PEKKA J. PAUSSU – Kosmisten kauhujen kammioissa

Howard Phillips Lovecraft (1890 – 1937) on monille tuttu erityisesti novelleistaan, joka on juuri kauhugenressä keskeinen muoto ja tärkeä osa sen historiaa. Josta ensimmäinen esiin tuleva nimi on tietenkin Edgar Allan Poe (1809-1849), merkittävä vaikuttaja Lovecraftillekin joka joutui hieman samalla tavoin sinnittelemään Uudessa Englannissa taloudellisesti huonosti menestyvänä kirjailijana pari sukupolvea myöhemmin. Yhteneväisyyksiä löytyy siitäkin, että molempien novelleja julkaistiin alun perin ainoastaan lehdissä, Howard Phillipsin tapauksessa halvalle paperille painetuissa julkaisuissa joiden tekotapa antoi nimen kokonaiselle tyylilajille, pulp-fiktiolle.

Jalavan valikoima on nimetty Kauhujen kabinetiksi, joka tuntuu ensin nimenä turhan geneeriseltä, mutta kuvaa lopulta sisältöään hyvin. Koska kokoaa yhteen juuri Lovecraftin lyhyitä novelleja sekä muutamia runoja, kuin vanhan ajan kauheuksien ja kuriositeettien kabinettina, kummallisia artefakteja esittelevänä kammiona.

Novellit ovat ilmestyneet aiemmin eri kokoelmissa, mutta tyylikäs, kovakantinen julkaisu kokoavalla idealla on silti perusteltu. Toimittajana on jälleen kerran Markku Sadelehto, ja suomennokset Ulla Selkälältä & Ilkka Äärelältä ja Matti Rosvallilta. Mutta mitä tämä kabinetti sisältää? Koska tekstejä on yli 40, on mahdollista käsitellä vain muutamia.

Lyhyemmistä kertomuksista suuri osa on peräisin kirjailijan varhaisvuosilta 1910 ja -20 -lukujen taitteesta ja jääneet vähemmän tunnetuiksi kuin pidemmät, Cthulhu-mytologiaan liittyvät tarinat, ja monet niistä nojaavat enemmän klassiseen kauhuromanttiseen kuvastoon.  Erich Zannin musiikki on kirjailijan suurimpia taiteellisia riemuvoittoja. Musiikkiteeman ympärille rakennettu kauhutarina on omaperäinen ja aiheen käsittely tyylikästä. Oudon saksalaisen viulistin soitto on jotain jostain toisesta ulottuvuudesta, mutta mitä ja mistä, jää sopivasti arvoitukseksi. Aina kuunnellessani Arnold Schönbergin Kirkastettu yö -konserton intensiivisimpiä osia, mieleeni tulee tuo viulisti ja että millaista hänen maaninen musisointinsa olisi voinut olla?

”Mielipuolisten sävelten soidessa saatoin melkein nähdä varjomaisten satyyrien ja Bacchuksen palvojien tanssivan ja kieppuvan vimmatusti pilvien, savun ja salamoiden täyttämissä kuohuvissa hornankuiluissa.” (s. 70)

Pickmanin malli taas luo yhteyksiä kuvataiteeseen, ja pohjautuu kiehtovaan ideaan, jossa kauhuaiheisten maalauksien tekijällä onkin töilleen todellinen esikuva. Tarina filmatisoitiin viimeksi vuonna 2022 Netflixin Guillermo del Toro’s Cabinet of Curiosities -sarjassa, hyvä osoitus kuinka Lovecraftin tuotanto elää, alati muuttuvassa mediatodellisuudessamme.

