RIITTA VAISMAA – Elämän pirstaleita

Lena Andersson läpivalaisee ruotsalaista yhteiskuntaa ja etenkin ihmisten käyttäytymistä tarkkanäköisellä katsellaan. Älykäs havainnoija on aiemmin tehnyt sen jo romaaneillaan ja esseillään. Kustantajan mukaan Tutkielman inhimillisestä käyttäytymisestä on novellikokoelma. Kirjailija itse on eri mieltä:

”Tämä ei ole romaani eikä myöskään kokoelma novelleja tai kertomuksia. Näitä kirjoituksia voisi kutsua moraliteeteiksi, jos termi olisi edelleen käytössä. Kirjoittaessa on ollut mielessä tapaustutkimus, mutta koska jutut ovat täysin fiktiivisiä, niistä tulee jotakin muuta, elämän pirstaleita, valotettuja ilmiöitä.”

Vaikka Anderssonin kirjoitelmat kuvaavat tyypillisesti ruotsalaisia tyypillisen ruotsalaisissa tilanteissa, moni tapahtuma tai ilmiö voisi muutettavat muuttaen kuvata myös suomalaisia. Yhtä kunnollisia sääntöjen noudattajia emme ehkä kuitenkaan ole. Andersson piikittelee ruotsalaisten omahyväisyyttä ja oikeassa olemista. Ironinen pilkka osuu tällä kertaa etenkin naisiin.

Anderssonin kokoelma osoittaa, miten Ruotsi on ollut monikulttuurinen jo kauan. Se kertoo monipuolisesti, miten kunkin etninen tausta on korostamatta osa tavallista ruotsalaisuutta. Kunnolliset ruotsalaiset kuitenkin nostavat erot tikun nokkaan, jos tausta erottuu liikaa tai väärällä tavalla.

Jokaisen Anderssonin moraliteetin otsikkona on naisen nimi. Ensimmäisenä ja viimeisenä on sama nainen samassa tilanteessa, jonka tämä kuitenkin ratkaisee eri tavoin eri kerroilla. Molemmissa posti on tuonut kirjeen, joka voi muuttaa elämän. Alun suoraviivainen ja väkivaltainen ratkaisija on lopussa lempeän rauhallinen lasten edun vaalija.

Märtan kertomus on liikuttavan suloinen ja osoittaa, että Anderssonissa on myös hyväntahtoinen kertoja. Märtan tarina kertoo naisen aseman, avioliiton ja feminismin kehityksestä yhden perheen kautta. Märtan tytär Amanda ei voi tajuta, miten hänen äitinsä on voinut 1970-luvulla hylätä mahdollisuuden opiskella ulkomailla ja luoda uraa vain voidakseen luoda liiton Teodorin kanssa. Märta ja Teodor elävät onnellisina vuosikymmeniä, mikä on Amandasta kaiken edistyksellisyyden vastaista. Ehdottomuudellaan Amanda karkoittaa sympaattisen poikaystävän mutta on silti varma omasta oikeassa olostaan.

Myöhemmissä jaksoissa Amanda näyttäytyy edelleen aina oikeassa olevana lukion rehtorina, joka ei näe inhimillisyyttä koulun arvopohjan määrittelevän lehtisen takaa. Lapsilla on oltava oikeus oppia kukin tavallaan ja määritellä itse omat tavoitteensa. Opettaja saa luvan pysyä ruoudussa varsinkin, jos opettaja sattuu olemaan venäläinen maahanmuttaja. Käy melkein sääliksi pohjimmiltaan epävarmaa Amandaa, jolle kaikkien arvojen takana on tärkeintä oma asema.

Useita Anderssonin henkilöitä yhdistää kymmenien vuosien takainen yhteinen koulu. Luokkakokoukset paljastavat jo kouluaikana esiin tulleet piirteet ja käyttäytymismallit. Samat henkilöt piipahtavat tai viipyvät pidempäänkin eri kirjoitelmissa, mikä lisää oivallisesti kiinnostavuutta ja sitoo elämän pirstaleista kokonaisuuden.

