LIISAMARI SEPPÄLÄ

Tokiossa asuvan Mieko Kawakamin romaaneja on käännetty 40 kielelle. Tammen Keltaisessa kirjastossa julkaistu Kaikki rakastavaiset yössä on ensimmäinen suomennos Kawakamilta. Sen kääntäjä Markus Juslin on suomentanut japaninkielistä kirjallisuutta vuodesta 2014. Juslin työskentelee myös japanin auktorisoituna tulkkina.

Kaikki rakastavaiset yössä -romaanin päähenkilö on 34 -vuotias nainen Irie Fuyuko. Fuyuko on naimaton, eikä hänellä ole lapsia. Hän asuu yksin Tokiossa, ja tekee etätöitä kotoa käsin. Fuyukon sosiaalinen elämä on melkein olematonta, sillä hän viettää suurimman osan päivistään yksin.

Liikennevalojen vihreä ja punainen hohtivat sumeina hämärässä ja tuntui, että minulle vieras iltakaupunki kuhisi ihmisiä, jotka odottivat jotakuta, odotuttivat jotakuta, söivät yhdessä, olivat menossa yhdessä jonnekin tai lähdössä jonkun kanssa kotiin. Kuvittelin hajamielisesti kaikkea sitä, mikä varmasti valoi kirkkautta heidän rintaansa ja kurkkuunsa, ja laskiessani noita tunteita, joihin minulla ei ollut osaa eikä arpaa, minä ummistin silmäni ja astelin eteenpäin. (99)

Olin ollut aivan yksin jo varsin kauan ja olin luullut, etten voisi olla enää enempää yksin, mutta siinä hetkessä olin oikeasti aivan yksin. Oli olemassa näin valtavasti ihmisiä ja paikkoja, näin loputon määrä toisiaan vasten kirskahtelevia ääniä ja värejä, eikä täällä silti ollut mitään, mihin minä olisin voinut tarttua. Ei yhtikäs mitään, mikä olisi pidätellyt minua. Mitään sellaista ei ollut olemassakaan, ei ollut ollut menneisyydessä eikä olisi tulevaisuudessa, ei missään. Ja niin se varmasti olisi aina, minne ikinä maailmassa menisinkään. Seisoin tihkusateeseen hiljalleen verhoutuvien harmaiden katujen saartamana enkä pystynyt liikahtamaankaan. (193)

Päähenkilön päivärytmi tulee lukijalle tutuksi. Fuyuko tekee keskittymistä vaativaa työtä: hän etsii virheitä käsikirjoituksista. Työskentelyn lomassa hän valmistaa itselleen yksinkertaisia aterioita.

Päähenkilön rentoutuminen ja ainaisesta jännittämisestä vapautuminen vaativat alkoholia. Fuyuko juo sekä riisiviiniä että olutta. Hän nauttii alkoholia useimmiten yksin. On surullista lukea, miten tärkeä rooli humaltumisella on Fuyukon elämässä. Fuyuko juo yksin, ja humaltuminen tuo turvaa.

Ensimmäinen kulaus niin olutta kuin riisiviiniäkin oli herkullinen, kumpaa hyvänsä joikin, ja vaikka sainkin niistä alussa hienoista päänsärkyä, oli ihmeellistä, miten karvauteen ja makuun tottui, kun piti pintansa ja jatkoi juomista. Raajat muuttuivat raskaammiksi, mutta toiset kohdat siellä täällä tuntuivat kevyemmiltä, ja oli kuin mieli olisi vähän laajentunut. Tunteet loittonivat mutteivät niin kauas, että ne olisi unohtanut, jännitys laukesi ja olo tuntui poissaolevalta ja siltä, että minun ja muun maailman väliin tuli lasilevy. Ääriviivani ohenivat nopeasti ja kaikki, mikä koski minua, alkoi tuntua siltä kuin se olisikin koskenut jotakuta toista. Pää suoristui kumarasta. Ja tuli jotenkin miellyttävä olo. (54‒55)

Päivää, minä tervehdin, vedin itselleni tuolin ja kumarsin.
Kaikki mitä näin huojahti silmieni perukoilla pehmeämmäksi, ja tunsin kuinka kasvolihakseni rentoutuivat. Ei hätää, olen juonut, toistin mielessäni monta kertaa. Kehossani virtaa tänäänkin alkoholia, kaikki on siis hyvin, vakuutin itselleni. Istahdin ja vasta, kun silmämme olivat samalla tasolla, alkoi tuntua todelta että hän oli oikeasti siinä. Mitsutsuka-san, sanoin hänen nimensä pääni sisällä ja aloin murehtia, olinkohan sanonut sen vahingossa ääneen. (159)

Humaltuminen on yksi tapa paeta todellisuutta. Toinen tapa pitää epämiellyttävät asiat loitolla on valehteleminen. Valheet nousevatkin tärkeään rooliin romaanissa.

