RISTO NIEMI-PYNTTÄRI

Entä luonnon ja ilmaston aiheuttamat tuhot kautta historian ? Mitä historia opettaa meille sääolojen katastrofaalisista muutoksista ? Kysymys on hiean naiivi, aivan kuin kysyisime että mitä opimme jääkaudesta. On tapahtumia, mitkä ylittävät ihmisen mittakaavan, ja on niitä joista voimme ottaa oppia.

Maan ja taivaan väliussä -teoksessaan Frankopan ei puolla käsitystä, että historia todistaisi kuinka luonnonkatastrofeista on aina selvitty, päinvastoin. Historia kertoo toistuvasti imperiumien romahduksista, näiden ilmaston mullistusten takia. Vallanpitäjien kyvytömyys, haluttomuus ja viivyttely sekä huonot ratkaisut ovat toistuneet.

Frankopanin mamuttimainen teos kertoo tarinaa alusta lähtien. Esihistoriallinen jakso, jolloin ilmakehä oli pääasiassa hiilidioksidia, kertoo elämälle lähes mahdottomasta tilasta, kunnes kasvit tuottivat tarpeeksi happea. Homo sapiens syntyi lämpimissä oloissa, mutta ilmaston kylmeneminen saattoi aiheuttaa sen, että neandetalin ihminen kehittyi tätä älykkäämmäksi:

”On esitetty, että viileämmät jaksot olivat olennainen tekijä neandertalin ihmisen populatioioden eriytymisessä ja saivat aikaan mitokondrio-DNAn variaatioita Euroopan ja Aasian homininiryhmien keskuudessa.” (84) Tätä geeniperimää ehti siirtyä homo sapiensiin, kunnes se hävitti kilpailijansa.

Nykyisten luonnonolojen kehittyminen oli mahdollista, koska mitään megalomaanista ei tapahtunut, lukuun ottamatta jääkautta.

”Holoseenin alku merkitsi monille alueille huomattavasti suotuisempia ilmasto-oloja. 10 000 vuotta sitten tapahtunut muutos oli pitkän vakaan kauden alku.” (107)

Teos keskittyy siihen, miten ihminen on kärsiyt luonnonkatastrofeista, joutunut mullistavien voimien tuhoamaksi tai aiheuttanut niitä. Aina jossain on selvitty. Jopa jääkaudesta ja sulamisen aiheuttamista tulvista joku ihmisen edustaja on selvinnyt. Mutta sivilisaatiot ovat romahaneet.

Maatalous puolestaan on muuttanut luontoa viljelylle edulliseksi. Ilmaston muutoksista on osattu hyödyntää. Frankopan osoittaa kuinka sadekaudet ovat synnyttäneet puuttomia aroja. Paimentolaiset ovat hyödyntäneet niitä, ja karja on lannoittanut maata niin että viljelykulttuurit saattoivat levitä.

Silkkitien historiaa käsittelevä Frankopanin edellinen teos on ollut menestys, ja niin varmaan tämäkin. Tätäkään teosta ei ole kirjoitettu hakuteokseksi, vaan kuunneltavaksi tai lukemalla ahmittavaksi. Keskeisiä tapahtumia ei ole otsikoitu, teoksen pitkät luvut jäsentyvät vain aikajanana. Lukijan kannattaa siis ottaa kynä käteen, jos haluaa hakea teoksesta jotain myöhemmin.

Teos on saatu nopeasti suomennettua kahden kääntäjän toimesta: hyvää työtä Riina Vuokolta ja Jaakko Kankaanpäältä. Toki mammuttimaiseen teokseen mahtuu vaikeasti hahmotettavia kohtia, mutta myös sulavasti kulkevia jaksoja. Hienosti raketuvien virkkeiden kohdalla saattoi nauttia myös kerronnasta.

Maan ja taivaan välissä seuraa tarkasti uutta ilmastohistorian tutkimusta, silti teos tuntuu paisuneen liikaa. Tasokin tuntuu ailahtelevan, erityisesti se laskee uskontotiedettä sivuavissa osissa, siis myyttien ja uskontojen käsittelyssä. Kerta toisensa jälkeen todetaan, että ihmiset – milloin missäkin uskonnossa – pitivät luonnonkatastrofeja jumalten kostona. Kunnon myyttitutkimus näkee asiat paljon syvällisemmin.

Tämä onneton pintapuolisuus myyttien suhteen näkyy siinä, että Frankopan referoi esimerkiksi Gilgamesta kuin juonikertomusta. Hän onnistuu myös selostamaan intialaista filosofiaa pelkkinä juonenkäänteinä. Mukaan liitetään tekosyvällisiä mietelauseita koskien luontoa. Ilmeisesti alkuperäisteosten käännöksiä on referoitu perehtymättä niiden tutkimukseen. Sama kuin joku esittelisi Egyptin pyramideja ilman tutkimusta, vain niiden vierellä seisoskellen, samoin tehdään tässä kirjallisille monumenteille.

Toki Frankopan tuo esille uutta luonnontieteellistä tutkimustietoa, ei tee hätiköityjä johtopäätöksiä, ja silti onnistuu kertomaan kiinnostavasti luonnonkatastrofeista, joista tiedetään vasta vähän. Jos hän olisi yhtä innostunut uskontotieteen ja myyttien tutkimuksen annista, teos olisi noussut aivan eri tasolle.