Useammassa kertomuksessa mukana oleva Rawia lähtee hieman vastahakoisesti luokkakokoukseen. Muslimityttönä hän ei ole koulussa käyttänyt hijabia. Nyt aikuinen nainen kuitenkin peittää hiuksensa. Hän arvaa, ettei voi välttää tämän nousevan puheenaiheeksi. Ei niin, että asiasta kiinnostuttaisiin vaan että sitä arvostellaan. Todenpuhuja Eva sanoo sen, minkä mitä moni muukin ehkä haluaisi. Huivi ei ole vain viaton kangaspala. Rawia kertoisi mielellään, että hänelle huivin käytössä ei ole kyse uskonnosta vaan että se on poliittinen teko.

Märtan ja Rawian lisäksi Anderssonin symppaatisiin henkilöihin lukeutuu Jenny. Hän on myymäläetsivä, joka on saanut näpistyksestä kiinni hyvin lihavan pojan. Poika ei ajattele muuta kuin ruokaa. Mieluiten poika söisi kourakauapalla makeita välipaloja. Poika parka ei malta häpeissään edes panna kaikkia herkkuja kassahihnalle vaan syö jo ennen maksamista suklaapatukan ja työntää pari jäätelöpuikkoa taskuihinsa. Jenny vie pojan takahuoneeseen. Hän kertoo, miten myymälävarkaudet ilmoitetaan poliisille, joka ottaa yhteyttä vanhempiin. Poika häpeää ja on kauhusta mykkä. Jenny kertoo luokkakokouksessa, miten hän on jättänyt ilmoittamatta pojan rikkeestä, koska tämä on jo häpeällään saanut rangaistuksensa.

Oikeassa olijat saavat Jennyn ratkaisusta vettä myllyynsä. Kaikkia koskevat samat säännöt. Lait ja asetukset ovat kaikille samat. Kohta Jennykin jo on oikeastaan rikollinen. Etenkin Eva palaa asiaan moneen kertaan. Rawia ymmärtää Jennyn menettelyn ja arvostaa sitä. Jenny ja Rawia taitavat jopa ystävystyä.

Andersson kuvaa koskettavasti sitä, miten ilkeitä ja pahantahtoisia naiset voivat olla toisilleen. Matildaan osuvat monien naisten piikit ja pahat puheet vain siksi, että hän elää yksin ja on vetäytyväinen. Kirjailijan pilkka osuu Matildan kautta niin lapsiperheitä ihannoivaan kulttuuriin kuin etenkin #meetoo-liikkeen ylilyönteihin. Tämä on eri yhteyksissä arvostellut pistävästi koko #meetoo-liikettä. Kun Matildalla ei ole kertoa kokemuksia seksuaalisesta härinnästä eikä miesten sopimattomista lähentelyistä, naiset kääntävät koko asian päälaelleen. Matilda onkin ongelma, eivät miehet. Andersson antaa naistensa kiusata Matildaa myös monin muin tavoin.

Hieman ihmettelen, miksi Andersson on ottanut kokoelmaansa mukaan kaksi ranskatarta. Toki heillä on kontaktinsa Tukholmaan, mutta silti niin Annie kuin Simonekin tuntuvat tarpeettomilta. Heidän kauttaan käy ilmi eri maiden naisten ja miesten käyttäytymisen kulttuurisia eroja. Jos kirjailija halusi kertoa terapiasta, rakastajista ja rakastajattarista, eiköhän asiaan olisi saanut valaistusta koti-Tukholmastakin. Simonen feminismi taitaa sentään olla pidemmälle kehittynyttä kuin Amandan, saatikka Matildan kuisaajien. Jopa ruotsalaisnaiset hylkäävät kyllästyneinä kansainväliset kontaktinsa.

 

Lena Andersson: Tutkielma inhimillisestä käyttäytymisestä (Studie i mänskligt beteende). Suom. Sanna Manninen. Siltala 2025. 249 s.

Riitta Vaismaa on kriitikko.