RISTO NIEMI-PYNTTÄRI

Virginia Woolfilla oli loistava vivaheiden taju kun hän kuvasi ihmisten välisiä vireitä. Majakka on tämän klassikko, on ihmisten välistä impressionismia.

Woolfin kuuluisa tajunnankuvaus on tajunnanvirtaa vain hetkittäin. Se ei ole irrallisten aivojen tuottamaa sanavirtaa, sillä joskus myös toinen henkilö voi tuntea hetkittäin toisen ajatuksen kulun. Woolfin tajunnankuvaus ei siis vahvista solipsismia, aivotoiminnan erillisyyttä. Tosin Majakassa monien miesten kuvataan kärsivän eristäytyneestä tajunnasta.

Hänen tajunnankuvauksessaan on sosiaalisen herkistymisen henkeä. Woolf suosii myös henkilöihin eläytyvää kerrontaa, joka tunnetaan nimellä vapaa epäsuora kerronta. Molemmat keinot palvelevat ihmisten välisiä kohtaamisia sanojen alitajuisilla alueilla,

Varsinkin Majakan ensimmäinen osa, “Ikkuna” on tällaista ihmisten välisten vireiden tunnistamisen juhlaa. Esiin nousee antipatioita yhtä hyvin kuin sympatiaa, esiin nousee merkittävien miesten hävettävän itsekeskeistä narinaa, tai surkean itsetuntonsa kanssa rypevän naisen säikähtelyä.

Tarvitaan vain keskushenkilö, rouva kuin ikkuna, jonka lempeästi toiset huomioon ottaen, auttaa kaikkia tulemaan ikkunan luo ja pääsemään erillisyydestään. Hänen silmiensä alla kulkee joukko kesän viettäjiä. Saamme lukea heidän kahdenkeskisistä jutteluistaan kävelyllä tai puutarhassa. Ja huipennukseksi kaikki kokoontuvat yhteisille päivällisille juttelemaan.

Nyt tulee kuluneeksi sata vuotta, kun Woolfin Mrs Dalloway (1925) ilmestyi. Siinä on enemmän tajunnan virtaavuutta kuin Majakassa, mutta päähenkilö on samankaltainen rouva joka järjestää kutsuja ja haluaa saada kaikki viihtymään. Pari vuotta myöhemmin ilmestyneen Majakan (1927) rouva Ramsay on samankaltainen.

Woolf toi tajunnankuvauksen osaksi ihmissuhderomaaneja. Yllättävää kyllä, Jane Austen oli jo 1800 -luvun alkuvuosina käynyt lähellä sitä, mihin Woolf pyrki: henkilöiden kuvaukseen siten, että emootioiden välittömät liikahdukset kuvataan tai annetaan ymmärtää.

Rouva Ramsaylla on aistia toisten mielentiloille kuten rouva Dallowaylla, nyt Woolf laittaa henkilönsä myös ylistämään rouvaa. On hämmästyttävää, miten paljon Woolf antaa jokaisen kesänviettäjän ylistää, ihailla ja hämmästellä rouvaa. Hänen kauneuttaan, hänen hyvyyttään ja jokaisen henkilökohtaisesti kokemaa lempeyttä. Tajunnan kuvaus mahdollistaa sen: myönteisten ajatusten tulvat ovat luontevia ihmisten mielissä, ääneen sanottuna ne vain imartelisivat.

Woolf tuo mielenliikkeitä kuvatessaan esiin sen, kuinka paljon jokainen pitää tästä rouvasta, kaiken keskipisteestä. Rouva Ramsay auttaa hienovaraisesti pahimpiakin putkiaivoja vapautumaan erillisyydestään, saa jokaisen viihtymään.

Rouva Ramsay on silkkaa suvereenisuutta kuin kuningatar. Tuntuu, että tällainen on mahdollista vain Englannissa, jossa kuningatarta rakastetaan.