Ishikawa Hijiri on yhteyshenkilö kustantamossa, jossa Fuyuko toimii freelance-oikolukijana. Suorapuheinen Hijiri pitää kollegansa korkeasta työmoraalista ja arvostaa tämän vastuuntuntoa.

Lopulta Hijiri ojensi molemmat kätensä kuin olisi äkkiä muistanut jotain ja näytti minulle kämmeniään. En hetkeen ymmärtänyt, mitä hän touhusi, mutta sitten tajusin ja vedin kangaskassista kirjekuoren, jonka sisällä oli oikolukuvedos ja käsikirjoitus, ja annoin sen hänelle. Tämänkertainen korjausvedos oli pitkä, kuusisataasivuinen ja niin painava, että kaksin käsin ojentaessanikin ranteet notkahtivat. Hijiri otti kirjekuoren kuin syleilyyn, koetteli sen paksuutta ja painoa, pudisti kevyesti päätään ja katsoi minua hymyillen. ”Voitko uskoa, että jollain voi olla näin paljon sanottavaa muille?” (58)

Kolmas tärkeä henkilö romaanissa on Mitsutsuka, Fuykoa melkein kolmekymmentä vuotta vanhempi mies ja fysiikan opettaja lukiossa. Mitsutsuka opettaa Fuyukoa kuuntelemaan klassista musiikkia. Hän antaa Fuyukolle CD-levyn, jossa on Chopinin kehtolaulu. Mitsutsuka yrittää myös selittää Fuyukolle, mitä valo on.

”Toisin sanoen… auringon valo ei ole yksiväristä, vaan se koostuu lukemattomista väreistä.”
”Lukemattomista.”
”Niin, Se on sekoitus eri värejä. Ja siksi… Jos olisimme vaikka jossain avaruuden kaltaisessa
täysin tyhjässä paikassa, me emme pystyisi näkemään valonsäteitä, vaikka ne kulkisivat aivan edestämme, koska ne eivät osuisi mihinkään. Valon voi havaita näköaistilla vasta, kun se heijastuu jostain.”
”Eikö pelkkää valoa voi nähdä?”
”Ei voi”, Mitsutsuka-san sanoi. ”Näemme asioita siksi, että niihin osuu valoa. Jopa tyhjältä näyttävissä paikoissa, kuten vaikkapa ilmakehässä, on molekyylejä. Yksinkertaisesti sanottuna se, mitä pidämme valona, on heijastumia niistä.” (110)

Tärkeäksi henkilöksi Fuyukon nuoruudesta nousee poika nimeltään Mizuno. Hän soittaa Fuyukolle argentiinalaista musiikkia.

Kuunnellessani tuota hälyn kaltaista musiikkia katselin nukkaista mattoa, jolle olin laskenut käteni ja laukkuni. Kuvittelin itseni ja maton väliin karttapallon. Sitten pyöritin sitä ympäri hitaasti, ajan kanssa, kunnes löysin Etelä-Amerkin, poimin sieltä pitkän ja kapean Argentiinan kuin palapelin palasen, jota kääntelin eri kulmiin ja sovittelin sitä yhä uudestaan milloin mihinkin: työnsin sitä eri mantereiden valtioihin, upotin sitä minulle tuiki tuntemattomiin meriin. (135)

Yksi Kawakamin romaanin ansioista on siinä esitetyt uudet, omaperäiset ajatukset. Fuyuko esimerkiksi kertoo, kuinka hän lapsena aina ajatteli leijonaa ennen nukahtamistaan. Näin Hijiri kuvaa tunteitaan:

”Eikä pelkkä rakastuminen ‒ en muutenkaan ymmärrä kovin hyvin omia tunteitani” Hijiri sanoi.
”Tunteitasi?”
”Niin. Kuinkahan kauan niin on ollut? En enää muista, eikä huvitakaan muistaa. Oli miten oli, en pysty usein kunnolla erottamaan, mikä osuus jostain tunteesta tai olosta on oikeasti minun ja mikä on jonkun muun.”
Nostin tyhjän oluttölkin huulilleni ja purin kevyesti tölkin reunaa kuunnellessani häntä.
”Vaikka… esimerkiksi ilosta, surusta tai ahdistuksesta. Tai siitä, että televisio-ohjelma tuntuu minusta kiinnostavalta, tai että katkaravut maistuvat herkullisilta tai mitä nyt ikinä. Niinä hetkinä mieleeni putkahtaa, että onkohan tuo tunne lainattu jostain tekstistä, jota olen lukenut tai käsitellyt töissä. Vaikka jokin tuntuisi herättävän minussa tunnereaktion, en oikein tiedä, onko se oikeasti peräisin minun ajatuksistani ja tunteistani. Aivan kuin se olisikin jonkun muun kirjoittamaa ‒ ei välttämättä tekstiä, vaan vaikka elokuvan vuorosanoja tai ilmeitä tai mitä tahansa ‒ siis joka tapauksessa sitaatti joltakulta muulta.”
”Sitaatti?”
”Joo. Ihan kuin kokemani tunteet ja ajatukset eivät olisikaan alun perin minun.” (120)

