RIITTA VAISMAA – Peto mielessä ja suussa

Westdeutscher Rundfunkin Uli Huffen sanoo, että romaanillaan Kadoksiin Maria Stepanova on avannut uuden aikakauden venäläisessä kirjallisuudessa. Tomi Huttunen kirjoittaa Hesarissa, että Stepanovan teos on lajissaan ensimmäinen. The Guardianin Matthew Janney puolestaan sanoo Stepanovaa kirjailijaksi, johon tullaan lähiaikoina viittaamaan samassa yhteydessä Olga Tokarczukin ja Svetlana Aleksijevitšin kanssa.

Nykyään Berliinissä asuva kirjailija ja journalisti Maria Stepanova (s. 1972) kuuluu Venäjän Ukrainan miehityssodan tuominneeseen ja siksi maasta paenneeseen älymystöön. Häntä on pidetty sukupolvensa merkittävimpiin kuuluvana runoilijana. Hänen ensimmäinen romaaninsa Muistin muistolle oli ilmestymisvuonnaan Venäjällä kirjallinen suurtapaus. Kadoksiin on toinen suomeksi julkaistu Stepanovan teos.

Kadoksiin on ilmeisen autofiktiivinen. Päähenkilö, kirjailija M., on lähtenyt Venäjältä ja asuu Berliinissä taiteilijaresidenssissä. Hän on suosittu esiintyjä kirjallisuustapahtumissa eri puolilla Eurooppaa, vaikka ei olekaan pitkään aikaan kirjoittanut tai julkaissut uusia teoksia. Hänellä on kiinnostuneita lukijoita, mutta eniten häneltä kysytään asioista, joista hän vähiten haluaisi keskustella. Kirjailijalta halutaaan tietää hänen kotimaastaan ja etenkin sen aikaansaamasta sodasta Euroopassa. M. haluaisi mieluiten olla näkymätön, kuka tahansa.

Kirjailija M. kuvaa pedoksi välistä kotimaansa hallitsijaa, välistä koko isänmaataan. Hän ei uskalla luottaa, etteikö itsekin olisi pedon sukua; onhan hän kasvanut ja elänyt pedon sisällä. Stepanova kuvaa koskettavasti kirjailijan kauhun siitä, voiko hän siis olla olematta peto itsekin. Hän tuntee häpeää ajatellessaan, ovatko hänen vanhempansa ja muut läheisensä hirviöitä, vaikka lapsuusmuistoista saa selvästi kuvan, että vanhemmat vetäytyivät kotimaan ideologiasta ja rituaaleista.

”Hän ajatteli, että vaikka hän olikin vuosia suhtautunut petoon vihamielisen hyjeksivästi, hän oli yhtä kaikki viettänyt koko tietoisen elämänsä sen kanssa joko samassa häkissä tai peräti sen mahassa kuten Joona valaan vatsassa eikä juurikaan muistanut aikaa, jolloin peto ei olisi ollut hänen vierellään. Eikö tämä saattanutkin merkitä, että hän oli peräisin siitä, sen pienennetty kopio, yksi miljoonista, jotka näyttävät murheellisilta ja helliltä mutta odottavat vain oikeaa hetkeä näyttääkseen kyntensä ja hampaansa ja ahmaistakseen sen, joka ei suostu olemaan samaa pataa?”

Mikä pahinta, M. alkaa nähdä myös kirjailijalle tärkeimmän, oman kielensä, pedon kielenä. Miten hän siis voisi kirjoittaa? Sota on saastuttanut kielenkin. Koko identiteetin.

”Hän on yhä vakuuttunut siitä, että kyse oli nimenomaan pedosta, ihmiset olivat vain eläneet liian kauan sen hengityksen myrkyttämässä ilmassa ja pikkuhiljaa muuttuneet sen kaltaisiksi tai yksinkertaisemmin sanottuna petomaistuneet. Kielen suhteen juttu oli mutkikkaampi, se oli petoa huomattavasti vanhempi, mutta sekin oli yllättäen peittynyt epäilyttävään limaan ja pulpahteli märkiviä kasvannaisia, siihen oli ilmaantunut sanoja kuten kohde maalitettu ja erikoisoperaatio, se oli ikään kuin villiintynyt eikä tunnistanut omaa väkeään. M. itsekään ei olisi nyt halunnut koskea siihen, hän odotteli.”