Toki suomalaiset suuret mummo -hahmot ohjaavat lempeällä rakkaudella jälkeläisiään (Wuolijoen Niskavuoren emäntä, Tuurin Pohjalaisia). Heissä on samanlaista kykyä “noutaa toisen mieli”. Mutta vaikka rouva Ramsay ei ajattele itseään, hänessä ei ole suku-itsekkyyttä, eikä hän halua uhrautua toisten puolesta. Rouva Ramsay on peräisin kuningatarten maasta, hän on sosiaalisten rikkauksien avokätinen Elisabeth.

Alun tunnelmaan heitetään vielä lapsen toive retkestä läheiselle majakalle. Se olisi kesän huipentuma, mutta huonon sään takia retki jää tekemättä. Lapsi kokee asian niin, että äiti tahtoo majakalle, mutta isä ilkeytään vastustaa asiaa. Teoksen loppuosassa kun matka tehdään, lapset ovat jo aikuisia, ja majakalla käynti saa toisen merkityksen.

Rouva Ramsay kuvataan enimmäkseen istumassa ikkunassa – kuin kuningatar. Nuorin poika sylissään hän katselee alas puutarhaan seuraten. Samalla hän istuu mallina naistaiteilijalle joka maalaa kuvaa.

Olennaista on että Lily Briscombe maalaa impressionistista värisommitelmaa, ei henkilökuvaa rouvasta, vaan miljöötä, joka keskeiseen kohtaan asettuu vaaleanpunainen väriläikkä. Kyseessä ei ole näköiskuva. Lily joka rakastaa ja ihailee rouvaa, laskee koko sommitelman noiden kasvojen pinkkihohteen varaan.

Majakan tajunnankuvauksen taustalta on löydetty maskuliinisen ja feminiinisen kokemistavan erot. Woolf kuvaakin miesten taipumusta itsekeskeisyyteen ja kunnianhimoon. Filosofi Ramsay itse on varsin huolissaan maineestaan, häntä luetaan vähemmän kuin ennen. Hänen on vaikea elää hetkessä.

Eräs kesävieraista, filosofin oppilas tosin vakuuttaa, että tämän ajatukset ovat kuolemattomia. Herra Ramsay käy jatkuvia kamppailuja kokeakseen olevansa paras.

“Yrittäköön joku parantaa tuota, Herra Ramsay ajatteli päättäessään luvun. Hän tunsi väitelleensä jonkun kanssa ja nujertaneensa tämä.”(152)

Tämä filosofi ajattelee asioita taisteluina ja voittoina. Nykyään tällainen tyyppi tuntuu jo vanhanaikaiselta. Hänen mielikuvansa ovat sotilaallisia voittoja. Ne saavutetaan ratsain. Kun hän ajattelee, hän kaartelee kävellessään ja näyttää kuin ohjaisi hevostaan.

Herra Ramsayta vaivaa myös besserwisseröinti: hän ei tee virheitä, muut tekevät. Hänen toistuva sanontansa kuuluu: “joku on möhlinyt”.

Ensimmäinen osa huipentuu päivällisiin, joiden kireä tunnelma alussa johtuu pahantuulisesta filosofista. Tunnelma vapautuu, kun perheen nuoriso tulee paikalle, ja isä antautuu leppoisaan huumoriin itsensä kustannuksella.

Päivälliset ovat rouva Ramsayn bravuuri: pöytäkeskustelut ja kaikkien mielten yhteen kokoontuminen. Onnistuessaan päivälliset olisivat varsinainen tajunnankuoro. Mutta aluksi vallalla ovat erillisyys ja ristiriidat.

“Kaikki istuivat erillään toisistaan. Ja kaikki sulautuminen ja virtaus ja luominen olivat hänen varassaan.” (109).

Tilanne kääntyy paremmaksi vasta illan pimetessä, ja kun sytytetään kynttilät:

“Kun kaikki kynttilät oli sytytetty, valo toi molemmilla puolilla pöytää olevat kasvot lähemmäksi toisiaan ja sulatti ne päivällisseurueeksi” (124)

Kaikki tämä katoaa keskimmäisessä osassa. Se on nimeltään “Aika kuluu”, ja se kuvaa tyhjää huvilaa, jossa perhe ei käy kymmeneen vuoteen. On yllättävää, että tajunnan kuvauksen kohteena on tyhjillään oleva kesähuvila. Tyyliltään tämä jakso on romaanin parasta antia.

