VESA LAHTI

Uusimman teoksensa jälkikirjoituksessa Haruki Murakami kirjoittaa:” Romaanin Kaupunki ja sen epävakaa muuri ydin muodostuu samannimisestä lyhyestä romaanista (tai ehkä pitkästä novellista), joka julkaistiin kirjallisuuslehti Bungakukaissa vuonna 1980”. Nyt, noin neljänkymmenen vuoden jälkeen hän on tuntenut tarvetta palata silloiseen tekstiinsä, koska pitää sitä tärkeänä. Hän kertoo tässä yhteydessä myös teoksestaan Maailmanloppu ja ihmemaa, joka julkaistiin Japanissa 1985 ja Suomessa vasta 2015. Kirjailija halusi vastata tällä uudella romaanillaan edellisen herättämiin kysymyksiin. Hän toteaa edelleen ”Asia kun oli jatkuvasti vaivannut mieltäni kuin kurkkuun jäänyt kalanruoto”. Näin hän palaa muurin ympäröimään kaupunkiin tutustuttaen lukijansa ihmisiin, joilla ei ole varjoa ja jossa yksisarviset vaeltavat kylmissään sen kaduilla. Uusi teos jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäisessä osassa kerrotaan, kuinka minäkertoja, noin neljäkymmentäviisivuotias nimetön mieshenkilö muistelee nuoruuden rakastettuaan ja mistä kaikki oikein alkoi. Mies muistelee tapaamisiaan tytön kanssa, kuinka he yhdessä loivat tuon eriskummallisen maailman.

Paljolti se meni niin, että sinä selostit kaupungin rakennetta, minä esitin väliin käytännön kysymyksiä ja sinä vastailit niihin. Sillä tavoin kaupungin yksityiskohdat saivat täsmällisen muotonsa ja ne merkittiin muistiin. Koko kaupunki oli alkujaan sinun luomuksesi. Tai ehkä se oli jo entuudestaan ollut olemassa sisälläsi. Sen tekemisessä silmin nähtäväksi ja sanoin kuvattavaksi oli silti uskoakseni minullakin oma, ei aivan pieni osuuteni. Sinä kerroit, minä kirjoitin muistiin” (s.16).

On jotain tuttua tavassa, jolla päähenkilö päätyy muurin ympäröimään kaupunkiin. Murakami häivyttää tietoisesti tarkan kuvauksen tapahtuneesta kirjoittamalla, kuinka mies putoaa johonkin kuoppaan (milloin ja missä?) ja herää toisessa maailmassa. Aivan kuin Edgar Rice Burroughsin Mars-sarjan John Carter irtautuu ruumistaan arizonalaisessa luolassa ja matkustaa avaruuden halki Marsiin tai kuten C. S. Lewisin Narnia-sarjassa kuljetaan vaatekaapin, porttien ja maalausten läpi toisiin maailmoihin. Tämä kaikki on tuttua maailmankirjallisuudesta kautta aikojen.

Niin, siellä ihmiset elivät varjo mukanaan.

Tässä kaupungissa ihmisillä ei ollut varjoja. Varjoilla on kuin onkin paino, mutta sen huomaa vasta hylätessään omansa. Eihän ihminen arkielämässään tunne Maan vetovoimaakaan. Ei tietenkään ole helppoa hylätä varjoaan. Se, että kiskotaan erilleen jostakusta, jonka kanssa on viettänyt vuosikaudet ja johon on ehtinyt syvästi tottua, on vavisuttava kokemus. Kun saavuin tähän kaupunkiin, minun täytyi sisäänkäynnillä luovuttaa varjoni Portinvartijalle.” (s.52).

Ensimmäisessä osassa ei pysyttäydytä kokonaan oudossa kaupungissa, vaan liikutaan myös nykyisyydessä, jos niin voi sanoa. Tämä lienee varsin tarkoituksellista. Murakami ei päästä lukijaansa helpolla. Unet saavat oman, tärkeän merkityksensä ja tätä sekä monta muutakin seikkaa tarinan kulussa voi kukin mielessään tarkastella metaforina, symboleina. Untenlukija tarttuu tehtäväänsä epävakaan muurin ympäröimässä kaupungissa.

Tehtäväsi oli valita kunakin päivänä luettavat unet ja tuoda ne pöydälle. Vihko toisessa kädessä, numeroita vertaillen noukit hyllyiltä oikeat unet ja asetit ne sitten eteeni – hitaasti ja varovasti. Jonakin iltana ehdin lukea kolme, joskus taas kahdessakin oli tarpeeksi työtä. Osa unista vaati pitkän ajan, toisista selvisin suhteellisen nopeasti. Yleistäen sanottuna, mitä suurempi, sitä enemmän aikaa kului. Kolmea enempää en silti ollut tähän mennessä ehtinyt lukea. Tämänhetkisillä kyvyilläni kolme päivässä oli paras, mihin pystyin. Luetut unet kuljetit peremmällä olevaan huoneeseen. Samoille hyllyille ne eivät koskaan palanneet. Siitä, millainen kohtelu loppuun asti luettuja unia odotti, minulla ei ollut aavistustakaan.” (s.93).

