen isänsä järki ole sumentunut, ja siitä, että isän lohtuna on, että hän kieltää tietoisesti pojan kuoleman nimenomaan tästä syystä, järjissä pysyäkseen, mikä on Mariajelle täysin ok.” (197)

José Miguel

”Älkääkä missään nimessä kuvitelko, että meidän José Miguelissa olisi ollut filosofin vikaa, sillä ei hän ollut lukumiehiä eikä ollut koskaan erityisemmin loistanut älyllään. Siitä huolimatta hän osasi ilmaista itseään, usein paremmin kuin monet niistä, jotka laukovat mielipiteitään television keskusteluohjelmissa, uskokaa huviksenne. Näki, että José Miguel oli miettinyt tarkkaan, mitä halusi sanoa minulle, ja että hän oli varma kannastaan. Mehän ei anneta masennukselle periksi, hän totesi jossain kohtaa. Mieheni yritti kaikin keinoin vakuuttaa minulle, että meidän oli pakko taistella selvitäksemme tuosta järkyttävästä iskusta, jonka elämä oli osaksemme langettanut, mutta Nucoa unohtamatta, se oli selvää, vaikka meidän oli katsottava myös eteenpäin.” (58)

José Miguel on kirjan surullisen hahmon ritari, joka ei oikein tiedä miten asettua tähän uuteen ja outoon maailmaan ilman poikaa. Hänen on vaikea ilmaista tunteitaan, vaikka yrittääkin aivan tosissaan. On kai hänen ja Mariajen välillä rakkauttakin ollut ja tosinaan Mariaje saattaa liikuttua Josè Miguelin pienistä eleistä. Mutta on myös salaisuus, joka jäytää aviparin välejä.

Metafiktiosta

Aramburu käyttää kerronnassaan jo tuttuja tehokeinoja, joita hän käytti Äidinmaassa ja Tervapääskyissä, mutta nyt mennään metafiktiivisellä tasolla hieman pitemmälle. Kirjallisuustieteessä metafiktiolla tarkoitetaan teoksen sepitteellisyyttä korostavaa kerrontaa eli siinä lukija saatetaan tietoiseksi keinoista ja menetelmistä teoksen rakenteen luomisessa. Teos alkaa Kirjailijan huomautuksella.

”Lukija tulee löytämään tekstistä kymmenen katkelmaa, joissa romaani pyrkii käsitykseni mukaan kommentoimaan itse itseään. Näissä kohdissa minäkertoja on siis teksti, joka ilmaisee olevansa tietoinen siitä, että sen sisältämät sanat välittävät tarinan lukijalle. Välillä se ottaa asiakseen arvostella tai jopa moittia julkisesti kirjoittajaansa, mikä ei arvattavasti tunnu asianomaisesta kovinkaan miellyttävältä” (5)

Kyse ei siis ole tajunnanvirrasta, vaan dialogista usean eri henkilön välillä. Luonnollisesti mukaan liittyy kaikkitietävä kertoja minäkertojan ohella. Myös henkilöt käyvät dialogia lukijan kanssa. On myös sangen oikeutettua sanoa, että kirjan ääni on Mariajen ääni, se, joka välittää ja kertoo. Saattaa tuntua ensi alkuun sekavalta käytännöltä, mutta Aramburu osaa rakentaa teoksen niin, että tällainen ei häiritse, pikemminkin metodi lisää mielenkiintoa. Näin lukija hankkii tietoa eri näkökulmista ja hahmottaa vähin erin koko tarinan kaaren, sen syyt ja seuraukset. Voisin hyvin ajatella, että tämä on tarina heille, jotka ovat kokeneet korvaamattoman menetyksen. Se on surullinen tarina olematta liian traaginen. Aramburu herättää meille tuntemattoman miljöön henkiin ja tuo sen lähelle. Teoksen henkilöt puhuttelevat lukijaansa. Kuinka sinä menettelisit? Kuka on oikeassa? Onko syyllisyyttä olemassa? Miten voimme olla toinen toisillemme totta?

Suomentaja Saru Selander tekee jälleen sujuvaa työtä. Aramburun teksti elää myös meidän rakkaalla suomen kielellämme.
Lue näyte Poika -romaanin alusta.

 

Fernando Aramburu: Poika (El Niño) Suom. Sari Selander. Wsoy, 2026, 221 s.

Vesa Lahti on runoilija, kirjoittamisen ja kääntämisen tutkija, tohtori Jyväskylän yliopistosta