Risto Niemi-Pynttäri

Kuvaukset pahoista lapsista ilmenevät vaikuttavimmillaan äitien kautta. Eräs maailmankirjallisuuden pahimmista lapsista on Poikani Kevin, eli Lionel  Shriverin romaanin Kevin, joka aiheuttaa verilöylyn koulussa. Toinen vastaava paholaismaisesta lapsesta kertova romaani on Doris Lessingin Viides lapsi. Molemmissa teoksissa kuvataan äidin hätää, kun tämä kokee synnyttäneensä raivoavan ja tuhoamisvimmaisen pedon.

Poikani Kevin (Avain 2006)  kertoo äidistä joka kirjoittaa kirjeitä miehelleen, kun heidän 15-vuotias poikansa on surmannut kylmäverisesti joukon koulun oppilaita ja opettajan. Pariskunta on hankkinut lapsen kypsällä iällä. Äiti on toiminut  kaikkien oppien mukaisesti lasta kasvattaessaan, mutta oikeastaan hän on tunteeton ja kylmä. Kevin vaikuttaa ensin syntyjään julmalta olennolta, hirviöltä, joka oppii pian käyttämää vanhempiaan hyväkseen. Vähitellen paljastuu, että Kevin hakee huomiota äidiltään, keinoja kaihtamatta. Kevinin isä on mukahauska hölmö,  joka luulee että hänellä on ollut reipashenkinen suhde poikansa kanssa, aavistamatta lainkaan, kuinka naurettava hän on poikansa mielestä.

Pahuuden kokeminen omassa lapsessa on aiheena myös Doris Lessingin Viides lapsi (1988) romaanissa. Loistava blogikirjoittaja Kirjapeto onkin rinnastanut Lessingin ja Shiverin teokset.

Viidennessä lapsessa aviopari haluaa suuren perheen. Se on fyysisesti raskasta äidille, mutta vasta viides lapsi on liikaa. Ongelmalapsi on hankala jo kohdussa, aivan kuin se yrittäisi kaivautua itse ulos sieltä. Suurikokoinen Ben on väkivaltainen alusta lähtien. Hän on raivokas vauva, joka vaatii valtavasti syötävää ja kasvaa muuten paitsi henkisesti. Puhumaan oppiminen on vaikeaa tällä peikkoa muistuttavalla lapsella. Äidistä tuntuu että hän on synnyttänyt pienen raakalaisen. Hän huomaa, että kuopus yrittää suoranaisesti tappaa sisaruksensa eikä miehestäkään ole paljoa apua, tämä yrittää vain epätoivoisesti vain hankkia rahaa ja elättää perheensä.

Hirviömäinen lapsi oppii nopeasti käyttämään hyväksi vanhempiaan, eikä vanhemmilla ole muuta mahdollisuutta kuin yrittää hoitaa vaikeaa lastaan.

Sekä Lessingin, että Shriverin teokset ovat mukana, kun The Guardian on listannut maailmankirjallisuuden kauheimmat lapset.

John Wyndhamin Käenpojat (-57)  on scifi -klassikko joka käsittelee samaa teemaa.  Kylässä alkaa syntyä kummallisia lapsia sen jälkeen kun lähistölle on pudonnut kummallinen, hopeinen esine. Lapsilla on kultaiset silmät, hopeanhohtoinen iho, telepaattisia kykyjä. He ovat pahoja, eikä kukaan tunnu pystyvän pysäyttämää niitä

Eräs ensimmäisiä pelkkää pahaa tahtovia lapsia on kuvattu  Heinrich Hoffmanin Jöröjukassa . Siinä on laulu pahasta Fredrikistä, joka jatkuvasti paitsi kiusaa toisia lapsia, myös kiduttaa eläimiä. Samaan lajiin kuuluu Richmal Cromptonin Just William eli suomeksi Villi Ami (1976). Samoin kuin Jöröjukassa sankari ei itseasiassa ole paha, vaan kuriton. Varsinaisesti paha on naapurin poika, kauhukakara. Villi Amia kiusaa Hubert Lane, pilalle lellitty kaveri josta on tullut ympäristöä terrorisoivan poikajengin johtaja.

Klassinen paha poika on myös Charles Dickensin Suuria odotuksia -romaanin Trabbin poika, joka alituiseen vainoaa, hakkaa sekä pahoinpitelee Pippiniä, kirjan nuorta poikasankaria.

Pahoilla lapsilla on myös keskeinen osa totalitaarisen julmuuden kuvaamisessa. Klassikkona on luonnollisesti William Goldwinin Kärpästen herra, jossa poikajoukko luo oman, hirveään kuriin ja nöyryyttämiseen perustuvan yhteisön erilliselle saarelle.  Romaanin pahin poika on Jack. Ennen saarelle joutumista oli kirkkokuoron kaunisäänisin poika. Poikien saarella juuri Jack onnistuu kääntämään väkivaltaisen joukon vihan kohdistumaan  aina yhteen uhriin kerrallaan.

Georg Orwellin 1984 -antiutopiassa, jossa totalitaarista valtiota johtaa Puolue, on kuvaus ilmiantajalapsista. Parsonin lapset paljastavat oman isänsä, joka on puhunut unissaan. Tämä joutuu sitten tekemään Puolueelle selkoa ”ajatusrikkeistään”.