RISTO NIEMI-PYNTTÄRI
Palveleminen elämäntehtävänä lienee jo tuntematon hyve. Se tuntuu liityvän menneeseen aikaan ja kahden kerroksen väkeen. Silti romaaneissa ja draamoissa palvelijan hahmot ovat yleisiä. Ne ovat myös kiinnostavia. Mitä tapahtuu, kun aatelisnuorukainen saa päähänsä suunnata koko nuorekkaan tarmonsa oppiakseen täydelliseksi palvelijaksi. Jakob von Gunten, nimihenkilö Robert Walserin klassikossa on tällainen.
Täydellinen omistautuminen palvelijan työlle, palvelijan hyveiden oppiminen synnyttää kummallisen ihmisolennon.
Robert Walserin edellinen suomennos Konttoristi (2016) sivusi samaa teemaa. Samoin juuri suomennettu Kaksoiselämää, Sulzerin romaani Concourt kirjailijaveljeksistä, heidän palvelijastaan 1800 luvun lopulla.
von Guntenin tavoittelemat hyveet kätkeytyvät myös myös nykyaikaan, tunnetaan ”palvelukseen astuminen” tai toimitaan ”firman palveluksessa”. Usein juuri köyhissä perheissä ainoa pyrkimys on kasvattaa lapsista ”kunnon kansalaisia” aivan kuin se riittäisi elämäntehtäväksi.
Nuori herra von Gunten kirjautuu sisäoppilaitokseen, poikien kouluun, jossa opetellaan palvelijan hyveitä. Miksi ihmeessä aatelisnuorukainen haluaa omistautua palvelijan tehtäviin? Toisin sanoen työhön, jossa opetellaan lukemaan herran tai rouvan pienimmätkin toiveet ja toteuttamaan ne täysin huomaamatta.
Von Guntenin maailma on siis poikkeuksellinen. Erkki Vainikkala tuntuu suomennoksessaan tavoittaneen sen johdonmukaisuuden, käänteet ja vivahteet.
Robert Walseria ei tule sekoittaa nykykirjailija Martin Walseriin. Jakob von Gunten on vuodelta 1909. Kafka on ihaillut sitä, monet filosofit ovat pohtineet sitä. Miten opettajan sadistinen valta voi kääntyä päinvastaiseksi, tai kuten Geleuze arveli von Guntenia tarkastellessaan: suhde voi muuttua veljellisyydeksi.
Kun Hegel hahmotteli filosofista herran ja rengin dialektiikkaa, hän paljasti palvelemiseen liittyvän paradoksin. Renki on riippuvainen työnantajastaan, ja vastaavasti isäntä on riippuvainen työntekijästään. Koska tämä riippuvuus on valtasuhde, se menee sieluun. Walser kehittelee tätä herran ja rengin paradoksia keikahduspisteeseen asti.
Walser tekee palvelijan oppivuosista kehitysromaanin (Bildungsroman) jossa sivistys (bildung) on palvelijan tahdikkuutta ja hyvää käytöstä. Siinä missä toiset hankkivat sivistyksen yliopistossa, von Gunten istuu pulpetissa pelkkänä korvana. Toisinaan hän harjoittelee ovenpielessä seisomista.
Ennen tätä nuori von Gunten oli esitellyt ideoitaan innokkaasti rehtorille; kuinka parantaa opetusta, kehittää sisäoppilaitoksen elämää ? Sitten hän huomasi, että opetusta ei ollut tarkoituskaan edes antaa enempää. Oppikirjoillakaan ei ollut merkitystä: sisältö voi olla mitä tahansa, tärkeintä on oppia se ulkoa. Ei myöskään ole väliä, ilmestyykö opettaja paikalle. Tärkeintä on, että oppilas osaa pitää hyvän ryhdin ja on valmiina ottamaan mahdollista opetusta vastaan. Hänen tulee istua nenä oikeanlaisessa kulmassa ja korvat alttiina:
”Verraten hupaisia ovat meidän oppilaiden korvat, ne ovat kaikki niin höristyneet kuunelemaan, ettei niillä juuri ole rohkeutta kuulla juuri mitään. Ne säpsähtelevät jatkuvasti ikäänkuin peläten, että joku tarttuisi niihin äkkiä nuhtelevasti takaapäin ja alkaisi kiskoa niitä sinne tänne.” (s. 50)
Vähitellen von Guntenista tulee oppilaitoksen rehtorille korvaamaton. Näin herran ja rengin dialektiikka toimii. Jakob oli rehtorin huomaamatta oppinut ennakoimaan tämän toiveita. Hän huomasi, että parhaiten rehtorin ansat saattoi välttää pysymällä hiljaa, olla vastaamatta kysymyksiin. Tämä taas sai rehtorin liiankin puheliaaksi ja jopa pelokkaaksi:
”Ei, minun tarkoitukseni ei suinkaan ole johdatella sinua antamaan hävyttömiä vastauksia. Minun täytyy tunnustaa sinulle jotakin, Jakob. Kulepas, sinä olet mielestäni viisas, kunnollinen nuori ihminen.Voit kaikin mokomin olla nyt röyhkeä. Ja katson aiheelliseksi tunnustaa sinulle vielä toisenkin asian: minä, sinun rehtorisi tahdon sinulle hyvää. Ja vielä kolmas tunnustus: minulle on kehittynyt outo, aivan kummallinen mieltymys sinuun, enkä enää pysty hallitsemaan sitä. Nyt sinä rupeat jo todella röyhkeäksi minua kohtaan, eikö totta, Jakob ? Eikö totta, nuori ihminen, että kun olen paljastanut sinulle tämän heikkouden, niin uskallat kohdella minua kuin hylkiötä? Ja rupeat uhmakkaaksi? Onko niin, kerro onko niin?” (s 86).