Teoksen toisessa osassa liikutaan pääosin nimettömässä Z:n kaupungissa, jonne tarinan mies päätyy pienen kaupunginkirjaston johtajaksi. Kirjastossa on hänen lisäkseen vain yksi päätoiminen virkailija. Edesmennyt johtaja vierailee haamuna päähenkilön luona. Mikä onkaan todellista, mikä ei? Tarinaan solmiutuvat autistinen Sukellusvenepoika (joka saa nimensä hupparistaan, jossa on Keltaisen sukellusveneen kuva) ja nuorehko kaupungilla kahvilaa pitävä nainen. Ollaan Japanin pohjoisosissa vuorten ympäröimässä laaksossa, jossa tuulee ja on kylmää, on talvi. Vallitsee jotenkin epätodellinen, unenomainen tunnelma. Ihmiset kulkevat kaduilla luomatta katsettaan vastaantuleviin. Mies on yksin. Hän pystyy luomaan vain muutaman kontaktin kanssaihmisten kesken. Aivan kuin kaupunki ja sen ihmiset olisivat haamuja, heijastuksia tuosta toisesta muurin takana sijaitsevasta kaupungista, jossa sielläkään mies ei saa vastakaikua kuin vain hyvin harvoilta ihmisiltä. Tarinan tyttökin on sama ja toisaalta aivan eri henkilö kuin keneen mies rakastui nuoruudessaan. Murakami hämmentää lukijaansa yhä kiihtyvillä kierroksilla, kun Sukellusvenepoika katoaa.

Murakamin useissa teoksissa toistuvat rakkauden kaipuu, yksinäisyys ja tuttu maaginen realismi. Taianomainen uni jatkuu romaanin kolmannessa osassa, jossa mies ja Sukellusvenepoika kohtaavat vielä muurilla suljetussa kaupungissa. Kaikki sulautuu uneksi, yhdistyy. Kuten Murakami toteaa jälkikirjoituksessaan eli moni kirjailija toistaa samaa teemaa teos teoksen jälkeen.

Kuten Jorge Luis Borges sanoi, yhdellä kirjailijalla on elämänsä aikana vain rajoitettu määrä tarinoita, joita hän voi autenttisesti kertoa. Voisi sanoa, että me vain muokkailemme ja järjestelemme uudelleen vähiä aiheitamme ja kirjoitamme niitä yhä uusiin asuihin,” (s.585).

Juuri näin Murakami tekee. Kaupunki ja sen epävakaa muuri sisältää vaikutteita muun muassa Vieterilintukronikasta, Pimeyden jälkeen ja Komtuurin surma teoksista. Näissä kaikissa sukelletaan toiseen maailmaan, puristaudutaan mielikuvitusmaailman ja todellisuuden ohuen seinän läpi. Yksinäisyys ei olekaan ahdistavaa, vaan se voi olla vapauttavaa esimerkiksi Vieterilintukronikan kaivon pohjalla tai valtavan muurin sisäpuolella, oudossa kaupungissa, jonka kellotornissa ei ole viisareita ikään kuin ajalla ei olisi merkitystä.

Teoksen kolmas osa on lyhyin, vain viisikymmentä sivua pitkä ja ehkä juuri lyhyytensä vuoksi romaanin toimivin osio.

Myöhään sinä yönä minä ja Sukellusvenepoika kohtasimme pienessä pimeässä huoneessa aivan tietoisuuteni pohjalla. Istuimme vastakkain pikku pöydän äärellä, ja sen päällä paloi kynttiläntynkä, kuten ennenkin. Jonkin aikaa vain katselimme liekkiä hiljaisina. Se huojahteli hiukan äänettömän hengityksemme tahdissa. (s.579).

Antti Valkama on kokenut Murakamin kääntäjä ja on suomentanut viisi hänen teostaan. Suomeksi Murakami soljuu Valkaman kääntämänä sujuvasti. Miinuksena tällä Haruki Murakamin viimeisimmällä teoksella on sen jaaritteleva kieli. Kirjailija toistaa asioita, jotka ovat käyneet lukijalle selväksi jo monta kertaa. En oikein usko, että tämä olisi tehokeino. Ehkä se toimii japanin kielessä, mutta minua suomalaisena lukijana se lähinnä ärsytti. Periaatteessa teosta olisi voinut lyhentää paljonkin tarinan siitä kärsimättä. Kiintoisa lukukokemus tästä huolimatta, mutta ei ole mielestäni Murakamin parhaimpia töitä.

 

Haruki Murakami: Kaupunki ja sen epävakaa muuri. Suom. Antti Valkama. Helsinki: Tammi. 2024. 222 s.

Vesa Lahti on runoilija, kirjoittamisen ja kääntämisen tutkija, FT