RISTO NIEMI-PYNTTÄRI

1950-luvulla saatettiin sanoa, että matemaatikko ja fyysikko John von Neumann on maailman älykkäin ihminen. Käsitys kuulostaa liiottelevalta, aivan kuin kyse olisi jostain urheilulajista. Järjen monokulttuurin aikana uskottiin että matematiikalle ja logiikalle omistautuminen treenaa ihmisaivot huippuunsa. von Neumann oli tällaisen laskemisälyn karikatyyri.

Siksi kirjailija, joka onnistuisi paneutumaan tällaiseen mieleen, seuraamaan huippuälykkäitä mielenliikkeitä, kertomaan niistä yleistajuisesti, olisi itsekin samaa tasoa.

Benjamin Labatut on ratkaissut ongelman antamalla äänen von Neumannin tutkijakollegoille ja omaisille. Näin muodostuu monipuolinen kuva von Neumannista. Suomennoksessa Antero Tiittula taitaa hienosti eri puhetapojen muutokset: kun äiti puhuu kummallisesta lapsestaan, ja kun tutkijakollega puhuu ihaillen valtaisaa älykkyyttä. Kiinnostavin kertojista on älykäs tutkija ja ystävä. Hän seuraa Neumannia lapsuudesta alkaen aina tämän kuolinvuoteelle saakka, hän välittää empaattisesti päähenkilön ajattelua lukijalle.

Toisaalta von Neumann tunnettiin ”toispuoleisen” älyn huipentumana, hirviönä jolta puuttui jotakin. Tällainen kuva piirtyy hänen kahden vaimonsa kautta, molemmat olivat aivan raunioina päästyään hänestä eroon. Von Neumannilla oli mielenvikaisia jaksoja ja loppuvaiheessa hän kuoli mielisairaalassa, tosin syöpään.

Maniac on ajankohtainen juuri nyt, kun tekoälyn kärki on kääntymässä USA:n asevarusteluun. von Neumann työskenteli militaristisissa projekteissa, joiden tavoitteena tehdä USA maailman johtavaksi vallaksi sekä ydinaseen että automaattisen tietojenkäsittelyn alalla.

Maniac jatkaa Benjamin Labatut´n ensimmäisen romaanin aiheita: molemmissa valaistaan 1900-luvun huipputiedemiesten kiihkeää ja riivattua mieltä. Järjen hullu puoli oli aiheena jo Labatut´n Kauhea vihreys -romaanissa. Se vei kiistoihin kvanttifysiikan ja suhteellisuusteorian välillä. Samalla se kuvasi ylikierroksilla käyvää mieltä, sekä vei sankareiden kuumehoureiseen mutta tarkkaan logiikkaan, sekä hirveisiin ja tuhovoimaisiin keksintöihin.

Molemmissa romaaneissa älykkäät superaivot tekivät kantajistaan äärimmäisen tasapainottomia olentoja. Ikäänkuin jatkuva eteenpäin kaatuminen pakottaisi heidät uskomattomiin oivalluksiin: siten he pysyivät pystyssä. Tai sitten he vain kehittyivät niin nopeasti.

Julmin vaihe Maniacin päähenkilön elämässä oli, kun hän toimi Manhattan -projektissa, eli kehitellessään USA:n ydinpommia II Maailmansodassa. Kun ensimmäinen ydinpommin räjäytys tehtiin Los Alamosissa 1945 von Neumann oli paikalla. Hän oli mukana myös yön yli kestäneissä ryyppäjäisissä jossa räjäytystä juhlittiin riehakkaasti.

Hän ratkaisi ongelmia, löysi ratkaisuja – kuten sen, että tuhoisinta olisi räjäyttää atomipommi sopivalla korkeudella Hiroshiman yläpuolella eikä maassa. Von Neumann unelmoi sitäkin suuremmasta tuhovoimasta vielä sodan jälkeen.

Romaanissa kerrotaan toki von Neumannin kollegoista, joita atomipommin kehittely kammoksuttaa – mutta suurinta osaa II Maailmansodan aikaisista tutkijoista se vetää puoleensa. Labatut kuvaa kuinka kiehtovaa heistä oli päästä näkemään kuinka ydinpommi toimii käytännössä.