Valikoimassa on mukana myös enemmän kuriositeetin asemaan jääneitä lyhyitä novelleja. Monista tuntuu puuttuvan niitä hienoimmista löytyviä ominaisuuksia: Draamallisuus ei rakennu parhaalla mahdollisella tavalla, sorrutaan ylenpalttiseen asioiden kuvailuun, käänteet puuttuvat tai ovat ilmeisiä. Esimerkiksi Vaaniva pelko on valitettavasti Lovecraftia kömpelöimmillään. Tarina tuntuu monin paikoin ontuvalta, ja tyylikin turhan sakealta, jopa Lovecraftille. Paljon ja suurella palolla kirjoittaneen pulp-kirjailijan inhimillinenkin epätasaisuus tulee esiin.

Pelkoa ja inhoa New Yorkissa

Vähävaraisuudestaan huolimatta – tai kenties juuri siksi – oli Lovecraftin persoonassa rutkasti ylimielistä elitismiä. Hän periytyi kerran varakkaasta suvusta, mutta tuo maallinen status osoitti katoavaisuutensa eikä lopulta taannut onnea. Kenties se kaikki sai aikaan, psykologisina taustatekijöinä, kuinka hän halusi korostaa omaa asemaansa? Menee arvailuksi, mutta ehkä siksi Lovecraft oli kirjoittajana välillä epäkorrekti, kuinka hän kuvaa syrjäseutujen maalaisia usein ”sekarotuisiksi, umpimielisiksi ja yksinkertaisiksi olennoiksi”, mutta törmätessään tällaiseen on lukijana parempi vain hymyillä. Kirjailija kun käytti usein taitavasti yleistä kauhukirjallisuuden trooppia, jossa eristäytyneellä, vihamielisesti ulkopuolisiin suhtautuvalla yhteisöllä on jokin oma synkkä salaisuutensa. Jota piilotellaan joko pelon takia – tai siksi että kaikki ovatkin mukana juonessa, kuten suuria muinaisia olentoja palvovassa kultissa. Lavertelijalle käy huonosti – mutta joka antaa tietenkin tarinan kannalta olennaisia vihjeitä. Esimerkki arkkityypistä on vuoden 1973 elokuva The Wicker Man, eli Uhrijuhla.

Vastaavanlainen folk horrorin trooppi voidaan sijoittaa myös urbaaniin ympäristöön, kuten suurkaupungin slummiin. Tätä Lovecraft hyödyntää muutamissa novelleissaan jotka ovat nostattaneet myöhemmin kohua postkolonialistisen luentatavan myötä, ja kirjailijaa syytetty alentavasta kuvaamistavasta New Yorkin etnistä vähemmistöä kohtaan.

Tuohon aikaan suurkaupunkiin virtasi siirtolaisia joka puolelta maailmaa joista suuri osa sijoittui yhteiskunnan sosioekonomisiin alakerroksiin. Näiden omilla säännöillään elävien ryhmien ja heidän tapojensa kohtaaminen on varmasti ollut kulttuurishokki rauhallisesta Providencesta tulleelle, Amerikan vanhaa rahaa edustavalle jakirjallisesti sivistyneelle, mutta köyhtyneelle kirjailijalle.

”Mutta onnea ja menestystä ei ollut tarkoitettu osakseni. Päivänvalo paljasti vain rähjäisyyden ja vierauden sekä korkeuksiin kipuavaa, rönsyilevää kiveä vaivaavan turmiollisen norsutaudin, vaikka kuu oli antanut vihjeitä ihanuudesta ja entisaikojen taikavoimasta, ja ihmislaumat jotka tungeksivat syvää kurua muistuttavilla kaduilla muodostuivat lyhyenlännistä mustanpuhuvista muukalaisista, joilla oli kovat kasvot ja kapeat viirusilmät, ilkeämielisistä muukalaisista, joilla ei ollut unelmia eikä luontaista sidettä ympäröiviin näkymiin, eivätkä he koskaan voisi merkitä mitään vanhaan väestöön kuuluvalle sinisilmäiselle miehelle, jonka sydämessä asusti rakkaus puhtaanvihreitä kujia ja Uuden Englannin valkoisia kylätapuleita kohtaan” (s. 190)

Juuri tuotannon parhaiten tuntevat ja siihen myötämielisesti suhtautuvat ovat olleet yllättyneitä rasismisyytöksistä, pitäen leimaa epäoikeudenmukaisena. Siksi, että Lovecraft ei laskelmoinut: hänellä tuskin oli piiloagendaa, koska ei ollut yhteiskunnallinen kirjailija. Häntä kiinnosti lähinnä kosmisen kauhun agenda. Ilmauksen epämääräisyys asiaa kuvaavana on täysin tarkoituksellista!