Malliesimerkki: 2300 eKr tapahtunut sateiden hiipuminen Mesopotamiassa, ykyisen Irakin alueella. Tämä kuivuuskatastrofi sopii esimerkiksi, koska hallitsijoiden viivyttely ja huonot ratkaisut pahensivat tilannetta niin, että koko yhteiskuta romahti. Sateiden katoaminen saattoi aiheutua jääkentän sulamisesta Pohjoisessa, tai Saharan kuivumisesta Afrikassa. Tai ne molemat johtuivat jostain tuntemattomasta kolmannesta tekijästä. Frankopan punnitsee hyvin eri selitysmalleja.

Taso kuitenkin laskee, kun Frankopan käsittelee ns Akkadin kirousta ja teksiä, joka kertoo kuinka jumalat rankaisivat Akkadin valtakuntaa Mesopotamiassa. Muinaisesta tekstistä tehdyn Juonireferaatin mukaan tuho oli rangaistus pöyhkeälle hallitsijalle, joka kehtasi nostaa itsensä jumalaksi.

Taso nousee taas kun tarkastellaan vallankäyttöä. Akkadin katastrofissa ratkaisevaa oli kyvytön hallinto. Kuningas oli heikko, alaiset korruptoituneita, ja toimet kuivuutta vastaan olivat huonoja. Kastelujärjestelmiä rakennettiin lisää, mutta veteen oli kertynyt suolaa. Siksi kasvu tyrehtyi, sadot tuhoutuivat ja sitä myötä valtakunta.

Tämän saman 2300 eKr tienoilla tapahtuneen kuivuuskatastrofin aikana katovuosia oli myös Egyptin, Kreikan ja Syyrian alueilla. Frankopan tarkastelee merkkejä tuon ajanjakson vähäsateisuudesta yleensä, ja hän pitää mahdollisena että kuivuutta esiityi yleisesti tuona aikana. Ei kuitenkaan tiedetä varmasti, miten globaalia kuivuus oli, ja millaisista syistä se johtui.

On selvää, että hyvät ilmastojaksot ja suotuisien säiden ajat ovat tuoneet hyvinvointia. Mutta silloinkin kehitys voi olla monen tekiän tulos. Rooman vallan aikaa (300 eKr – 500 jKr) pidetään lämpimänä jaksona, jolloin äärisäitä oli vähän, ja tulivuorten purkauksia vähän. Tämä ei kuitenkaan selitä kukoistusta, vaan se että Rooman hallinto oli järjestelmällinen ja tehokas, se osasi käyttää suotuisat ajat hyödykseen.

Teoksessa kulkee hiemen outo juonne: tulivuorenpurkaukset kautta historian. Dokumentteja löytyy, mutta riittääkö se syyksi kuvata niitä laajasti ? Niitä merkittävämpien tuhotulvien vaikutukset jäävät huomiotta, ehkä jäästä ja maaperän sedimenteistä on löydetty merkkejä niistäkin.

Maan ja taivaan välissä tarjoaa monia kiehtovia esimerkkejä yhteiskuntien varhaisista vaikutuksista ympäristöön. Frankopan kirjoittaa 1300 -luvulla vallinneen ruton vaikutuksesta Euroopassa. Rutto oli niin suuri taloudellinen romahdus, että metallin ja ennenkaikkea lyijyn päästöt ilmakehään lähes loppuivat. Tämä on todettu analysoitaessa ikijäätä.

Nykyisen ilmastokriisin taustooista kiinnostuneelle voi tuntua siltä, että fossilisten polttoaineiden aiheuttamaa ilmastonmuutosta käsitellään liian myöhään. Teollistumisen ajan päästöt jäävät hieman monien muiden muutosten katveeseen.

Maan ja taivaan välissä ei unohda kertoa, miten voimakkaasti Hitler ja natsit levittivät puhetta ”yhteydestä luontoon”, ja kuinka he olivat luomassa luonnon mukaista valtiota. kuvasivat itseään muun muassa ”ekologiseksi sivilisaatioksi”. Todellisuudessa natsivaltio ei tehnyt mitään luonnonsuolelun eteen, päinvastoin he kiihdyttivät maan, ilman ja veden saastuttamista.

Myös nykyaikana ”suuri johtaja” Mao Tse Tung Kiinasta aiheutti massiivisen luonnonkatastrofin ja nälänhädän (1958-62). Silloin kuoli ainakin 30 miljoonaa ihmistä. Mao masinoi koko valtavan kansan hävittämään rottia, kärpäsiä, hyttysiä ja varpusia. Varsinkin tuholaisia syövien varpusten tuhoaminen johti valtaviin sadon menetyksiin, ja suuri osa siitä mitä jäi oli myyty ulkomaille.

Näin siis totalitarinen hallinto, joka toteutti totaalisen suurta operaatiota tutkimustiedosta piittaamatta, ei saaut kuin pahaa aikaan. Ihmiset oli helppo saada hävittämään perinteisesti inhottuja eläimiä, niin että operaatio onnistui karmean hyvin.

Modernin ajan käsittely on kuitenkin runsasta, teoksen 250 viimeistä sivua, noin kolmasosa kokonaisuudesta tarkastelee teollisen vallankumouksen aikaa.

Maan ja taivaan välissä vie lukijat tuhansien vuosien takaisten ihmisten tilanteeseen: heidän epävarma selviytymisensä riippui heidän suhteistaan ympäristöön. Teos osoittaa selkeästi ilmaston ja ympäristön merkityksen ihmiskunnan historiassa.

 

Peter Frankopan: Maan ja taivaan välissä, ihmiskunnan ja ilmaston uusi historia, suom Riina Vuokko ja Jaakko Kankaanpää, Atena 2024. s 876.

Risto Niemi-Pynttäri on kirjoittamisen ja kirjalisuuden dosentti Jyväskylän yliopistosta.