Kai Kailan käännös – liki 50 vuoden takaa – toimii hienosti juuri tässä. Lauseiden rytmi ja pelkistetty runollisuus eivät ole vanhentuneet. Ensimmäisessä osassa ikäloput ilmaisut vielä haittasivat hieman, mutta tähän on tyytyminen, uusi suomennos olisi varmaan liian kallis.

Aika ja sen rytmi on lähes ajaton keskimmäisessä osassa. Majakan valo pyyhkäisee harvakseltaan tiettyä kohtaa seinästä, talvisin jyrkemmin kuin kesien aikaan.

“Miltei näyttää siltä, että tuollaisessa myllerryksessä on turha esittää yölle kysymyksiä miksi ja miksi, jotka ajavat nukkujan liikkeelle vuoteestaan etsimään vastausta.
(Kompuroidessaan eräänä pimeänä aamuna käytävällä herra Ramsay ojensi käsivartensa, mutta rouva Ramsay oli äkkiä kuollut edellisenä yönä, ja hän venytti käsivarsiaan. Ne pysyvät tyhjinä” (163)

Rouvan kuoleman jälkeen tajunnan virta liikkuu tyhjäksi jääneessä talossa. Joku voi pitää tätä kauhukuvauksena, kammottavana henkäyksenä autiossa talossa. Tajunnan virta, joka huoneissa liikkuu ei ole kukaan, korkeintaan rouva Ramsayn muisto. Keskeistä kuvauksissa on aution talon kauneus, sen pysyvyys ja kuolleisuus.

Mitä jää kun teoksen keskipiste katoaa, kun rouva on poissa? Tajunnan henkäykset kulkevat huoneissa ilmavirtojen tavoin, aaveina ne hakevat ihmisiä:

“Eivätkä vain huonekalut hämärtyneet, myös ruumista ja sielusta jäi jäljelle tuskin mitään minkä perusteella voisi sanoa kuka siinä oli.Joskus käsi kohosi kuin kouraisemaan tai torjumaan jotakin, tai joku voihkaisi tai nauroi ääneen kuin nauttien pilasta tyhjyyden kanssa” 160

Loppuosa nimeltään “Majakka” kertoo kesäasukkaiden paluusta. Ensimmäinen maailmansota on takana – sen hirveät vuodet – ja talokin on rapistunut. Herra Ramsay ja muutama aikuiseksi tullut lapsi ja eräs kesävieraista tekevät lähtöä majakalle. Myös Lily Briscombe on tullut, hän muistaa kesken jääneen maalauksensa ja päättää jäädä maalaamaan sitä valmiiksi.

Lopulta romaanin keskeiset teemat kiteytyvät Lilyn maalaukseen. Aluksi kaikki taulussa näyttää hajonneen ja menettäneen merkityksensä. Lilyn oma taiteilijan elämäkin tuntuu valuvan ohi.

Kun herra Ramsay liikkuu puutarhassa onnettoman näköisenä, Lilly välttelee tätä. Hän odottaa vain että toiset lähtisivät majakalle, ja hän saisi olla yksin. Maalatessaan Lily ajattelee rouva Ramsayta. Niin kesän tunnelma palaa, hän elää sitä, ja heti kun hän ei ajattele itseään työkin sujuu, ja maalaus valmistuu.

Lily on työstä iloinen ja päättää ottaa majakalta palaavan seurueen vastaan samalla lämmöllä kuin rouvakin aikoinaan.

 

Virginia Woolf: Majakka (To the Lighthouse, 1927), suom Kai Kaila, Tammi, uusintapainos 2025.

Risto Niemi-Pynttäri on kirjoittamisen ja kirjallisuuden dosentti Jyväskylän yliopistosta.