RISTO NIEMI-PYNTTÄRI

Taide on aiheena Rachel Cuskin oudossa, kummallisista ihmisistä kertovassa Kulkue -teoksessa. Käsitellessään visuaalista taidetta Cusk löytää vahvat tunnesuhteet, jotka vellovat nimettöminä kuvapintojen alla.

Kulkue on kummallinen mutta kiinnostava taiteilijakertomusten sarja, novellikokoelman tapainen, silti pikemminkin sommitelma. Sen neljä elementtiä ovat erillisiä kertomuksia taidealan ihmisten elämänkulusta. Jokaisessa kertomuksessa on eri taiteilija G, mies, nainen, musta, vanhus. Jokainen taiteilija on erilainen G. Mutta käsitellessään kuvataidetta se löytää erityisesti perhesuhteet taiteesta. Yllättävintä on se, miten Cusk tuo taiteen kautta aika tavallisia perhesuhteita uuteen valoon. Tavallinen pykologia jää hampaattomaksi, niin omanlaisiaan nämä suhteet Cuskilla ovat.

Taiteilija G tekee vaimostaan maalauksen, jossa tämä on ylösalaisin. Hän löytää tästä oman tyylinsä, tajuamatta että se paljastaa jotain hävettävää hänestä itsestään. On naistaiteilija G, jonka vanhemmat ovat sitä mieltä että tämän tulisi tavoitella sovinnaista kauneutta. Hän toivoo, että vanhemmat hyväksyivät hänet sellaisenaan.

Cuskin kuuluisassa Ääriviivat -trilogiassa tätä tunneskaalaa tuli jo esiin. Pinnalta näyttäen tunteet, vaikuttavat negatiivisilta. Kyse ei ole vain äitiyteen liittyvistä negatiivisista tunteista, ei vain vihasta puolisoa tai vanhempia kohtaan – niistäkin – mutta myös muista, lähes nimeämättömistä tunteista. Ne vaivaavat, ne haittaavat hyvinvointia, mutta saattavatkin sisältää elinvoimaa.

Kätilö -nimistä osaa voisi sanoa taiteilijan elämäkerraksi. Se kertoo naistaiteilija G:n kehitysvaihteista sellaisina kuin maalari itse ne löytää teoksistaan. Kehittymisen sijaan mahdollista on myös luovuuden loppuminen. Nimenä Kätilö viittaa naiseen, joka auttaa synnytyksessä – yllättäen G saa tietää, että joskus on todella ollut kätilöitä, jotka auttavat kuolemisessa.

Naistaiteilija G kokee maalatessaan itseinhon tunteita. Varsinkin alastomat omakuvat ovat häpeän voimalla tehtyjä. Aina soittaessaan vanhemmilleen, hän tunnistaa pettymyksen sävyä. He eivät koskaan hyväksyneet, että tyttärestä tuli kuvataiteilija. Ei, vaikka G oli varakas ja kuuluisa.

Nyt G tunnistaa, miten hän hakee yhä vanhemmiltaan hyväksyntää, mutta nurinkurisella tavalla. Hän on ajautunut maalaamaan entistä epäsovinnaisempia töitä näyttääkseen millainen hän todella on. Vanhemmat näkevät teokset vain vastenmielisinä.

Ei ole yllätys, että G on ottanut puolisokseen miehen, joka ei arvosta häntä. Ei muuten kuin luksuselämän takia. Mies tietää että vaimosta on tullut häpeän maalari, ja se sopii hänelle. Perheasetelma kehittyy kohti huipentumaansa, kun G huomaa että hän ei ole koko uransa aikana maalannut yhtään teosta tyttärestään. Valokuvausta harrastava mies ei taas muuta kuvaakaan kuin tytärtään.

Kun Cusk siis kirjoittaa taiteesta, hän työstää perhesuhteita kuin kuvataiteilija. Hän löytää tunnesuhteiden ilmaisuja, jotka ovat määrittämättömiä, mutta konkreettisia.

Romaanin kaksi väkivaltaista tapahtumaa liittyy taiteeseen, mutta oudolla tavalla. Eräs kertojanaisista joutuu Pariisissa kadulla satunnaisen väkivallan kohteeksi. Hän on matkalla taidenäyttelyyn, kun tuntematon nainen iskee hänet katuun ja pakenee.

Erityisesti kertojan mieleen jää se, kuinka pakeneva väkivallan tekijä pysähtyy ja katsoo hetken työnsä tulosta. Aivan kuin taiteilija.

Tuo satunnainen tapaus on irrallinen, kaukana taiteesta, mutta konkreettisen todellinen. Tapaus järkyttää häntä, eikä voi ottaa sitä haltuunsa kertomalla – tapahtumaa itseään hän ei voi ymmärtää eikä käsitellä. Silti tapauksen sysäämänä päähenkilö onnistuu käsittelemään monia muita itselleen vaikeita asioita.