von Gunten pysyi hiljaa ja rehtori vapisi.
Rehtori Benjamentan kaunis sisar toimi johtavana opettajattarena. Hän käytti viehätysvoimaansa vapaaehtoisen ja innostuneen kurin ylläpitämiseksi. Hartaasti pojat harjoittelivat, toistivat hyvän palvelijan asentoja ja eleitä. Opettajatar osasi ylläpitää lempeää yllättävää läheisyyttä ja salaperäisyyttä. Hän osasi laittaa pojat odottamaan ja kaipaamaan häntä itseään.
van Guntenin ratkauiseva kohtaaminen neiti Benjamentan kanssa sattui, kun istui iltamyöhällä yksin luokassa, ja yhtäkkiä neiti seisoi hänen takanaan. Tämä
laski kätensä Jakobin olkapäälle, kuin väsyneenä, tukea etsien:
”Se herätti minussa vahvan tunteen, että kuuluin hänelle – että minä siis kuuluin hänelle ? Niin juuri, yksinkertaisesti vain kuuluin hänelle.” (s.90)
Neiti Benjamenta, lempeässä ylhäisyydessään, johdatti hänet opettajattaren hallitsemiin yksityistiloihin. Hän kuljetti nuorukaista läpi pimeiden ja kirkkaiden huoneiden, läpi surujen ja ilojen. Hän ennusti nuorukaisen tulevaisuutta, hän jakoi elämänohjeita. Se tuntui Jakobista jo hieman pateettiselta niin, että viisaan donnan lumo alkoi jo haihtua.
Pian asetelma kääntyi. von Gunten kohtasi neiti Benjamentan hyvin epävarmana, niin että hänen varmuutensa vahvistui.
”Minä en koskaan voisi pahoittaa mieltänne, jo teidän silmänne. Ne ovat minulle käsky ja loukkaamattoman kaunis opastus.” (s. 115)
von Gunten intoutui pitkään puheeseen, hän ilmaisi harrtaan kuuliaisuutensa, ja halunsa tehdä mitä tahansa Benjamenta-neidin hyväksi.
Alussa rehtori oli edustanut väkivaltaista kuritusta ja opettajatar puolestaan lempeää kontrollia. Näin siis molemmat suhteet von Gunteniin kehittyivät saman kaltaisiksi aultoriteeteiksi.
Lumo haihtui kun oppilaitos alkoi menettää oppilaitaan. Benjamentojen valta – käskemisen, kurittamisen, opastamisen ja hellän ohjaamisen ylläpitämä hypnoosi haihtui. Rehtori ja opettajatar alkoivat säikähdellä ja näyttää epävarmoilta, asetelma oli kääntynyt, eniten he pelkäsivät oppilaiden pilkallisuutta.
Yllättäen von Gunten korosti entistä enemmän kuuliaisuuttaan, uskollisuuttaan, palvelemisen ja palvomisen haluaan. Näin romaani huipentuu lopussa, ja lukia saa huomata viimeisen paradoksin tästä täydellisen palvelijan temasta.
Robert Walser: Jakob von Gunten, suom Erkki Vainikkala, Teos 2024.
ks. myös Robert Walser: Konttoristi (2016) .
Risto Niemi-Pynttäri on kirjallisuuden ja kirjoittamisen dosentti Jyväskylän yliopistosta.
Vastaa