”… noiden aseiden suunnittelussa meitä ei ajanut eteenpäin vallan tai vaurauden, maineen tai kunnian himo vaan se, miten tavattoman jännittävältä tieteellinen puoli tuntui.” (168).

Siis ala, joka on huipputeoreettinen – mutta jonka tulokset ovat niin hirvittäviä, että niitä yritetään olla käyttämättä. Näin siis lapsellinen toiveajattelu kietoutuu palkitsevaan älylliseen työhön, joka on hyvin vaarallista.

Labatut ei osoittele, vaan vie lukijan sisälle kiehtovaan laskemisälyn maailmaan. Silti hän paisuttelee ja suosii ylisanoja. Neumannin hahmolla on jättimäinen pää ja mulkosilmät kuin pilakuvassa. Valokuva ei anna tällaista vaikutelmaa Neumannista, kyseessä onkin tuttu liioittelun laji: karikatyyri.

Yksityiskohtien liioittelu ja korostaminen vaikuttaa hahmojen lisäksi myös kerronnassa. Näin Labatut onnistuu luomaan kuvan ydinpommia ja tietokonetta kehittelevistä älyn huipuista. Kuva maailman älykkäimmästä miehestä on karikatyyri, se on saatu aikaan korostamalla roimasti von Neumannin oivaltavuutta. Hän suorastaan suoltaa maailmaa mullistavia oivalluksia päivittäin – ne ovat mullistavia kaikessa mihin hän suuntaa kiinnostuksensa.

Tämä oli totta sikäli, että von Neumann on ”polymath”, voisi sanoa monipuolinen kaikessa mihin voi soveltaa matikkaa. Se oli unkarilaisen János -nimisen pojan unelma jo ennen kuin hänestä tuli amerikkalainen John.

Antoisimmat kuvaukset ovat hänen unkarilaisen ja myös amerikkalaistuneen kollegansa Eugenie Wignerin kertomia. Wigner ihailee pidäkkeettömästi von Neumannia. Hän eläytyy tämän ajatteluun ja oivallusten maailmaan.  von Neumannin älyllinen ponnistelu tapahtuu helposti ja leikiten. Vaikeiden yhtälöiden kanssa painimisen ja ongelman ratkaisutyön sijaan ihmeellisiä oivalluksia vain putkahtelee. Sellaista se joillakin on.

János Neumann oli matematiikan lapsitähti 1930-luvun Budapestissa, ja hän sai parhaan mahdollisen koulutuksen. Nuorena loogikkona häntä pidettiin ylittämättömänä, ja silti hän jätti logiikan oivallettuaan siinä pysyvän paradoksin. Sen esitti eräs nuori itävaltalainen loogikko, joka kaiken epäselvyyden ja huonon ulosannin ohessa sanoi:

”Luu-luulen, että voimme po-po-postuloida missä tahansa muo-muodollisessa järjestelmässä väitten, joka on to-tosi mutta jota ei voi to-todistaa kyseisen järjestelmän sääntöjen puitteissa” (112).

Neumannin päässä naksahti, ei hemmetti, tuo väite on totta. Kun joku onnistuu luomaan ristiriidattoman loogisesti etenevän järjestelmän, se ei olisikaan täydellinen. Kuitenkin se sisältäisi ristiriitoja, niitä ei ole vielä tullut ilmi.

Neumann luopui logiikasta, mutta ei kokonaan, niin kuin muut olisivat tehneet. Hän oivalsi, että luopumisen sijaan hänen onkin kehitettävä laskukoneita, jotka eivät kaadu näihin kaikkialle kätkeytyviin laskuvirheisiin. Miten laskeminen voisi ylittää ratkaisemattomia kohtia, mikä laskukone voisi mekaanisen etenemisen ja jumittamisen sijaan jatkaa välillä vain todennäköisyyden perusteella ?