Onko tärkeää todistaa, oliko Lovecraft rasistinen vai ei? Kysymys tuntuu lähinnä akateemiselta, koska enemmän tulevat esiin itse postkolonialistisen kirjallisuuskritiikin ongelmalliset puolet: Jossa jokaisen kirjailijan tuotannosta kuuluu kuin tislata esiin tekijät, joilla paljastetaan ongelmallisiksi koettuja puhetapoja ja puhuja-asemia. Siksi, että vaikka sen tislausprosessin tulos olisi yksi pisara, ylitulkitaan kirjailijan tuotannon luonnetta sen perusteella. Kysymys vaikuttaa kiinnostavankin enemmän tutkijoita ja toimittajia, kuin itse kauhufaneja, sen perusteella mitä olen keskustelua seurannut. Ehkä kohun voisi siksi jo antaa kuolla ja haudata?

Unien seinämien taakse

Valikoima sisältää myös Unisykliksi nimetyn, itsenäisten novellien kokonaisuuden. Sinä missä Lovecraftin muu tuotanto sijoittuu kirjoitusajankohtaansa, niin näissä, löyhästi toisiinsa liittyvissä tarinoissa tapahtumapaikkana ja -aikana on keskiajan kaltainen, tarumainen ja mystinen fantasiamaailma jonne pääsyn voi saavuttaa vain unissa. Uniteema on muutenkin Lovecraftin paljon käyttämä, joka osoittaa hänen kiinnostustaan aiheeseen.

Monissa muutaman sivun novelleista juonellisuus on vain kuvausten palvelija, ja pääpaino näynomaisissa, mystiikkaa lähenevissä runollisissa kuvituksissa. Lyhyys on näissä, aliarvostetuissakin töissä vain eduksi, olkoonkin että osa niistä on jäänyt viimeistelyä vaille. Tyyli muistuttaa paljon jotain ajankohdan symbolistista taideproosaa, tai onkin sitä – ei pidä antaa hämätä että Lovecraftilla onkin genre-, eikä korkeakirjailijan mantteli. Novellin Nyarlathotep lopusta löytyy kappale, jonka silkka huimaavuus vastustaa esimerkin katkaisemista osiin, antaen samalla näytteen suomentaja Matti Rosvallin tyylitajusta:

”Ääneen huutaen, aistein tuntien, turtana ja pökerryksissä, vain olemassaolevat jumalat tietävät paremmin. Etova, sensitiivinen varjo kiemurteli käsissä jotka eivät olleet kädet, ja vierähti sokeana yöpimeässä ohi aavemaisten mätänevien luomusten, kuolleiden maailmojen jäänteiden, joukossa haavoja, jotka olivat olleet kaupunkeja, manalatuulia, jotka pyyhkeilevät ruumiinkalvaita tähtiä ja panevat ne sykkimään hitaassa tahdissa. Maailmojen tuolla puolen hirviömäisten olentojen himmeitä haamuja, puolittain näkyviä pylväitä, pyhittämättömien temppeleiden, jotka kohoavat nimettömillä kallioilla avaruuden alla ja harovat kohti huimaavaa tyhjyyttä valon ja pimeä sfäärien takana. Koko tämän mieltäkääntävän universumin hautausmaan kautta kaikuu vaimennettu, humalluttava rumpujen kolke, sitten ohut, monotoninen piinallisen pilkkaava huilujen ulina, joka kantaa Ajan takaisista käsittämättömistä, valottomista kammioista, luotaantyötävä jyskytys ja piipitys, jonka tahdissa tanssivat verkkaan, kömpelösti ja järjettömin liikkein jättimäiset, synkkähahmoiset äärimmäisyyksien jumalat – sokeat, äänettä jääneet, aivottomat irvikasvoiset hirviöt, joiden sielu on Nyarlathotep.” (s.276)

