EVA SUNDGREN

Varjojen tallaajat on ranskalaiset Fred Vargasin yhdestoista suomennettu komisario Jean-Baptiste Adamsbergista kertova jännitysromaani. Adamsberg kulkee heinäkuisella kadulla ilman paitaa ja huikkaa poliisilaitoksen päivystäjälle, että hän tulee hieman myöhemmin, sillä hänen pitää viedä löytämänsä loukkaantunut siili eläinlääkärille. Päivystäjä arvelee, että näin kuumalla säällä murhaajien aivot näivettyvät eivätkä he jaksa tehdä rikoksia. Mikäli lukija ei ole ennen lukenut Adamsberg-kirjoja, hän ymmärtää jo tässä vaiheessa, että komisario on hieman erikoinen ja että Vargasin kirjojen maailma on omanlaisensa.

Adamsberg lukee lehdestä pikku-uutisen, joka herättää hänen mielenkiintonsa, ja pyytää alaistaan tuomaan kaupungilta toisen lehden. Siitä hän saa tarkempaa tietoa Louviecin kylässä tapahtuneesta murhasta. Adamsberg on käynyt kylän lähistöllä ja nähnyt paikallisessa majatalossa murhan uhrin, joka oli kertomassa seuralaiselleen Combourgin linnaa vainoavasta aaveesta. Apulaiskomisario Danglard, Adamsbergin uskollinen aisapari, joka pukeutuu tyylikkäästi ja tietää kaiken, osaa kertoa, mistä tarinassa on kysymys. Combourgin kreivi oli menettänyt taistelussa vuonna 1709 toisen jalkansa, joka korvattiin puujalalla. Tämä kopistelee öisin linnan portaikossa ja on nyt lehtijutun mukaan ruvennut taas kopistelemaan Louviecin kylän katukiviä vasten. Kun Puujalka viimeksi oli kopistellut kylällä 14 vuotta sitten, tapahtui murha. Nyt Puujalan kolistelua on taas kuultu ennen kuin kadulta löydettiin murhattu mies, ja niinpä kyläläiset pelkäävät, että lisää on luvassa.

Adamsberg oli kuukautta aikaisemmin ollut Bretagnessa, jossa hän oli ratkaissut visaisen murhasarjan, vaikka jotkut paikalliset poliisit olivat epäilleet kuuluisan pariisilaiskomisarion järjenjuoksua ja nimittäneet häntä pilvien lapioijaksi. Siellä hän oli tutustunut komisario Franck Matthieuhun, jonka kanssa hän tuli hyvin toimeen. Adamsberg matkustaa tapaamaan bretagnelaiskollegaansa, koska häntä odottaa kokous ja tapauksen byrokraattinen jälkipyykki eli paperityöt. Onneksi kirjallinen tyyliniekka Danglard hoitaa ne kaikessa hiljaisuudessa, sillä Adamsberg ei ole kouluja käynyt eikä kirjallinen ilmaisu kuulu hänen vahvuuksiinsa. Sen sijaan hän on taitava piirtäjä, joka kerta toisensa jälkeen hämmästyttää kollegat piirrellessään heistä muotokuvia ohimennen jonkin palaverin aikana. Adamsberg ja Matthieu ottavat majatalossa lasilliset ja Matthieu kertoo Adansbergille Combourgin linnan tarinan ja paikallisesta eksentrisestä ”merkkihenkilöstä”, joka ilmestyykin paikalle ja tulee juttusille. Matthieu kertoo myös hiljattain sattuneesta murhasta, sen uhrista ja paikallisten ihmisten taikauskosta. He uskovat, että Puujalka kummittelee ja enteilee tulevia murhia.

