.
Jotain outoa tapahtui epäluotettaville kertojille viime vuosisadan puolivälin romaaneissa – heistä tuli hieman luotetavammin epäluotettavia ja paljon ilkeämpiä.  Varhaiset epäluoettavat kertojat kätkivät yleensä jonkin salaisuuden jota eivät halunneet paljastaa. Modernistiset epäluotettavat kertojat alkoivat olla suoremmin pahantahtoisia lukijoita kohtaan.

The Guardian on listannut kymmenen epäluotettavan kerronnan klassikkoa. Suuri osa tuosta lisasta on suomennettuja.

Humbert Humbert ei sano mitään itsestään, mutta kertoo paljon alaikäisestä  Lolasta, niin että häntä on syytä pitää epäluotettavana kertojana Vladimir Nabokovin Lolassa.
Joseph Conrdain Pimeyden ydin -teoksen kertoja,  Marlow sanoo heti alussa punovansa mielellään valheita.  Hän kertoo matkanneensa norsunluuta etsimään Kongon sademetsistä, myöhemmin paljastuu että kertoja onkin aivan muilla asioilla.

Bret Easton Ellisin Amerikan Psykon Batemanin hullu ja sairaalloinen mieli hahmottelee uskomattoman version amerikkalaisuudesta.

Jim Thompsonin Tappaja sisälläni on ensimmäisiä dekkareita jossa kertojana on vakavasti häiriintynyt tappaja. Apulaisseriffi Lou Ford on pienen teksasilaisen kaupungin tukipilareita, mutta on salaisuus jota hän ei ole tunnustanut edes itselleen.

Salingerin Sieppari ruispellossa – tuo klassinen epäluotettavan kerronnan romaani on vuosien saatossa muuttunut lähes luotettavaksi.  Onko Holden todellakin epäluotettava, vai kertooko hänen juttunsa vain teini-ikäisen uskomuksista.

Lionel Shriverin Poikani Kevin on jo toisen kerran mukana Guardianin kympissä.  Kevin, tuo koulumurhaaja, on eräs  maailmankirjallisuuden pahimmista lapsista.  Kertojana on äiti, joka lähettää kirjeitä ex-miehelleen heidän yhteisestä pojastaan, lukija ei koskaan voi olla varma siitä kuinka paljon pojan pahuudesta on keksittyä ja kuinka paljon totta.