Toinen väkivaltainen tapaus on Sukeltaja kertomuksen ydin: taidenäyttelyssä tapahtunut itsemurha. Hetkellä, jolloin museon johtaja oli kattoparvekkeella hengähtämässä, hänen ohitseen syöksyy mies, pudoten alas katuun.

Museon johtaja kokee tuon itsemurhan omasta elämäntilanteestaan käsin. Hän kokee miten hauras alue taide on. Se antaa paljon, mutta siinä on jotain juuri kuolleen miehen kaltaista.

Sukeltajat -jakso huipentuu syvällisiin keskusteluihin, alueeseen jossa Cusk on parhaimmillaan. Onnettomuuden takia taiteilija G:n elämäntyötä käsittelevä taidenäyttely on peruttu. Esiintymään kutsuttujen paneelikeskustelijoiden ei tarvitsekaan nyt puhua julkisesti. Kerrankin heillä on mahdollisuus vaihtaa yksityisiä ajatuksia taiteilija G:n elämästä ja tuotannosta. Kuten siitä, oliko hänen luovutensa voima häpeässä vai sovinnaisuudessa, vai oliko kyse saman asian eri puolista.

Puhujien näkökulmat risteävät kuten paneelissa, mutta yksityisessä hengessä. Onko naistaiteilija huono äiti, usein poissaoleva ?

”Minun äitini halusi kirjailijaksi, ja hän syytti aina meitä, lapsiaan, siitä ettei onnistunut. Minä kuitenkin muistan, miten hän meni huoneeseensa, lukitsi oven tuntikausiksi kerrallaan ja kielsi meitä häiritsemästä. Pienenä tunsin usein tarvetta nähdä äidin (… ) ja ovi oli itseasiassa ovi äitiin ja hän sulki sen.” (125).

Vastakohdaksi tälle kerrotaan kuvanveistäjästä, joka työskentelee mieluiten juuri lastensa kanssa. Nainen kutsuu heidät ateljeehen leikkimään, tekemään omia juttujaan. Hänen oli vaikeuksia uran luomisessa, mutta loppujen lopuksi lasten seura auttoi häntä jopa laajentamaan ilmaisuaan.

”Totuus on, että yleensä ihmiset saavat lapsia sovinnaisuuden vuoksi. Vasta myöhemmin he alkavat liittää lapsiin ajatuksia luovuudesta, koska useimmille lapsi on ainoa asia, mitä he ovat varsinaisesti tuottaneet. Minun äitini kohteli minua kuin olisin hauras ja kallisarvoinen (…) myöhemmin aloin tajuta, etten ollut hänen silmissään oma itseni vaan hänen luomuksensa.” (125)

Onnistunut käännös vaikuttaa paljon siihen miten henkilöiden ajatuksenkulku hahmottuu, Kaisa Kattelus tekee suomennoksessaan tarkkaa jälkeä. Lukija voi luottaa, että ponnistelu ei ole turhaa, silloin kun hän paneutuu teoksen ydinkohtiin.

Cuskin teosta on kritisoitu epätasaisuudesta. Sitä ei ole pidetty Ääriviiviivat -trilogian tasoisena, koska se perustuu taidepuheelle. Huomaamatta jää, että Cusk puhuu taiteen kautta ihmisten tunnesuhteista. Tällainen puhe mahdollistaa psykologisoinnista irtoamisen ja toisella tavalla näkemisen.

Teoksessa on vähän romaanimaisia piirteitä, se vaikuttaa pikemminkin esseemäiseltä novellisarjalta. Silti kritiikeissä on usein haettu romaanin toimintaa, tapahtumia ja kohtauksia. Koska niitä on vähän, teosta on kutsuttu kokeelliseksi romaaniksi.

Cusk kertoo G -nimisistä taiteilijoista suosien kerronnallista yhtenvetoa. Klassisessa proosassa esimerkiksi Karen Blixen teki tällaisia, hän luonnehti tiettyä elämäntilannetta yleisesti eikä yksittäisten tapausten perusteella. Samoin Cusk, hän ei tee elokuvamaisiksi kohtauksiksi dramatisoitua proosaa. Ja aivan kuin kommettina vallitsevaan kerrontatapaan Kulkueessa yksittäiset tapaukset ovat absurdeja, suorastaan huutavan irrallisia ja väkivaltaisia.

Rachel Cusk: Kulkue, suom. Kaisa Kattelus, S&S,2025, s.206

Risto Niemi-Pynttäri on kirjoittamisen ja kirjallisuuden dosentti Jyväskylän yliopistosta