Tietoisuuden takana olevia tiloja voi saavuttaa vain unissaan tai houreissaan, joissa voivat väijyä oudot, ikivanhat oliot, ja joissa saattaa lopulta kohdata myös tyhjyyden vailla rajoja. Lovecraftin universumi on rikas eikä sisällä vain hirviöitä, vaan yhtä lailla metafyysisen ulottuvuuden, jotain jossa kauneuden ja kauhun on mahdollista kohdata.Varttuneempana lukijana osaa arvostaa tällaista taiteellista puolta juonellisuutta enemmän, kunnianosoituksena kuvittelun voimalle, taidolle ja rohkeudelle antaa sen viedä niin korkeuksiin; kuin sukelluksiin alimpiin kuiluihin ja hulluuden rajoille.

Sonetteja tähtien takaa

Valikoiman loppuun on liitetty runokokonaisuus Yuggothin kylvö. Runous on täynnä hienoa kuvausta ja tunnelmia, mutta sen asema on jäänyt kirjallisuushistoriallisesti kuriositeetiksi, todennäköisesti koska niitä on pidetty 1900-luvulla jo valitettavan vanhanaikaisina. Runous on laji, joka siirtyy kohti uusia muotoja proosaa nopeammin, jossa taas Lovecraftin samaten vanhakantainen tyyli ei ollut haitta teosten arvostukselle. Ne osoittavat selvästi, kuinka Lovecraft oli sielultaan traditionalisti ja kauhuromantikko, kirjallisuushistoriallisesti eräs niistä viimeisistä joilla oli vielä jotain kosketuspintaa sen yhteen kulta-aikaan 1800-lukuun; transitionaalinen hahmo siinä jatkumossa josta kehittyi 1900-luvun loppupuolella uudenlainen, moderni kauhukirjallisuus, jossa hänen perinnöllään oli omat lonkeronsa.

Runoissa näkyvät Lovecraftin keskeiset vaikutteet kuten Poe, englantilaiset järvikoulun runoilijat sekä erityisesti Alfred Lord Tennyson. Jonka runoa Kraken voi pitää merkittävänä taustatekstinä sille kuinka Lovecraft kehitti Chulhun, merihirviömäisen hahmon, joka nuokkuu syvyyksissä iäisyyksiä, noustakseen sieltä kerran kun tähtitaivas on oikeassa asennossa. Sonetit tuntuvat ihan toimivilta suomeksikin, ja jos pitää romantiikan ajan mitallisesta runoudesta, niin varmasti näistäkin. Katoavaisuuden subliimista teemasta runoillaan kauniisti, mutta toisaalta yleisiä ideoita toistaen:

”Näkyjä aarteista jättämistä entisten aikojen
en kuitenkaan itselläni pitää saata, vaan
katoavat ne hauraina, vääntyvät muodoiltaan
jonnekin taakse maan, taivaan linnojen.
Ei pysy mikään, ei kestä ikuisesti,
yksin jään; vain hetken, kaksi tätä kesti.”
(s. 432)

 

Vanhan maailman yksinäiset

Kirjallisuuden modernismin lisäksi Lovecraft ei juuri pitänyt maailman muuttumisesta noin muutenkaan, vaan fantasioi menneistä aikakausista kirjoittaen nämä mielenmaisemansa tuotantoonsa. Ainoa poikkeus oli kiinnostus tieteeseen, mutta liittyen asiayhteyksiin kuten ihmisen kuolleista herättämiseen, tai eliniän pidentämiseen kenties loputtomasti. Aihepiiri esiintyy Lovecraftilla säännöllisesti, kuten valikoimaan sisältyvässä Kylmää ilmaa -novellissa. Taustalla on goottilaisen kauhuromantiikan eräs juonne, keskeinen jo Mary Shelleyn Frankensteinissa 1818. Teknologia, ja sille sielunsa luovuttavat ihmiset ovat luonteeltaan pahoja, joka koituu heidän turmiokseen kun hubrista seuraa aina nemesis.