Minua viehättää myös Fuyukon muistamiseen liittyvä ajatus.

”Mitähän muistot siinä tapauksessa oikein ovat?” Ynähdin päätä pudistaen, panin kädet puuskaan ja sanoin: ”Jos enimmäkseen ei muista mitään, mutta jotain silti myös muistaa, ja joskus jotakin palaa yhtäkkiä mieleen, mutta melkein mitään ei pysty muistamaan, niin mitä jos juuri niiden asioiden joukossa, joita ei pysty muistamaan, olikin jotain kauhean tärkeää?” Sen kaiken sanottuani minua alkoi äkkiä huvittaa ja purskahdin nauruun. ”Mitähän silloin pitäisi tehdä?” (108)

On tuskallista lukea Fuyukon ongelmallisesta nuoruudesta. Päähenkilön menneisyyttä ei voi kuitenkaan hypätä yli. Vääryyksien kertominen lukijalle on olennaista.

Nukuin, kun minua unetti, nousin ylös, kun havahduin unesta, ja kun nälkä alkoi kurnia, säin jääkaapista ja kaapeista sitä, mitä siellä oli valmiiksi. Kun kaikki syötävä loppui, menin korttelikauppaan, ostin mitä sattui ja söin sitä. Kaikki ostamani ruoka tuntui siltä, että oli yhdentekevää söinkö sitä vai en. Minä olin yhdentekevä, söin aina vain enemmän yhdentekevää ruokaa ja muutuin entistä yhdentekevämmäksi, siltä se tuntui. Aivan kuin joka kerta syödessäni jokin menisi yhä pahemmin pilalle. En jaksanut kokata edes mitään helppoa, jopa veden keittäminen tuntui työläältä.
Kun sängyssä makaaminen alkoi tuntua pahalta, menin tuolille istumaan samoissa vaatteissa, joissa olin herännytkin, tuijottelin ulos ikkunasta ja koetin pohtia, mistä nämä raskaat tunteet mahtoivat juontaa juurensa. Mikähän minua painoi niin pahasti? Minun ei tehnyt mieli tehdä töitä eikä yhtään mitään muutakaan ‒ miksihän minua vaivasi tällainen tunne, josta en päässyt eroon? Mitä tämä oikein oli? (200‒201)

Kun Fuyukon elämä on ongelmallista, Hijiri tulee pyytämättä apuun. Fuyuko myös saa Hijiriltä merkittävän lahjan. Kaikista Fuyukon elämän vaikeuksista huolimatta romaanissa on toiveikas tunnelma, joka liittyy naisten väliseen ystävyyteen. Hijiri saa luvan esittää romaanin ehkä painokkaimmat sanat.

”Mitä luulet, miksihän on niin rankkaa ja samalla niin tärkeää saada kehosta ulos nestettä, edes teelusikallinen tai pari, oli se sitten kyyneleitä tai vaikka siemennestettä? Se on käsittämätöntä. Mutta tärkeää se on. Naurettavan tärkeää. Niin naurettavan, että välillä ihan nauran sille.” (247)

Mieko Kawakamin romaanissa kerrotaan ainakin itselleni uusista tapahtumista ja omintakeisista ajatuksista. Pidän teoksen hienovaraisesti ja hitaasti etenevästä kerronnasta. Tokiota miljöönä kuvataan vain vähän, vaikka siitäkin lukeminen olisi voinut olla nautinnollista. Aivan kuin olisi yhdentekevää, missä maailman suurkaupungissa Fuyuko on yksinäinen ja elää ulkomaailmalta pakenevaa elämäänsä. Vierastan ainoastaan romaanin nimeä. Siitä olisi voinut saada omaperäisemmän.

 

Mieko Kawakami: Kaikki rakastavaiset yössä (Subete mayonaka no koibitotachi) Suom. Markus Juslin. Tammi 2025. 259 s.

Liisamari Seppälä on helsinkiläinen kirjoittamisen maisteri Jyväskylän yliopistosta.

Lukunäyte