Kuukautta myöhemmin Matthieu soittaa Adamsbergille kysyäkseen tämän mielipidettä murhaan liittyvistä yksityiskohdista. Hän pyytää ensin Adamsbergilta apua epävirallisesti, ja Adamsberg lähtee paikalle nuuskimaan ja jututtamaan paikallisia ihmisiä. Viikon päästä kylässä tapahtuu toinen murha, jonka tekijä vaikuttaa samalta. Matthieun poliisipäällikkö Le Floch on tomppeli, joka on vakuuttunut paikallisen ”merkkihenkilön” syyllisyydestä ja uskoo saavansa nostetta uralleen tämän pidättämisestä. Adamsberg ja Matthieu kuitenkin ymmärtävät, että kysymyksessä on lavastus, sillä tiettyyn henkilöön viittaavia johtolankoja on yksinkertaisesti liikaa. Sitten sisäministeriön kansliapäällikkö soittaa Adamsbergille ja kertoo, että ministeri on raivoissaan poliisipäällikkö Le Flochin edesottamuksista ja on määrännyt tämän tilalle Adamsbergin poliisipäällikön ja Adamsbergin pysäyttämään kammottava murhaaja. Adamsberg saa vapaat kädet tutkinnan organisoimiseksi.

Komisario ei tietenkään voi ottaa mukaansa koko murharyhmää, mutta hän ottaa legendaarisen väkivahvan Violette Retancourtin, Noëlin, Veyrencin ja liikaunisen Mercadet’n, joka joutuu kolmen neljän tunnin välein ottamaan pitkät nokoset ja jota koko ryhmä suojelee, sillä muuten tämä saisi potkut, vaikka onkin varsinainen tietotekniikkavelho. Adamsbergilta puuttuu kilpailuhenkisyys, kateus ja ylpeys, ja niinpä hän ohjeistaa alaisiaan pukeutumisessa, jotta kyläläiset suhtautuisivat heihin luottavaisesti eivätkä pitäisi heitä ylimielisinä pariisilaisina. Hän ottaa myös työparikseen Matthieun ja joukkonsa vahvistukseksi tämän tiimin.

Vargasin teoksissa on kodikkuutta, mutta ne ovat synkempiä kuin varsinainen cosy crime. Kodikkuus syntyy siitä, että poliisit välittävät toisistaan ja muista ihmisistä. He välittävät myös eläimistä, ja Adamsberg hymyilee, kun saa kuulla pariisilaiselta eläinlääkäriltä, että hänen pelastamansa siili ei enää ole hengenvaarassa. Lisäksi Adamsbergin tiimi ja paikalliset poliisit pitävät tukikohtanaan kylän vanhaa majataloa, jossa heille on osoitettu kantapöytä. Majatalon isäntä Johan sulkee tarvittaessa paikan ulkopuolisilta, ja hän huolehtii antaumuksellisesti poliisien ruokahuollosta ja tarjoilee heille vahvistavaa hunajaviiniä. Töitä tehdään siis varsin kodikkaassa ja suorastaan boheemissa ilmapiirissä. Tekemistä riittää, sillä murhia tulee lisää.

Johan saa olla läsnä poliisien palavereissa, koska hänellä voi olla tietoa paikallisista ihmisistä ja häneen voi luottaa, sillä hän ei sabotoisi omaa elinkeinoaan pettämällä asiakkaidensa ja varsinkin virkavallan luottamuksen. Poliisit tupakoivat sisällä ja juovat viiniä työaikana, mutta toisaalta heillä ei ole työaikoja, vaan he puurtavat jatkuvasti tapauksen kimpussa. Tämä ei liene realistinen kuvaus poliisin työtavoista nykyajan Ranskassa edes maaseudulla, mutta se on osa Vargasin teoksien viehätystä. Epärealistista lienee sekin, että oikeuslääkäri ilmoittaa rikospaikalla vainajan kuolinajan 15 minuutin tarkkuudella ja että Adamsberg tallentaa salaa kiinniotetun keskustelun toisen henkilön kanssa ja lupaa puhua tämän puolesta, koska tämä on tunnustanut omasta tahdostaan ja toiminut pakotettuna.

Majatalon isäntä Johan on hyvin lojaali ja hämmästyttää Adamsbergin kekseliäisyydellään. Vargasin henkilöt arvostavat toisiaan ja ovat tietoisia omista puutteistaan, vahvuuksistaan ja yhteisöllisyyden voimasta. Heidän välillään ei esiinny juonittelua eikä kampittamista, kuten vaikkapa synkissä pohjoismaisissa dekkareissa. Vargas ei myöskään mässäile väkivallalla eikä kuvaile ruumiinavauksia. Sekä poliisit että rikolliset ovat erikoisia, ja rikolliset ovat aina jollakin tavoin reppanoita, eivät jääkylmiä psykopaatteja. Vargasin romaaneissa ei kuitenkaan ole sellaisia yhteiskunnallisia teemoja kuten synkissä skandinavisissa jännitysromaaneissa.