Lovecraft olikin J. R. R. Tolkienin sukulaissielu, kuinka kumpainenkaan ei juuri pitänyt moderneista ilmiöistä, teknologiasta eivätkä erityisesti ihmisistäkään jotka näkivät maailman vain niiden kautta. Molemmat loivat samoin yksin oman fantasiamaailmansa sellaisella pieteetillä johon harva kykeni.

Lovecraftin kertoja-päähenkilöt ovat usein maailmassaan hyvin yksin. Toisten ihmisten funktio on usein olla vain apureita jotka palvelevat jotain tehtävää juonen kannalta, interaktio ja ajatustenvaihto muiden kanssa on vähäistä ja dialogia ei ole usein kuvattu lainkaan. Muut henkilöhahmot saattavat vaikuttaa myös epäilyttäviltä tai vihamielisiltä.

Tuon epävarmuuden tunnetilan luominen on tyypillistä genrelle jonka Lovecraft taitaa, hänen novelliensa lähtökohta on lähes luonnostaankin yksityinen kuin sosiaalinen, joka tehostaa vaikutelmaa kuinka kauhu kohdataan yksin, toisista ei ole pelastajiksi, eikä henkiseksikään tueksi ja turvaksi. Tuo eksistentiaalisuus kokemuksena on läsnä myös Lovecraftia lukiessa, kun yläpuolella riippuu fatalismin miekka jonka päähenkilö huomaa, mutta ei voi tehdä enää mitään.

Kerrotaan että Lovecraft oli persoonana syrjäänvetäytyvä, ehkäpä hän ei valinnut tyylilajiaan vaan pikemminkin se hänet? Asetelman toistuminen tuntuu välillä lohduttomalta kohtalonomaisena, tuoden mieleen myös Franz Kafkan teosten päähenkilöt, jotka sotkeutuvat taas sosiaalisiin ja byrokraattisiin lonkeroihin. Sekä elokuvan puolella Roman Polańskin, jonka Rosemaryn painajaisessa ja Vuokralaisessasaavattuntemattomat voimat vaivihkaa vallan, niin henkilöiden ympärillä kuin itse psyykessä. Maailman varma perusta murenee vähitellen ja kokemus siitä muuttuu vieraantuneeksi, syösten niin kertojan kuin kokijan syvyyden kuiluun. Sieltä voi pelastua fyysisesti, mutta henkisesti kokemuksesta ei voi parantua. Mutta mikä olikaan lopulta mitä, jää avoimeksi.

Necronomicon – ei kotilainaan

Samalla tavoin myös muinaiset, kielletyt ja vaaralliset kirjat sekä käsikirjoitukset ovat goottilaisen kauhun perusaineksia. Lovecraft vei idean pisimmälle kuin kukaan muu, kehittäen lukuisia fiktiivisiä grimoireja, joista tunnetuimpana Necronomiconin, pimeän keskiajan Arabiasta peräisin olevan kirotun opuksen. Suurten voimien kirja mainitaan useissa valikoiman novelleissa, ja kirjailija loi sille myös oman sepitteellisen historiansa vahvistamaan autenttisuuden tuntua, teksti sisältyy valikoimaan. Ideaan on vaikuttaneet Tuhannen ja yhden yön tarinat, mutta jälleen kerran Lovecraft kehittää jotain joka on selvästi vain hänen omaansa.