Myöhemmin hän oppi kanavoimaan nämä ajatukset osaksi, pyrkimystään matematisoida – eli digtalisoida – kaikki olemassaoleva. Siitä tuli von Neumannin evankeliumi, koska osallistuminen ydinpommin suunnitteluun kadutti. Ihmiskunnan pelastus löytyisi kun todellisuus muokattaisiin ratkaisevin osin matemaattiseksi. Kyse oli siis tietotekniikan 0 ja 1 binäärein rakentuvasta digitaalisuudesta. Tämä aihe oli von Neumannilla seurausta pitkästä työskentelystä 1950 -luvulla talon kokoisen Maniac -tietokoneen kanssa.

Myöhemmin von Neumanilla todettiin syöpä aivoissa, ja romaanin loppuvaihe kertoo muutoksesta. Hänen persoonallisuutensa näytti muuttuvan, ja aiemmin piiloon jääneen aivopuolisko toiminta ja empatia korostuivat:

”lähes ylivoimaisia empatian puuskia ja syvä huoli ihmiskunnan yleisestä kohtalosta. Nämä huolet, joita hän ei voinut hillitä eikä kieltää, syöksivät hänet ensin silmittömään paniikkiin…” (246)

Sairasvuoteellaan von Neumann pohdiskeli jumalaa, jumalia parhaalle kuuntelijalleen, Eugene Wignerille. Ja koska jumalat ovat lopullisesti kadonneet, ihmisen itsensä on löydettävä pelastus. Se löytyy ihmisen parhaista puolista, jotka ovat logiikka – ja Neumannin mukaan – tietotekniikka ja teknologia.

Näin siis Labatut on kirjoittanut Neumannin tarinaa selvästi nykynäkökumasta. Siinä on aavistettavissa Silicon Valleyn käänne pois internetistä kohti rajatonta teknologiauskoa ja asepalvelussa toimivaa tekoälyä.

Kun Labatut puhuu tietokoneista, valtavan kokoisesta Maniacista, se vaikuttaa Neumannin henkilökohtaiselta pönttökoneelta. Ja puhuivatko tutkijat 50-luvulla jo digitaalisuudesta, vai oliko tuolloin kyse jostain automaattisen tietojenkäsittelyn alakäsitteestä ?

Vanha termistö olisi toisaalta etäännyttänyt lukijaa, mutta Labatut ilmeisesti pyrki rinnastamaan Neumannin loppuvision nykyisiin tekoälynäkymiin. Tämä halusi luoda itsekopioituvia koneita, jotka perustuisivat von Neumannin nimeä kantavaan koodiin. Siitä tulisi uusi DNA – ikään kuin kaikki se mikä on jo luonnossa muuttuisi matemaattiseksi, ja kopioituisi von Neumannin nimissä.

Kertojana tutkijakollega Wigner arveli, että tällainen oli jo hourailua, jotain mitä parhaassa vedossa ollut Neumann olisi vain pilkannut:

”en pystynyt kääntämään päätäni siitä makaaberista näytöksestä, kuinka vanhin ystäväni, ainutlaatuisin olento jonka olin koskaan tavannut, luhistui silmieni edessä ja elätteli samanlaisia edistyksen harhakuvia, joita hän olisi raivokkaasti ivannut, jos olisi kuullut niitä muilta.” (251)

von Neumannin tarinaa kehystää alussa Paul Ehrenfestin ajattelusta ja kaksoisitsemurhasta kertova osa: ”PAUL eli Järjenvastainen löytyy”. Lopussa oleva osa on ”LEE eli tekoälyn harhat”. Se kertoo maailman parhaan go-pelaajan Lee Sebodin viiden pelin ottelusta AlphaGon tekoälyohjelmaa vastaan vuonna 2016.

AlphaGo on sulattanut sisuksiinsa miljoonia tallennettuja ihmisten keskinäisiä pelejä voittaakseen Sebodin, tehokkainta oli algoritmi, joka antoi AlphaGon oppia pelaamalla itseään vastaan. Tekoäly voitti neljä ottelua viidestä. Näin siis alku kehystää järkenkäytön eksistentiaalisia kysymyksiä, ja loppu kertoo niiden häviämisestä.

Benjamin Labatut: MANIAC suom. Antero Tiittula, Tammi 2026.

Risto Niemi-Pynttäri on kirjalliuuden ja kirjoittamisen dosentti Jyväskylän yliopistosta.

Lukunäyte MANIACin alusta.