Varjojen tallaajissa Adamsberg kohtaa enemmän henkilökohtaista vaaraa kuin yleensä ja taikausko on pienemmässä osassa kuin sarjan aikaisemmissa teoksissa. Tässäkin kirjassa kirput ovat merkityksellisiä, kuten parissa muussakin Adamsberg-romaanissa. Ovatko kirput Ranskassa yleisiä, vai onko Vargasilla niihin erityinen suhde?

Adamsberg on kuitenkin entisellään. Hän vaikuttaa ulkopuolisten silmissä hitaalta ja jopa flegmaattiselta, takertuu muiden mielestä merkityksettömiin yksityiskohtiin ja lähtee säännöllisesti ulos ajattelemaan. Hän on enemmän taiteilija kuin tieteilijä:

”Adamsberg torkahti odottaessaan kipulääkkeen vaikutusta, ja silloin hän huomasi yllättävän kuplan nousevan hitaasti ja vaivalloisesti lammen pohjamudista kohti tietoisuutta. Liikkumatta ja valppaana hän antoi kuplan raivata tietään kämmenet valmiiksi kuppeina rinnan päällä ottamassa sen vastaan sitten kun se pääsisi pintaan. Kupla oli raskas, koska se sisälsi epämääräisiä ainesosia, kuten takaisin kotipensaiden alle palanneen siilin, Gaëlin viimeiset sanat, Joumot’n ja lääkärin kuvat, kananmunan ja sanan sydämellinen. Adamsberg tarttui varovaisesti kuplaan, kun se ilmestyi ihmisten ilmoille, piteli sitä kämmenten välissä samaan tapaan kuin Matthieu oli pitänyt yöperhosta, ja toisti muistinsa tueksi kymmenkunta kertaa sekalaiset mutta samalla toisiinsa kietoutuneet sanat, jotka olivat saaneet kuplan nousemaan pintaan.” (s. 396)

Adamsberg löytää täydellisen dolmenin, jonka päälle hän kiipeää ajattelemaan. Hän torkkuu lämpimän, ehkä 3000 vuotta vanhan kivipaaden päällä ja antaa ajatustensa vaeltaa. Loppujen lopuksi murhien motiivina on kosto, mutta koston syy on eriskummallinen ja epätavallinen. Oikeastaan kysymyksessä on kaksi eri tapausta, jotka kietoutuvat toisiinsa.

Romaanin nimi Varjojen tallaajat liittyy Louviecin kylässä asuvan vaikutusvaltaisen juorukellon ja huijarin pitämään salaiseen piiriin, jonka tarkoitus on taistella varjojen tallaajia vastaan. Piirin jäsenet uskovat, että jos joku astuu toisen varjon päälle, siitä seuraa ikävyyksiä ja ehkä jopa kuolema. He kokoontuvat yhdessä keskustelemaan siitä, ketkä ovat varjojen tallaajia ja miten heidät saataisiin tehtyä vaarattomiksi. Varjojen tallaajat ovat siis ihmisiä, jotka astuvat tahallaan toisten varjojen päälle ja pilkkaavat niitä, jotka uskovat sen vaikuttavan mihinkään. Varjojen tallaajat on romaanissa kuitenkin pienehkö motiivi eikä keskeinen tekijä. On makuasia, olisiko sen pitänyt saada kertomuksessa enemmän tilaa.

Fred Vargas on omaperäinen ja kiinnostava kirjailija, jonka seurassa lukija viihtyy. Marja Luoman käännös on erinomainen, sillä lukija ei huomaa lukevansa käännöstä. Toivottavasti Adamsberg-romaaneja ja niiden suomennoksia on luvassa lisää.

 

Fred Vargas: Varjojen tallaajat. Suomentanut Marja Luoma. Gummerus

Eva Sundgren on kirjoittamisen ja sosiologian maisteri Jyväskylän yliopistosta