Ajattelutavan taustalla että kirjoissa ja kirjastoissa on voimaa ja manaa, on helppoa nähdä kirjailijan oma bibliofilia ja innostus antiikin ajan kirjallisuuteen. Sekä okkultismin traditio, jossa kirjat eivät ole mitä hyvänsä, eivätkä niitä ole kirjoittaneet vain ihmiset, vaan korkeammat voimat kirjoittajan toimiessa vain välittäjänä ja vastaanottajana. Idea ei ole kaukana uskonnoistakaan, joissa pyhien kirjoitusten on tulkittu syntyneen jumalallisen väliintulon myötävaikutuksella. Kirjat ovat siis portteja jostain ja johonkin, ja lukemisella metafyysinen yhteys asioihin maailmamme ulkopuolella.

Näin hyödynnetään taiteellisesti vuosituhansia vanhojen kirjoitusten omaa selittämättömyyden ja hämäryyden auraa. Koska niiden synnystä eikä tekijöistäkään tiedetä paljoakaan, on mielikuvitusta kiihottavaa että maailmassa olisi ollut tuolloin voimia ja olentoja jotka ovat sittemmin piiloutuneet. Raamattukin sisältää lukuisia arvoituksia: mistä esimerkiksi Ilmestyskirjan näyt, pedot ja portot ovat peräisin? Ajatusten lentoon on helppo heittäytyä etteivät ne olisi vain moraalisia allegorioita, eikä se leikki ole mitä hyvänsä, vaan jotain jolla on luotu korkeaa kirjallisuutta ja taidetta: ei tarvitse kuin pudottaa nimet kuten Dante, Milton, Blake ja Doré. Kirjat ja käsikirjoitukset voivat olla oppaita löytää jotain kiellettyä, juonen tihentyessä samalla, sivu kerrallaan. Myöhemmin salaisten, kirottujen kirjojen ideaa on käytetty lukuisissa erilaisissa yhteyksissä, niin Evil Dead -elokuvasarjassa kuin jo mainitun Polańskin Yhdeksännessä portissa. Lähteistäminen luo taustaa ja antaa uskottavuutta yliluonnollisille ilmiöille, vaikka lähteet olisivatkin sepitteellisiä; samoin kuin fiktion ja todennetun historiankin taitava sekoittaminen.

Kauhu, joka on peräisin jostain kadonneista kulttuureista, jostain maankuoren ja sivilisaation kerrosten alle hautautuneesta, salatusta ja arkaaisesta, on kestänyt aikaa. Selvästi asiat koskettelevat kaiken teknologisuuden läpikyllästämää nykyihmistäkin, sen on osoittanut Lovecraftin pysyvä suosio.

Tieteellisen maailmankuvan varmuus on vain näennäistä, hatara pinta jolla maailmamme lepää. Sen rikkovat muinaiset, selittämättömät olennot joita ihmismielen on vaikea käsittää. Kun ne ryömivät halkeamista esiin, rakoilee ja hajoaa myös psyyke. Lovecraftin kauhun syvätasoa on usein tulkittu juuri mielenvikaisuuden pelkona, hyvästäkin syystä. Rationaalisuus on psyykessäkin se pintavesi, ja hirviöt allegorisesti alitajunnan kerroksia, mutta tällainen, kirjallisuudentutkijoiden selittely ei tee kunniaa sille monenkirjavuudelle, kuinka Lovecraftin konseptit ovat juuri kirjallisen mielikuvituksen riemujuhlaa – mutta sellaisessa kylmässä hiessä jonka vain hänen tekstinsä saa tihkumaan. Jossa kauhu on aina kuin sisäänkoodattuna kirjoitustapaansa, joka tekee kokemuksesta syvemmän kuin monella muulla kirjailijalla.

 

I. P. Lovecraft: Kauhujen kabinetti, (toim)Sadelehto, Markku (suom) Selkälä, Ulla; Äärelä,Ilkka, Rosvall, Matti (Kääntäjä) Kustannus Jalava 2025, 435 s.

Pekka J. Paussu on kirjallisuuden ja kirjoittamisen maisteri Jyväskylän yliopistosta