Eniten M:ää hirvittää, kun häneltä kysytään, mistä hän on kotoisin. Hän tuntee harteillaan valtavan häpeän painon ja myös huomaa ihmisten negatiivisen suhtautumisen. Residenssissä ja useimmiten kirjallisuustapahtumissakin kaikki puhuvat yhtä huonoa englantia. Tällöin intonaatio ei tunnu samoin kuin paikallisissa kielissä, joita niitäkin M. monia osaisi puhua. M. voi ainakin toivoa, että kaikki eivät aina tunnista puheesta hänen kotimaataan ja antavat hänelle mahdollisuuden olla kuka tahansa.

Kirjailija M. haluaisi kadota. Hyviä paikkoja esiintyä tuntemattomana ovat junat ja persoonattomat ketjuhotellit. Junissa M. on maanpakolaisuutensa aikana kulkenut paljon. Hän tietää, minne saakka ulottuu alue, missä ei tarvitse näyttää passia.

Junassa matkalla kirjamessuille M. istuu myös romaanin Kadoksiin alkuvaiheessa. Hän kiinnittää huomionsa mieheen ja tämän tarkkaan pinnein huoliteltuihin hiuksiin. Hän ei pääse liikennehäiriön tähden junalla niin pitkälle kuin oli tarkoitus ja jää siksi pois samassa kaupungissa kuin pinnimies. He törmäävät kaupungissa joitakin kertoja ja käyvät turistienglannilla sinänsä kiinnostavia mutta ei missään tapauksessa henkilökohtaisia keskusteluja.

Matkan keskeytymisestä koituva vapaa päivä on M:lle tervetullut. Hän käy varaamassa hotellihuoneen ja aikoo palata kaikessa rauhassa seuraavana päivänä residenssiin B:hen. Puhelimen akku on tyhjentynyt, mutta se ei kirjailijaa suuremmin murehduta. Hän tutustuu kaupunkiin. Satunnaiset törmäämiset pinnimieheen ovat keveän kiinnostavia.

”M. torkkui velttona tuolissaan ja ihmetteli ylleen langenneen rauhan mittavuutta. Kellään maailmassa tai ainakaan F:n kaupungissa ei ollut mitään käsitystä, kuka hän on, kukaan ei tiennyt yhtään hänen syntiään, ja hänellä oli vakaa aikomus antaa kohdalleen osuneen sattuman kestää niin pitkään kuin suinkin. Ne, jotka saattoivat olla kiinnostuneita tai huolissaan hänen kohtalostaan tai paheksua sitä, että hän oli äkkiä haihtunut ties mihin, eivät mitenkään saaneet häneen yhteyttä, eikä hän herättänyt itsessäänkään juuri minkäänlaisia kysymyksiä, unista lempeyttä vain. Ensimmäistä kertaa ties miten pitkään aikaan hän oli yllättäen unohtanut, mistä on kotoisin ja miksi se on tärkeää, petoakaan hän ei ajatellut juuri yhtään, ihan kuin tässä ei olisikaan hän vaan joku toinen, sivullinen. ”

Ennen vapaapäivän päättymistä käy ilmi, että pinnimies on tunnistanut kirjailijan ja osoittautuu tämän kirjoista kiinnostuneeksi. M:n kiinnostus mieheen lopahtaa täysin. Hän on hyvin pettynyt; hän olisi toivonut, että olisi ollut miehelle vain tavallinen nainen. Niinpä hän ei saavu sovittuun tapaamiseen.

Stepanova jättää M:n tarinan kiehtovasti tai häiritsevästi auki. Mihin M. päätyy, kun hän jättää hotellihuoneeseen niin jo jonkin aikaa sitten sammuneen puhelimen kuin passinsakin? Varmaankin kadoksiin. Tarot-korteista ei tunnu olevan apua, ja seuraavien päivien ohjelmaksi suunniteltu sirkuskin on salaa lähtenyt kaupungista.

Maria Stepanovan ilmaisu on runoilijan kieltä. Paikoin unenomainen kerronta sopii erinomaisesti M:n juurettomaan harhailuun. Suomentaja Arja Pikkupeura tavoittaa onnistuneesti pienoisromaanin irrallisen tunnelman.

Kadoksiin on todella kaunis esine. Ehkä senkin on tarkoitus kertoa halusta päästä kadoksiin. Kun irtonaisen päälikannen erottaa, jää jäljelle pieni, vaatimaton pokkari, joka on helppo kadottaa. Oivaltava graafinen suunnittelu ja taitto on Pauliina Nykäsen käsialaa.

 

Maria Stepanova: Kadoksiin (Фokyc). Suom. Arja Pikkupeura. Siltala 2025. 155 s.

Riitta Vaismaa